Kompromissien tekemisen taito

Kun eduskuntavaalit saavuttivat kliimaksinsa, voittajat eivät pidätelleet tyytyväisyyttään. Kokoomus ja perussuomalaiset pääsisivät nyt sanomaan, miten tässä maassa tehdään talous- ja vähän muutakin politiikkaa. Mikäli näiden puolueiden edustajat tuona hetkenä tajusivat, että 40 % eduskuntapaikoista ei vielä riitä sinimustaksikin kutsutun poliittisen ohjelman toteuttamiseen, he osasivat peittää sen taitavasti.

Kokoomuksen ja perussuomalaisten keskinäiset neuvottelut sujuvat kuulemma hyvin, mutta yhteiseen enemmistöhallitukseen tarvittaisiin vielä muitakin. Perussuomalaisten kyljessä majailevat kristillisdemokraatit eivät vielä riitä.

Vaalien jälkeen perussuomalaisten puoluesihteeri kehui puolueensa antaneen armonlaukauksen keskustalle. Perussuomalaisten nyt epätoivoisesti kosiskellessa ja painostaessa keskustaa hallitukseen näyttää siltä, että puoluesihteeri saattoi ennemminkin antaa armonlaukauksen perussuomalaisten hallitustoiveille. Olisi pitänyt ymmärtää jutella ihan muista asioista.

Keskusta ei suostu pyörtämään päätöstään. Kyse ei ole äänestäjien pettämisestä eikä epäisänmaallisuudesta vaan terveestä itsesuojeluvaistosta. Millaisia kokemuksia keskustalla olikaan perussuomalaisista heti vaalien jälkeen? Mikä heitä sen perusteella odottaisi yhteisessä hallituksessa?

Perussuomalaiset eivät ole koskaan tarvinneet keskustaa niin paljon kuin juuri nyt. Jos keskusta ei suostu mukaan, kavereiksi tarvittaisiin RKP tai vihreät, joilla molemmilla onkin nyt historiallinen tilaisuus mennä äänettömäksi yhtiömieheksi oikeistolaisimpaan mahdolliseen enemmistöhallitukseen ja – miten sen nyt sanoisi – ampua itseään molempiin jalkoihin, kirjoittaa puoluepoliittinen testamenttinsa tai vähintäänkin ideologinen blancoshekki perussuomalaisille. Tai sitten ottaa äänestäjiltä se perussuomalaisten puoluesihteerin keskustalle antama armolaukaus.

Vihreät tuskin lähtee tuhoamaan sitä poliittista konsensusta, joka sillä vielä hävittyjen vaalien jälkeen on jäljellä. Det enda hoppet kvarstår RKP, som gärna går med i regeringen med Samlingspartiet, men det krävs ganska mycket välvilja byggd ovanpå ingenting, att grundfinnarna efter sin valseger skulle verkligen gå med på att göra kompromisser i sina invandrings-, klimat- och kulturpolitik.

Mutta olettakaamme kuitenkin, että kaikki menee putkeen ja sujuu kuin Strömsössä: perussuomalaiset menevät kuin menevätkin kokoomuksen muodostamaan hallitukseen. Tällöin puolueessa viimeistään ymmärretään, että hallitusvastuuta kantava puolue on ennen kaikkea joukkuepelaajan roolissa ja että vastuun kantaminen merkitsee kompromissien tekemistä. Mitä yliampuvammilla puheilla vaalivoitto on saatu, sitä kovemmin todellisen politiikan tekemisen seuraukset näkyvät kannatusluvuissa. Oppositioon menneessä keskustassa puhutaan armolaukauksen sijaan starttilaukauksesta – eikä syyttä.

Kokoomuksessa varmaankin ymmärretään, että kuutta miljardia euroa ei säästetä ensi sijassa kireällä maahanmuuttopolitiikalla, kehitysavun dramaattisella leikkaamisella eikä kulttuurin tukemisen lopettamisella – niin punavihreitä kuin kaikki nuo yksimielisyyskohteet perussuomalaisten kanssa näyttäisivät olevankin.

Hyvän profeetan tunnistaa siitä, että hänen ennustuksensa toteutuvat. Silläkin uhalla uskallamme julistaa profetian. Emmehän vielä tiedä, miten hallitusneuvottelut päättyvät.

Entäpä jos saisimme sinipunahallituksen, jossa kokoomus ja demarit apupuolueineen riitelevät ensin oikein kunnolla, sättivät toistensa talouspoliittiset ohjelmat ja sitten ryhtyvät katsomaan, mihin yhdessä pystyvät. Kun työ on tehty, he tulevat median eteen avoimesti kertomaan, millaisiin kompromisseihin he ovat yhteisessä linjassaan päätyneet. Demarit joutuvat leikkaamaan liikaa ja kokoomus tyytymään vähempään julkisen sektorin silpomiseen. Ja sitten tehdään reaalipolitiikkaa ja otetaan vastaan opposition moitteet ihan kaikesta, mitä joudutaan tekemään. Ehkä jossain vaiheessa joku hoksaa kysyä: oliko meillä oikeasti muita vaihtoehtoja?