Vuoden aikana on kohistu Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin teoksesta Sensuroitu. Raamatun muutosten vaiettu historia (Otava 2023). Raamatun käsikirjoituksissa tapahtuneet muutokset ovat edelleen jonkinlainen kohun aihe: muutokset suorastaan haastavat Raamatun teologisen uskottavuuden. Kääntäen: muuttumattomuus on teologisen uskottavuuden tae.
Käsikirjoituksissa tapahtuneet muutokset eivät näytä haastaneen vain uskonnollisten konservatiivien näkemyksiä. Suuri yleisö tuntuu jakavan saman käsityksen. Muuttumattomuus näkyy olevan myös oikean ja uskottavan raamatunkäännöksen tae. Toisaalta jokainen uusi käännös poikkeaa vanhasta – muutenhan se ei olisi uusi. Käsittelen tässä artikkelissa käännöskonservatiivisia odotuksia ja sitä, miten jokainen käännös vääjäämättä muuttaa Raamattua.
Käännöskonservatiivisuus on valtavirtaa
Kun Uusi testamentti 2020 julkaistiin, yllätyin reaktioista. Torjuvimpia eivät suinkaan olleet niin sanotut uskonnolliset konservatiivit. Tämä johtunee siitä, että he tuntevat raamatunkäännösten problematiikkaa yleisliberaalia joulukirkkokristittyä paremmin. Juuri joulukirkkokristityt antoivat käännöksestä kovinta kritiikkiä: ’autuasta’ ei saa muuttaa ’onnelliseksi’ ja niin edelleen. Juuri muutos tuntuu olevan pahasta.
Suomalainen käännöskonservatiivisuus ei ole maailmalla ainutlaatuista vaan pikemminkin tyypillistä. Todisteeksi käy se, miten 1600-luvulla laadittu King James Version on monen mielestä edelleen ainoa oikea englanninkielinen raamatunkäännös. Vanhaa ei saa muuttaa!
Tosiasiassa uusi käännös ei muuta vanhaa käännöstä mitenkään. Vanha käännös jää ennalleen ja uusi käännös tehdään suoraan lähtökielestä niiden käännösperiaatteiden mukaan, jotka kulloistakin käännöstä ohjaavat. Uusi testamentti 2020 ei muuttanut minkään suomennoksen ’autuasta’ ’onnelliseksi’ vaan ilmaisi kreikan makarios-sanan merkityksen yleiskielisesti, kuten käännösperiaatteet edellyttivät.
Suurin osa Raamatun lukijoista ei ole perehtynyt käännösten lähtökieliin tai käännösperiaatteisiin. He vertailevat käännöksiä toisiinsa ja kokevat uuden käännöksen muuttavan vanhaa. Vanha käännös koetaan lähtökohtaisesti oikeaksi ja vain varovaiset korjaukset tuntuvat hyväksyttäviltä. Saksalainen Lutherbibel uudistuu nimenomaan tällaisilla ehdoilla. Käännöstä korjataan varoen ja Lutherin tyyliä kunnioittaen.
Mutta onko konservatiivinen käännösote oikea?
Raamattu sen sanoo: käännös on aina likiarvo
Käännös muuttaa tekstiä, mutta toisella tavalla kuin käännöskonservatiivinen enemmistö ajattelee. Yksi todistajanlausunto on päätynyt jopa Raamattuun. Kyse on Vanhan testamentin apokryfikirjoihin kuuluvasta Sirakin kirjasta, jonka Sirak kirjoitti hepreaksi. Kokonaisuudessaan kirja on säilynyt vain Sirakin pojanpojan laatimana kreikankielisenä käännöksenä, joka on Raamatusta löytyvän suomennoksen lähtöteksti. Pojanpoika kirjoitti käännöksensä saatteeksi näin:
”Pyydän teitä nyt hyväntahtoisesti ja tarkkaavasti tutustumaan tähän kirjoitukseen ja olemaan pitkämielisiä, jos näyttää siltä, etten ponnisteluistani huolimatta ole onnistunut kääntämään kaikkia ilmauksia oikein. Se, mikä alun perin on kirjoitettu hepreaksi, ei näet ole enää sama, kun se on käännetty toiselle kielelle, eikä näin ole ainoastaan tämän kirjoituksen laita: myös laki, profeetat ja muut pyhät kirjoitukset ovat käännettyinä hyvinkin erilaisia kuin alkuperäisessä asussaan.”
