Kuvien pahennus ja ensimmäinen käsky

Juutalaisuuden ja sitä kautta kristinuskon periaate on monoteismi, kaikenlaisten epäjumalankuvien torjunta. Väitän, että Aabrahamin juuresta nousevien uskonsuuntien sisään piiloutuu vaara, pyhien kirjoitusten kohoaminen epäjumalan asemaan, palvonnan kohteeksi. Juutalaisuuden ja kristinuskon kulttuuriaarre ja uskonnon perusta on Raamattu, juutalainen Tanach ja kristittyjen Uusi Testamentti. Islam katsoo Koraanin kertovan – jopa lopullisen – totuuden maailmasta. Lukuisia muita kokonaisen maailmanselityksen käsikirjoja on tarjolla.

Näihin kulttuurin aarteisiin voi suhtautua ihmiskunnan sivistyksen, historian prosessien, jumaluuden salaisuuteen ja maailman syvään mysteeriin kohdistuvan vuosituhantisen etsinnän ja pohdinnan luomuksina. Kunnioituksella, hartaudella ja ihmisveljiemme ajattelun ja uskonnollisen kokemuksen kuvauksena. Toinen tapa on väittää sitä tai tuota pyhäksi julistettua teosta alkuperältään yliluonnolliseksi, kulttuurin ja historian ulkopuolelta tulleeksi ilmoitetuksi tiedoksi, kuin telefaxviestiksi pilvien takaa tai universumin laidalta.

Kriittinen kysymys on, liittyykö alkukertomuksen syntyyn mystinen agentti, kirjoitusta saneleva magiaolento, onko lähteenä hurmoksen alainen kanavointi tai esimerkiksi maastoon ilmestyneet kultalevyt tai kivitaulut, joita ihminen ei ole työstänyt.

Ihmisen vai enkelin kirjoittama?

Historiakriittistä realismia edustaa juutalaisuus ja kristinusko, jossa pyhien tekstien laatijoiksi tiedetään/uskotaan/tunnustetaan ihmiskirjoittajat, joita on tosin innoittanut ja ohjannut aikansa uskonnollisen yhteisön ajatukset, kokemukset ja historian vaiheet.

Ihmisen kulttuuri on sen aamusta alkaen ollut kuvien, merkkien ja sanojen muotoilua. Kielen varhaiset muodot, primitiivinen taide ja luolapiirrosten symbolit viittaavat kymmenien tuhansien vuosien taakse kertoen heräävästä kulttuurin, sivistyksen ja maailman hahmotuksen alkuiduista. Tämä kielen, merkkien, symbolien ja kuvien muodostama noemaattinen, informaation, hahmojen ja mielteiden virta ympäröi meitä ilmakehän tapaan. Tämän paljouden osia ovat kirjallisuus, taide, median kuvastot, aikakauslehdet, elokuvat, videotuotannot, TV, podcastit, mainosjulisteet, jopa elintarvikkeiden pakkaukset, lasten lelut ja viihde-elektroniikka. Visuaalisen ympäristön kaikkialle pursuva esteettinen kuohu sisältää myös valheellisuuden, teko-kauneuden ja epäaitouden ainesta, joka antaa syyn pohtia kauneusarvojen ja kristillisen tradition ja arvomuodostuksen yhteyttä. Deepfake-videoiden, AI-generoitujen kuvien, taitavien valhekertomusten ja salaliittokehitelmien vyöry osoittaa miten todellista epäaitojen kuvien vaarallisuus on.

Ikonit ja ensimmäinen käsky

Erityisenä kohteena tarkastelen ns. kuvakiellon historiaa. Kristinuskon historian aikana ikonoklasmin nimellä kulkeva kuvakiista on ilmennyt aaltoina, erityisen näkyvästi 700-800 luvulla Bysantin valtakunnan aikana. Kritiikki kuvallista estetiikkaa kohtaan nousi Vanhan Testamentin (2. Moos 20) kuuluisasta ylväästä käskystä.

»Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla.Älä kumarra äläkä palvele niitä, sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala. Tämä käsky muodostaa juutalaisen uskonnon syvimmän sisällön, keskeisen periaatteen, pidättymisen kaikesta epäjumalan kuvien rakentamisesta.

Arkiajattelun varsin ymmärrettävää rajoittuneisuutta osoittaa se, miten tämä ajatus epäjumalan kuvista yksinkertaistuu näkyvimpään ja käsitettävään muotoon, kieltoon valmistaa kuvatuksia, patsaita, maalauksia, taika-kaluja ja amuletteja, joiden ajatellaan esittävän jumaluutta tai kantavan mukanaan taikavoimia, siunausta, jumaluuden ainetta tms.

Konkreettisen kuvakiellon korostaminen peittää alleen ei-aineellisten epäjumalan kuvatuksien kyhäämisen ja palvonnan. Aineettomien palvonnan kohteiden hiipiminen uskonnon ytimeen on aabrahamisen uskontohistorian kohtalokas vuosituhantinen hairahdus. Tämä on artikkelini keskeinen väite, josta lisää alempana.

Vuosien 700-800 aikainen ikonoklasmi liittyi yllättävällä tavalla islamin leviämiseen Bysantin valtakuntaan. Islam omaksui VT:n tekstit fundamentalistisen juutalaisuuden ja ajan kristinuskon tapaan. Epäjumalien kielto oli ja on tärkeä pykälä islamin opissa. Bysantin kirkkotaide ja pyhäinkuvat antoivat aiheen kritisoida kristillisen kirkon lipsumista kuvain palvontaan. Tästä syntyi kiistoja itäisen kristinuskon perinteen ja Rooman välillä. Jopa sotaisia selkkauksia, jotka ennakoivat yhtenä kiista-asiana vuoden 1054 suurta repeämää. Tässä erinomainen, asiallinen vaikka kepeän viihdyttävä kuvaus jännittävästä ajasta.

