Laitaoikeiston lumo ja maailman pärskeet – mikä on vanhoillislestadiolaisen politiikan kurssi?

“Maailman pärskeet” on paljon käytetty ilmaisu vanhoillislestadiolaisessa saarnakielessä. Se on kielikuva, jossa “Jumalan valtakunta” eli oikein uskovien joukko purjehtii keskellä maailman merta tavoitteenaan pääsy perille rauhan satamaan, mutta matkaa vaikeuttavat maailman merellä raivoavat myrskyt ja laivan kannelle lentävät maailman pärskeet. Toisin sanoen oikein uskovien joukko ei ole immuuni muun maailman tapahtumille.

Viimeaikaisten poliittisten muutosten valossa pärskeet näyttävät tosiaan kastelevan vanhoillislestadiolaista purtta: liike näyttää lähteneen mukaan poliittisten megatrendien ja kristillisten liikkeiden muutoksiin, joista merkittävin koskee konservatiivikristillisten liikkeiden ja äärioikeiston lähentymistä. Tämän kehityksen yksi ilmentymä on vanhoillislestadiolaisen, Oulun vaalipiiristä tulevan kansanedustaja Pekka Aittakummun loikkaus keskustasta perussuomalaisiin.

Suomessa on jo pidempään nähty konservatiivikristillisten liikkeiden edustajien ryhmittymistä “perinteisiä perhearvoja” puolustavien laita- ja äärioikeistopuolueiden helmaan. Liikkeet ovat tällä tavoin pyrkineet vastustamaan kaikkea vasemmistolaiseksi ja liberalismin turmelemaksi koettua yhteiskunnallista muutosta. Turmeltuneeksi on leimattu usein myös perinteinen sivistysporvarillinen politiikka, jota esimerkiksi keskusta ja kokoomus ovat enimmäkseen harjoittaneet. Mainittakoon, että vasemmistolaisuuden käsite on tässä uudessa trendissä määritelty melko kauaksi sanan alkuperäisestä ja aatehistoriallisesta merkityksestä, mutta se ei ole tämän tekstin aihe.

Vanhoillislestadiolaisuus on konservatiivinen liike, mutta se on pitkään vastustanut mainittua ison trendin muutosta ja äärioikeistolaistumisen houkutusta. Liikkeessä on pitkät ja syvät, 1900-luvun alkuun asti yltävät perinteet maltillisesta politiikan tekemisestä ja sitoutumisesta lähellä poliittista keskustaa oleviin puolueisiin. Käytännössä tämä on tarkoittanut keskustapuolueen hegemonista asemaa liikkeen jäsenistön keskuudessa, mutta myös kokoomuslaisia kansanedustajia ja paikallispoliitikkoja on historiassa nähty tasaiseen tahtiin.

Kunnon uskovainen, kunnon kansalainen

Syitä poliittiselle yksituumaisuudelle on useita. Jotta niitä voi ymmärtää, täytyy tuntea liikkeen syntyhistoriaa ja aatteellisia oloja, joissa liike on kasvanut ja luonut yhtenäisen massaliikkeen profiiliaan ja identiteettiään. Liikkeen juuret ovat syvällä pohjoisessa agraariyhteiskunnassa ja maalaisliiton hegemonia-alueella, ja ajatteluun ja puheenparteen ovat vaikuttaneet tuosta aatemaastosta peräisin oleva kunnollisen kansalaisen ihanne: paiskitaan töitä, käydään koulua, ei valiteta turhasta, noudatetaan lakia ja ollaan kuuliaisia esivallalle.

Kunnollisen kansalaisuuden rinnalla liikkeessä vahvasti omaksuttu Lutherin kahden regimentin oppi on ohjannut yhteiskunnallista orientaatiota: maalliseen esivaltaan tulee suhtautua Jumalan antamana järjestyksenä ja ulkoisena turvana, jonka suojissa Jumala tekee valtakuntansa hengellistä työtä. Siksi kapinointia, lakkoilua tai muuta poikkiteloin asettumista ei ole katsottu hyvällä. Jo varhain liikkeen suhde esimerkiksi vallitsevaa järjestystä lakkoilulla ja mielenosoituksilla haastaneeseen työväenliikkeeseen oli kielteinen, ja kielteinen asenne on kantanut näihin päiviin saakka.

