Kinds of Kindness – vallan seuraukset

Yorgos Lanthimos on jälleen yllättänyt elokuvamaailman omalaatuisella ja provokatiivisella elokuvalla, joka sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa alle vuosi hänen edellisen elokuvansa Poor Thingsin jälkeen. Lanthimoksen kaksi edellistä elokuvaa The Favourite (2018) ja Poor Things (2023) olivat molemmat niin yleisö- kuin arvostelumenestyksiä ja voittivat vieläpä Oscareita. The Favourite ja Poor Things erosivat monella tapaa valtavirran amerikkalaisesta elokuvasta käsitellessään mm. kursailemattomasti naisen seksuaalisuutta. Lanthimoksen Kreikassa tekemät elokuvat ja ensimmäiset englanninkieliset elokuvat olivat kuitenkin vielä pidemmälle meneviä nihilismillään ja mustalla huumorillaan.

Kinds of Kindness tulee tuskin edeltäjiensä tapaan saamaan Oscar-ehdokkuuksia ja nimekkäästä näyttelijäkaartista huolimatta tuskin vetää suuria massoja tavallisia elokuvankatsojia puoleensa, sillä sen verran erikoinen elokuva on kyseessä. Elokuva sai kuitenkin Cannesin elokuvajuhlilla parhaan elokuvan ehdokkuuden, ja sen näyttelijöistä Jesse Plemons voitti parhaan miesnäyttelijän palkinnon. Elokuva on jakanut myös kriitikoiden kesken mielipiteitä, mutta voidaan ainakin todeta positiiviseksi saavutukseksi, että tällainen elokuva on saatu aikaiseksi Hollywoodissa, missä elokuvan tuottavuus merkitsee kaikkea.

Kinds of Kindness käsittää kolme itsenäistä kertomusta samoista teemoista samoilla näyttelijöillä. Kertomuksia yhdistää niiden päähenkilöiden jonkinlainen vinoutunut riippuvuussuhde toiseen ihmiseen tai asiaan. Tarinoiden henkilöt käyttävät valtaa toisia kohtaan, kun toiset taas haluavat alistua. Lanthimoksen tyyli on näyttelijöiden ohjaamisessa kaukaista sukua Aki Kaurismäen kanssa: molempien ohjaajien hahmot eivät käyttäydy tai puhu normaalisti erilaisissa tilanteissa, ja huumoria haetaan absurdiudesta, Lanthimos tekee sen vain brutaalimpaa kuvastoa käyttäen.

Elokuvan kolme osaa on nimetty erikseen. Ensimmäisessä tarinassa “The Death of R.M.F.” Robertilla (Jesse Plemons) on omituinen psykoseksuaalinen suhde pomoonsa (Willem Dafoe), joka kontrolloi kaikkea Robertin elämässä alkaen vaatteista aina vaimon valintaan saakka. Robert on suostunut kaikkeen rakkaudesta pomoonsa, mutta nyt esimies on keksinyt, että Robertin pitää tappaa eräs henkilö. joka on pomon mukaan itse halukas kuolemaan. Robertista ajatus ei kuitenkaan tunnu hyvältä ja ensimmäistä kertaa hän kieltäytyy pomon esittämästä toiveesta. Näin Robert menettää suhteensa pomoonsa, vaimoonsa ja elämänhallintaansa. Samalla Robert huomaa, että pomon suosiosta on alkanut nauttia nainen (Emma Stone), joka on valmis tekemään sen, mitä pomo oli aikaisemmin Robertilta pyytänyt. Robert alkaa miettimään kieltäytymistään uudelleen.

Toisessa osassa “R.M.F. is Flying” poliisi Danielin (Jesse Plemons) meribiologi-vaimo Liz (Emma Stone) on kollegansa kanssa kadonnut tutkimusmatkalla. Danielin elämä on suistumassa raiteiltaan, mutta hän ei ole luopunut toivosta. Outo käyttäytyminen vaikeuttaa hänen työtään poliisina. Sen on huomannut myös Danielin kollega ja ystävä Neil (Mamoudou Athie), joka yrittää tukea ystäväänsä. Elokuvassa on tässä vaiheessa kohtaus, jota ei missään nimessä olisi tavallisessa Hollywood-elokuvassa tavalliselta ohjaajalta: Daniel näyttää vanhoja muistellessaan Neilille ja tämän vaimolle (Margaret Qualley) heidän yhdessä kuvaamansa ryhmäseksivideon. Yllättäen Liz löytyy, mutta Danielin mielestä kaikki ei ole normaalisti ja tämä alkaa epäillä, ettei nainen ole oikea Liz. Daniel pakottaa Lizin tekemään asioita, jotka edetessään johtavat kaameuksiin.

Kolmas osa ”R.M.F. Eats a Sandwich” kuvaa laajempaa yhteisöä, missä omituisen seksikultin jäsenet Emily (Emma Stone) ja Andrew (Jesse Plemons) etsivät kultin johtohahmoille Omille (Willem Defoe) ja Akalle (Hong Chau) naista, joka pystyy herättämään kuolleet henkiin. Näemme omituisia rituaaleja, jotka pitävät sisällään muun muassa henkistä puhdistautumista saunassa. Suljetussa yhteisössä on tarkat säännöt, joista ei saa poiketa, ja niihin on ilmeisesti kuulunut edellisen elämän taakse jättäminen. Eräällä etsintämatkalla Emily päättää vierailla entisen miehensä ja tyttärensä luona. Kaikki ei kuitenkaan suju mallikkaasti, ja tapahtuu kammottavaa väkivaltaa. Emily karkotetaan yhteisöstä, kun puhdistautuminen saunassakaan ei tuo tarvittavaa tulosta. Emily ei kuitenkaan luovuta ja päättää jatkaa kuolleista herättäjän etsimistä omatoimisesti.

Kinds of Kindnessissa Lanthimos jatkaa tutkimusmatkaansa siitä, miten yksittäiset ihmiset ja kokonaiset yhteisöt harjoittavat toistensa ja kansalaistensa kontrolloimista. Kaikki mikä kuuluu vallankäyttöön – seksi, väkivalta ja uskonto – käydään läpi. Lanhimos ei saarnaa, vaan hän tuo vallankäytön ikävät seuraukset kursailematta silmiemme eteen ja pakottaa meidät kohtaamaan tunteemme kiusallisina ja kammottavina hetkinä. Lanhimoksen maailma on absurdiudessaan kaikesta huolimatta todentuntuinen. Vaikka elokuvan maailma on täysin vinossa, on siinä myös kauneutta, jota korostavat kameran sulavat liikkeet ja värien käyttö, mikä korostaa violetin ja harmaan sävyjä.

Kinds of Kindness on vuoden haastavampia elokuvia eikä se päästä katsojaansa helpolla, kuten ei päästänyt Lanthimoksen varhaisempi tuotantokaan. Elokuva on kreikkalaisen uuden aallon perinteitä kunnioittaen sysimustaa komediaa aiheista ja tapahtumista, joiden ei ehkä saisi naurattaa. Sen hahmot eivät käyttäydy tai puhu normaalisti, mutta silti se onnistuu käsittelemään kipupisteitä niin seksuaalisuudesta, kuolemasta kuin tietysti ihmisen halusta hallita toisia tavalla, mihin moni ei pystyisi.