Kristinuskon myöhempi historia palaa pyhäinkuvia koskevaan keskusteluun eri vaiheissa. Itäisessä traditiossa opetetaan ikonien symbolista merkitystä, kunnioituksen kohteina, jossa Mooseksen kirjaaman käskyn tarkoittamaa palvonnan elementtiä ei myönnetä olevan. Kieli poskessa tekee mieli kysyä, miten ikonien väitetyt yliluonnolliset esimerkiksi sairauksia parantavat voimat selitetään. Toki kaikki terveyteen liittyvät asiat sisältävät tuntemattomia vaikutuksia, joissa somaattiset, biokemialliset ja psykologiset ilmiöt yhdistyvät ja salattuja sosiologisia mekanismeja on läsnä. Reformaation aikaan protestanttiset kirkot kampanjoivat pyhien kuvien palvontaa vastaan, halusivat riisua kirkot ylenmääräisestä sakraalista esineistöstä jne. Monien pietismin suuntien kritiikki kotien ja naisväen ”liikaa” kaunistautumista kohtaan ovat samaan juurta.

Pyhä kirja ja kultainen vasikka

Ihmisellä on houkutus uskoa salattuihin voimiin ja niitä kantaviin taikakaluihin, patsaisiin ja amuletteihin. Tällaiset uskomukset tarttuvat yhteisöjen jäseniin ja näin syntyvät kultit ja kultteja ohjailevat maagit, gurut ja mentalistit. Juutalaisuuden historiakirjoituksessa on tätä ihmiskunnan universaalia kulttitaipumusta kuvaava vahva kuvaus, kertomus kultaisesta vasikasta. Epävarmuuden ja pelokkuuden vai kenties huvittelun(?) vallassa kansa villiintyi kiellettyyn puuhaan, palvontaesineen valmistukseen ja sen ympärille synnytettyyn ilakoinnin, tanssin ja palvonnan kulttiin. Mooseksen majesteettisen ensimmäisen käskyn ja kultaisen vasikan valmistuksen välinen dramaattinen jännite ja ristiriita on juutalaisuuden suuren kertomuksen nurkkakivi. Kaksi suurta toisiinsa lukittua meemiä!!

Aabrahamin siemenestä nousseiden uskonnollisten traditioiden sokea piste on sen unohtaminen, miten ensimmäinen käsky kieltää myös aineettomien, abstraktien, henkisyyden ja kulttuurin tasolla, ”ylhäällä taivaassa”, tapahtuvan pyhäinkuvien muotoilun ja palvonnan. Saven, puun, kiven ja metallin lisäksi palvonnan kohteeksi voi nousta kulttuurinen kehitelmä, oppi, kirjallinen hengentuote, papyrukselle tai pergamentille, nykyisin digivälineelle tallennettu teos, jota aletaan palvoa salattuna tietona. Siis esineenä tai asiana, joka on peräisin ihmiskunnan kokemuksen, sivistyksen, historiamme ja kulttuurimme ulkopuolelta. Tähän erheeseen hairahtuvat kaikki uskontosuunnat, joissa muinaiset historialliset tekstit ymmärretään koskemattomana, historiallisen tarkastelun ulkopuolisena, kuten enkelin saneluna, hurmoskanavointina tai maasta löytyneinä esineinä.

Epäjumalanpalvonnan ja kunnioituksen välillä on tärkeä mutta hienovarainen ja joskus petollinen ero. Lopulta ihmisen sielun sisällä omantunnon ja psyyken syvärakenteen tasolla on raja. Symbolisen esineen tarjoamien merkitysten, pyhyyden tunteiden, joskus parantavien ja terapeuttisten vaikutusten alueelta voidaan liukua epäjumalan palveluksi muuttuvaan sielun kaappaukseen, taikuuden otteeseen ja loitsujen uskomiseen. Ikonin ja pyhäinkuvan edessä kumartaminen, meditaatio ja hiljentyminen voi olla syvällistä ja sopivaa kristillisen itsetutkistelun harjoitusta. Rukousnauhan helmien hypistely hartauden ja mietiskelyn tukena voi olla tätä. Kulttuurin historiallisten muistomerkkien ja erityisesti ns pyhien kirjoitusten kunnioittaminen, tutkiminen ja mietiskely ei ole Mooseksen käskyn tarkoittamaa epäjumalan palvontaa. Kunnioittava suhde ja vakava paneutuminen muuttuu epäjumalan palvonnaksi, jos pyhään kirjaan liitetään yliluonnollinen, lainomainen absoluuttisen totuuden ajatus. Sokean tottelemisen, vaikkapa vastoin omaatuntoa uskomisen vaatimus.

Jos Raamattu, Toora, Uusi Testamentti, Koraani tai mikä tahansa uskonnollinen pyhäksi sanottu teksti kohotetaan historiallisen tarkastelun ulkopuolelle, lipsutaan ihmiskunnan karttuneen kokemuksen kriittisen arvioinnin ja tutkinnan valaistuksesta vapautettuun pimeään uskomispeliin. Silloin ollaan tekemisissä magian, taikuuden kanssa.  Sokea uushenkisyys, jumaluus-uskoskelu ja epäaito nöyrtyminen läpi kritiikin, syventymisen ja pohdinnan. Lainaan UT:n opetusta nuoruuden aikana kuullun tekstiversion mukaan (1Tess 5:21) Tutkikaa kaikki ja pitäkää se mikä hyväksi näkyy.

Artikkelikuvassa veistos Raahen vanhasta kirkosta. Kuva: Mikko Ketola.