Esivaltavastaisella argumentaatiolla vastustettiin myöhemmin vennamolaisuutta ja Veikko Vennamon perustamaa SMP:tä. Puolue nähtiin vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä “räyhähenkisenä” politiikan häirikkönä, joka oli ristiriidassa kunnon kansalaisuuden ja maltillisten poliittisten ihanteiden kanssa. Räyhäämistä ja kapinointia, tuli se sitten vasemmistolaisilta vappumarsseilta tai maaseudun mökeistä, ei ole nähty “Jumalan lapselle sopivana käytöksenä”. Sama ajattelutapa elää edelleen, mutta jossain mielessä kuvailtu poliittinen yhtenäiskulttuuri ja yhden tai kahden puolueen hegemonia näyttää kuitenkin olevan murtumassa. Maailman pärskeet ovat lyöneet ja pyrkivät muokkaamaan nyt vanhoillislestadiolaisuudesta muiden vastaavien liikkeiden kaltaista kristillis-konservatiivista ja laitaoikealle sijoittuvaa liikettä, jossa “puolustetaan perinteisiä perhearvoja ja eletään Raamatun mukaan”.

Loikka laitaan ja lunta tupaan?

Pekka Aittakummun loikkaus on muuttuneen poliittisen ilmaston konkreettinen ilmentymä, mutta jotta asialla olisi merkitystä lestadiolaisen liikkeen näkökulmasta, on syytä tarkastella ennen kaikkea reaktioita tehtyyn loikkaukseen. Paras indikaattori tästä on tietenkin seuraavat eduskuntavaalit, jossa perussuomalaiset toivovat Aittakummun kautta pääsevänsä kiinni vanhoillislestadiolaisten ääniin. He kun ovat hyvin aktiivisia äänestäjiä ja liike on merkittävä poliittinen toimija Oulun vaalipiirissä. Mutta toteutuuko perussuomalaisten ja samalla Aittakummun toive?

Nopealla ja subjektiivisella otannalla ja liikettä varsin laajasti tuntevana uskallan sanoa, että kyllä ja ei. Ensin vaaliveikkaus: on mahdollista, että rasistisilla ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä halventavilla kannanotoilla mainetta saanut Aittakumpu saa kohtalaisen ison äänisaaliin seuraavissa vaaleissa Oulun alueelta. Merkittävä osa äänistä tullee vanhoillislestadiolaisilta äänestäjiltä, jotka ovat siirtyneet ajattelussaan samaan suuntaan kuin Aittakumpu.

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä Aittakumpu saa sekä ymmärrystä että paheksuntaa. Aloitan ymmärtäjistä. Hiukan kärjistäen totean, että liikkeen piirissä on huomattava määrä konservatiivisiin arvoihin sitoutuneita toimihenkilöitä, yrittäjiä, liikemiehiä ja erilaisissa rakennusalan tai myyntitehtävissä toimivia rauhanyhdistysten vastuunkantajia, jotka lähtökohtaisesti jakavat perinteiset lestadiolaiset kunnollisen kansalaisen ihanteet. Näitä tavallisia perheenisiä kuitenkin huolestuttaa yhteiskunnan maallistuminen ja liberalisoituminen, jonka he kokevat uhkaavan omaa elämänmuotoaan ja maailmankuvaansa. Tämä ehdottomiin totuuksiin ja mustavalkoisen todellisuuskuvan maalailuun tottunut joukko on helppoa riistaa äärioikeistolaiselle propagandalle ja vaihtoehtoisille totuuskäsityksille. He näyttävät olevan yllättävän valmiita hylkäämään perinteisen lestadiolaisen ihanteen maltista ja sivistyksestä politiikan teossa. Kokemus uhattuna olemisesta ja maailman pilkasta ovat toki tuttuja kaikille lestadiolaisille, mutta osalle se näyttää muodostuvan niin merkittäväksi, että sitä pyritään estämään liittymällä äärioikeistolaiseen ajattelurintamaan ja vastustamalla suunnilleen kaikkia muita paitsi omaa vähemmistöä. Kysymykseni kuuluu, mitä kaikkia muita arvoja he ovat valmiita uhraamaan puolustaessaan omaa maailmankuvaansa? Unkarissa ja Venäjälläkin puolustetaan “perinteisiä perhearvoja”.