Sirakin pojanpoika ei kerro, mistä käännöksen likiarvoisuus johtuu. Ilmiölle on ainakin kaksi syytä. Ensinnäkin on toisinaan vaikea löytää sanaa, joka täsmällisesti vastaisi lähtökielen sanaa. Toiseksi kielten rakenteet poikkeavat toisistaan niin, että kääntäjän on enemmän tai vähemmän irrottauduttava lähtökielen rakenteista. Tarkastelen seuraavana näitä kahta seikkaa ja lopuksi pohdin hiukan tyylipiirteiden kääntämistä.
Sanat, virkerakenteet ja tyyli kääntämisessä
Sanakirjat saattavat luoda illuusion, että jokaiselle lähtökielen sanalle olisi tarkka vastine toisessa kielessä. Pieni sanakirjan selaaminen pakottaa kuitenkin korjaamaan tätä oletusta. Yhdelle lähtökielen sanalle tarjotaan tavallisesti useita vastineita toisessa kielessä, ja kääntäjä joutuu valitsemaan oikean käännöksen asiayhteyden mukaan.
Uusi testamentti 2020 luopui ohjelmallisesti sanakonkordanssista eli pyrkimyksestä kääntää yksi kreikan sana yhdellä suomen kielen vastineella. Tärkeämpää oli välittää lähtökielisen tekstin merkitys tai ajatus. Yleensä irtautuminen tekee suomennoksesta helpommin aukeavaa, mutta tässäkin käännösperiaatteessa on varjopuolensa. Esimerkiksi käy dik-sanaperheen kääntäminen useilla erilaisilla sanoilla eikä perinteisellä vanhurskaus-sanaperheellä.
Useisiin käännösvastineisiin turvautuminen tekee Paavalin ajattelun ymmärrettävämmäksi, mutta peittää samalla lukijalta sen, miten Paavalin ajattelu ankkuroituu yhteen tiettyyn sanaperheeseen. Olisiko siis parempi olla hämärämpi, mutta välittää Paavalin ajattelun kytkeytyminen yhteen sanaperheeseen? Kun kyse on teologisesti latautuneesta vanhurskaus-terminologiasta, moni teologi olisi terminologian hämäryydestä huolimatta halunnut pitää siitä kiinni.
Toinen kääntäjän ongelma on kielten rakenteiden erilaisuus. Suomennoksina monet Uuden testamentin kirjetekstit olisivat käsittämättömiä, jos niissä seurattaisiin kreikan monipolvisia partisiippirakenteita. Mikään suomennos ei koskaan ole ollut näille virkerakenteille täysin uskollinen, vaikka vanhemmat käännökset pyrkivätkin mahdollisuuksien mukaan niitä seurailemaan.
Raamattutyyli syntyy pitkälti siitä, että seurataan lähtökielen rakenteita ja pyritään löytämään lähtökielen yksittäisille sanoille aina sama tulokielen vastine. Septuaginta oli paikoin tällaista omituista heprealaisvaikutteista kreikkaa, jota Uudessa testamentissa paikoin imitoidaan. Paras esimerkki on Luukkaan evankeliumin alku. Miten suomentajan pitäisi välittää tämä tyylipiirre? Olisiko tässä käytettävä kankeaa vanhakantaista raamattusuomea?
Raamattu on kokoelma eri kirjoittajien laatimia kirjoja omine tyylipiirteineen. Käännösperiaatteissa edellytetään tavallisesti kielellistä tasalaatuisuutta, tarkoittaapa se vanhahtavaa raamattusuomea, nykyistä yleiskieltä tai jotain muuta. Käännös peittää alleen sen, että jossain Raamatun kirjassa kieli voi olla jopa kömpelöä, ellei suorastaan virheellistä. Pitäisikö suomennoksessa olla kielivirhe, jos lähtötekstissäkin on?
Voiko pyhien tekstien muutosta pysäyttää?
Täydellistä käännöstä ei ole. Sirakin pojanpojan sanat todistavat, ettei tämä ole mikään moderni havainto. Itse asiassa monissa uskonnoissa pyhien tekstien kääntämistä on vanhastaan pidetty mahdottomana.
Muslimit ajattelevat yleisesti, että vain alkukielinen, klassisella arabialla kirjoitettu Koraani on oikea Koraani. Käännöksillä on korkeintaan apuneuvon tai selitysteoksen asema. Buddhalaisuudessa luetaan vanhoja paalinkielisiä tekstejä ja hindujen pyhät kirjoitukset ovat sanskriitiksi – molemmat kieliä, joita kukaan ei puhu ja aniharva edes ymmärtää.
