Kaikki, mikä on niin kuin se on

Kirjoitus Johannes Siinailaisen teoksesta Portaat kutsuu jatkamaan pohdintaa tärkeästä aihepiiristä, joka liittää yhteen erämaassa yöpyneen vaeltajan ja Cambridgessa ympyrää kiertäneen filosofin ja mystikon. Ludwig Wittgensteinin metafora ”tikkaat” on eräs tuon filosofin tärkeitä ajatuksia. Jaakobin uni taivaaseen ulottuvista tikkaista on yksi VT:n kauneimmista jakeista, kuvaten ihmisen painia elämänsä, uskonsa, epäilynsä ja todellisuuden kanssa. Näkyyn kuului paini enkelin kanssa: ”En päästä sinua ennen kuin sinä siunaat minua”. On ymmärrettävää nähdä yhteyttä näiden välillä. Wittgenstein varmaan tunsi tuon VT:n kohdan. Kuitenkin harmistun, jos yhteys tulkitaan liian ilmeisenä.  Pidän outona, jos Wittgensteinin tikapuut ja Jaakobin näyn taivaaseen ulottuvat askelmat nähdään pyhityksen ja jonkinlaisen Jumalalle kelpaavan elämän ja kilvoituksen metaforana. Wittgenstein pohti uskontoa syvästi mutta hänellä metafora tikkaista liittyy elämän mittaiseen painiin kielen, ajattelun ja todellisuuden suhteista. Jussi Ahlroth kirjoitti Wittgensteinista hyvän artikkelin.

Tractatus Logico-Philosophicus alkaa mahtipontisesti: ”Maailmaa on kaikki, mikä on niin kuin se on. Maailma on tosiseikkojen, ei olioiden kokonaisuus. Minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi.” Wittgensteinin suuruutta on hänen nöyrä itseanalyysinsä. Elämän mittaan hän suhteellisti myös omia lausumiaan. Kun ihminen on kyllin syvään paininut filosofian ja maailman ymmärtämisen kanssa, hänen on myönnettävä haasteen toivottomuus ja maailman perimmäinen salaisuus: ”Mystistä ei ole se, miten maailma on, vaan että se on.” Tämän myöntäminen on kuin helpotus ja pinnistyksen tikkaista voi luopua. Tästä avautuu Wittgensteinin kenties tunnetuin lausahdus ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.”

Etiikkaa koskevassa luennossaan hän lausuu: meillä on etiikasta ja uskonnosta puhuessamme taipumus juosta kielen rajoja päin. ”Tämä juoksu päin häkkimme seiniä on täysin, ehdottoman, toivotonta.” Vaikenemisesta Jussi Ahlroth kirjoittaa oivaltavasti: Se on […] kunnioittavaa hiljaisuutta sellaisen edessä, joka ylittää kielen mahdollisuuden sanoa. Mitä siellä sanomisen tuolla puolen on, siitä on oltu montaa mieltä.

Petri Järveläisen Vartija-artikkelissa viitataan molempiin tikas-metaforan esiintymiin. Seuraava Järveläisen artikkelin erinomainen lause on avainkohta: ”Kun 300-luvulla Jeesus-liikkeestä muotoutunut kristillinen yhteisö kohtasi maallisen vallan, osa siitä assimiloitui siihen, mutta samanaikaisesti osa kristityistä löysi identiteettinsä jo Vanhassa testamentissa kuvatusta pakenemisesta erämaahan.” Näemme tässä viittauksen luostarihurskauteen, luostarihyveisiin, kieltäymyksien ja itseyden sammuttavan, maallisista vieroittavan apatian (apatheia) ihannointiin. Tämä kristinuskon historian vaihe on ratkaisevan tärkeä tienhaara ja jännite, jonka piirteitä kertautuu Jeesus-liikkeen ja juutalaisuuden erkaantumisen yhteydessä, läntisen ja itäisen kirkollisen tradition eriävien painotusten värityksessä, reformaation diskurssissa ja pietistisen protestantismin suuntien opetuksissa. Maailmanhistorian asteikolla askeesin ja jumalia lepyttävän (itse)kidutuksen kulttuuri lienee yhtä vanha kuin uskontojen historia ylipäätään. Tästä todistavat Idän uskontojen fakiiriperinne, askeesiin paenneet munkit ja vaikkapa Andien rinteiltä löydetyt ihmisuhrien jäännökset.