Näissä tapauksissa muuttumattomuus ajaa kokonaan ymmärrettävyyden ohi. Joko ymmärtämisellä ei ole enää mitään väliä tai sitten vähintään uskonnolliset spesialistit pitää kouluttaa tulkitsemaan vanhoja tekstejä. Kristinusko on varsin myönteinen kääntämistä kohtaan. Syynä on luultavasti kristinuskon peruskertomuksiin kuuluva helluntaisaarna, jonka kukin kuuli omalla kielellään (Ap. t. 2).
Käännöskonservatiivisuus lienee kristillinen tapa pysäyttää pyhien tekstien muutos. Vaikka käännösten vastaisuutta ja pyhiin kieliin pitäytymistä esiintyy myös kristinuskon piirissä (esimerkiksi latina ja kirkkoslaavi), Raamatun kääntämistä on yleisesti pidetty oikeutettuna ja jopa välttämättömänä.
Miten siis pysäyttää Raamatun muutos? Tavallisin tapa on heijastaa muuttumattomuuden ihanne johonkin tiettyyn käännökseen, joka koetaan oikeaksi ja alkuperäiseksi. Latinankielinen Versio Vulgataon roomalaiskatolisen kirkon virallinen Raamattu. Joskus jonkun käännöksen oikeellisuutta vakuutellaan suorastaan legendoin. Samaan aikaan kun Sirakin pojanpoika valitti kreikankielisen käännöksen poikkeavan heprealaisesta Raamatusta, laadittiin tarina perustelemaan samaisen käännöksen täydellisyyttä.
Aristeaan kirjeen mukaan kreikankielinen käännös valmistui 72 päivän kuluessa, jonka jälkeen se luettiin Aleksandrian juutalaisille. Seisomaan nousten nämä ylistivät tulosta: ”Miten kaunis ja pyhä käännös! Ja vielä tarkkakin! On paikallaan, että se pidetään sellaisena kuin se nyt on eikä sitä kaunistella enää mitenkään.” Lopuksi julistettiin vielä kirous sille, joka lisää, muuttaa tai poistaa tekstistä yhtään mitään.
On vain yksi oikea käännös. Aina ja ikuisesti.
Oikea suomalainen raamatunkäännös?
Suomalaisissa herätysliikkeissä pyhän tekstin asema on yleensä sillä raamatunkäännöksellä, joka oli käytössä liikkeen syntyessä. Lestadiolaisille ja rukoilevaisille oikea käännös on vuoden 1776 kirkkoraamattu, viides herätysliike puolestaan on kiinnittynyt vuoden 1938 kirkkoraamattuun.
Valitettavasti muutosta ei voi pysäyttää edes yhteen käännökseen kiinnittymällä. Vaikka käytetty Raamatun teksti ei muutu, käyttökieli muuttuu ja vähin erin uudet lukijat alkavat ymmärtää lukemansa eri tavalla kuin kääntäjä on tarkoittanut. Paradoksaalisesti pyrkimys muuttumattomuuteen aiheuttaa muutosta. Seuraava esimerkki valaisee mekanismia.
Vuoden 1776 kirkkoraamatussa Jeesus julistaa: ”Autuaita ovat siviät.” (Matt. 5:5). Kääntäjä tarkoitti hiljaista, hillittyä ja maltillista, mutta nykylukija assosioi vanhan kirjasuomen sanat seksuaaliseen pidättyvyyteen. Käännöskonservatiivinen lukija arvelee uuden käännöksen muuttaneen alkuperäistä merkitystä, vaikka merkityksen muutos syntyy nimenomaan vanhaa käännöstä lukemalla. Muutos on salakavala ja antaa lukijalle illuusion muuttumattomuudesta.
Tekstin pyhyys näyttää lepäävän juuri muuttumattomuuden varassa. Suomalainen käännöskonservatiivisuus ilmentää yleisuskonnollisia asenteita. Uskonnoissa pitäydytään joko kokonaan oletettuun lähtökieliseen tekstiin tai sitten sitoudutaan yhteen käännökseen, jonka arvellaan tavoittaneen alkutekstin täydellisesti. Olisi erillistutkimuksen aihe selvittää, miksi ihmiset liittävät pyhyyden juuri kirjoitusten muuttumattomuuteen ja alkuperäisyyteen.
Artikkelikuvassa on Raamatun suomennos vuodelta 1642.