Publikaanit ja syntiset

Juutalaisuuden ja kristinuskon yhteisen historian originelli episodi oli kolmen totisen juutalaisen hahmon ja veneen keinuttajan vuorovaikutus ja karaktäärit. He olivat Johannes Kastaja, Nasaretista noussut puuseppä Jeesus ja Vähä-Aasian Tarsoksesta ilmaantunut oppinut fariseus Paulus. Johannes oli askeetti, erämaahan vetäytyvä parannuksen julistaja. Jeesus oli kapinallinen juutalaisen kosher-säännöstön ja lakiprotokollan kyseenalaistaja ja armeliaan suhteellisuuden julistaja. Silti hän antoi korkean arvion Johannes Kastajasta, päätellen UT:n sivuille päätyneistä lainauksista (Matt 11:18-19): ”Sillä Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja he sanovat: ’Hänessä on riivaaja’. Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja he sanovat: ’Katso syömäriä ja viininjuojaa, publikaanien ja syntisten ystävää!”

Merkille pantavaa on myös Jeesuksen selvä tunnustus esivallan ja tämänpuoleisen regimentin arvosta (Mark 12:17 ): ”Silloin Jeesus sanoi heille: »Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.» Tämä vastaus jätti heidät ymmälle.” Paavali vaikuttaa olleen syvästi vaikuttunut juutalaisen veljensä, kollegansa ja esikuvansa viestistä ja oivaltaneensa sen vallankumouksellisen leikkaavan terän, kun hän kirjoitti ironisen viisaan analyysinsä sääntöperusteisen pyhyyskilvoituksen luonteesta (1Kor. 10:23): ”Kaikki on luvallista”, mutta ei kaikki ole hyödyksi; ”kaikki on luvallista”, mutta ei kaikki rakenna. (6:12) Kaikki on minulle luvallista, mutta ei kaikki ole hyödyksi; kaikki on minulle luvallista, mutta minä en saa antaa minkään itseäni vallita.”

Yle Areena julkaisi taannoin erinomaisen sarjan ”Pyhiä juutalaisia kirjoituksia”. Sen johdantojaksossa ”Juutalaisuuden uudistusliikkeitä” sarjan asiantuntijat kuvaavat nykyjuutalaisuuden (erityisesti 1800-luvun ja valistuksen jälkeisen ajan) eri suuntauksia. Vaikuttaa siltä, että perinnettä kunnioittavat reformi-juutalaiset ja modernin ortodoksian suunnat ovat jossain määrin lähellä Jeesuksen ja Paavalin ajatuksia koskien esimerkiksi VT:n ja juutalaisen lain lukutapoja.

Kivi ja kilvoitus

Jaakobin tikapuita koskevan VT:n kohdan yhteydessä kuvataan Jaakobin unen hankaluutta. Hän nukkui erämaassa päänalusenaan kivi. Tässä voi nähdä symbolisen yhteyden Wittgensteiniin, jonka elämänmittainen kamppailu uskonnollisen ja filosofisen pohdinnan kanssa kulutti mielenterveyttä ja sai vetäytymään yksinäisyyteen. Tämä vaivasi tuon ihmiskunnan ja eksistenssin suurenmoisen pohtijan mieltä varmasti kiveltä tuntuvan päänalusen tapaan. Fakiirisen hurskauden esittelystä tai aistillisen kauneuden ja nautinnon torjumisesta emme hänen puheistaan näe merkkejä.

Bakteerikammo on kiusallinen hermostollinen tila. Monastinen puritaanisen ihanteen tavoittelu, paheiden kuurnitseminen itikoiden tapaan on tätä muistuttava uskonnon anomalia – vuosituhansia vanha. Tämän kaltaisen kilvoituksen kääntöpuoli on itsekkyys ja narsismi. Jeesuksen ja syvän juutalaisen perinteen painotus on lähimmäisen huomiointi, armahtaminen ja rakastaminen. Askeettinen kilvoitus kohti pyhyyden apatiaa on oman navan ja itseyden keskuksen tuijotusta. Søren Kierkegaardin ironiset lohkaisut ja Paavo Ruotsalaisen maanläheiset oivallukset armonjärjestyksen askelmista ja pyhyyden mittaristosta tyyliin ”tikapuut hiiteen!” ovat raikasta vastapainoa, alatien kristinuskoa.