Sitten paheksujat. Ei tarvitse olla profeetta ennustaakseen, että Aittakumpua tullaan “lähestymään rakkaudella” useamman kerran ja eri suunnista, myös ja ennen kaikkea liikkeen johdosta. Rakkaudella lähestyminen tarkoittaa siis kurinpidollista keskustelua, jossa lähestyjä ja lähestymisen kohde ovat lähtökohtaisesti eri mieltä elintärkeiksi koetuista asioista. Käsitykseni mukaan liikkeen vanha ja aatteellinen perintö, johon siis liittyy muun muassa kunnon kansalaisen ihanne, kahden regimentin oppi ja alkiolainen sivistys, on edelleen vahvaa aina liikkeen hengellistä johtoa myöten. Jos nuori rakennusmestari onkin valmis äänestämään rasismilla ratsastajaa, hänen kotirauhanyhdistyksensä johtokunnan vanhempi herra ei luultavasti ole. Vanhasta ja hyväksi koetusta ajattelutavasta ei olla valmiita luopumaan. Loikkausta “räyhähenkiseen” äärioikeistopuolueeseen ei tulla liikkeen johdossa katsomaan suopeasti, niin vahvassa maaperässä kasvaa sen pitkä perintö.

Vanhalla, maltillisen politiikanteon perinteellä on liikkeen piirissä laaja ja vaikutusvaltainen kannattajakuntansa. Lisäksi on paljon niitä, jotka sanovat ymmärtävänsä Aittakummun loikkausta, mutta uurnilla eivät ole valmiita äänestämään perussuomalaista. Ja luultavasti vielä enemmän niitä, jotka eivät ymmärrä eivätkä missään tapauksessa äänestä kyseistä puoluetta, koska heidän ajattelumaailmassaan politiikassa pitää käyttäytyä kunnolla. Tämän perinteisen virtauksen ilmentymänä voinee tällä hetkellä pitää rovaniemeläistä kansanedustajaa Markus Lohea (kesk.), joka liikkeen jäsenenä ja arvoiltaan konservatiivina edustaa sitkeästi maltillista, pragmaattista ja sivistynyttä politiikantekoa. Lohi nauttiikin laajaa poliittista luottamusta myös herätysliikkeen ulkopuolella.

Jonkinlaista merkitystä on myös sillä, että vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä paheksuntaa aiheuttaa paitsi Aittakummun loikkaus sinänsä, myös sen tekemisen tapa. Liikkeen toimintakulttuurissa on syvälle juurtunut tapa käydä tärkeistä asioista pienen piirin keskusteluja, tunnustella maaperää ja kuulostella, ei sooloilla ja tehdä yksittäisiä irtiottoja. Aittakummun yksipuolinen ja keskustalle täytenä yllätyksenä tullut loikkaus jätti pahan maun monen lestadiolaisen äänestäjän suuhun.

Keiden kanssa, mihin suuntaan?

Aittakumpu ei ehkä itse tullut ajatelleeksi, millaisen muutoksen katalyyttina hänen ajatustensa radikalisoituminen ja sitä seurannut loikkaus tulee jatkossa liikkeen piirissä olemaan. Teko oli lestadiolaisuuden historiassa täysin poikkeuksellinen. Pidän hyvin mahdollisena, että suhde äärioikeistoon tulee jakamaan vanhoillislestadiolaista liikettä syvällä tavalla. Yksi tulevaisuuden skenaario on perinteinen hajaannus: liikkeestä erkaantuu tiukan oikeistokonservatiivinen ryhmittymä ja liikkeen johto säilyttää enemmän tai vähemmän perinteisen linjan. Mahdollista, mutta nähdäkseni epätodennäköisempää on se, että liikkeen johto normalisoi äärioikeistolaisen politiikan ja tekee perussuomalaisuudesta “sallittua”. Tässä tapauksessa liike menettäisi nykyistäkin nopeammin siihen kuuluvaa sivistyneistöä – siis suurten kaupunkien ja erityisesti Etelä-Suomen vanhoillislestadiolaisia. Perälauta on vuotanut liikkeessä jo pitkään, mutta tässä skenaariossa vauhti kiihtyisi ja liikkeen kehitys noudattelisi muun yhteiskunnan polarisaatiokehitystä. Tällöin puhuttaisiin jo isoista maailman pärskeistä: ensimmäistä kertaa historiassa vanhoillislestadiolainen liike olisi saatu “vetämään yhteistä iestä” muiden konservatiivikristillisten ryhmien kanssa politiikan kentällä, kun se olisi ryhmittynyt perussuomalaisiin ja kristillisdemokraatteihin vastustamaan muuta maailmaa.

Itse pidän kuitenkin ensimmäistä vaihtoehtoa todennäköisempänä: Aittakumpu saa sympatiaa ja ääniä, mutta pitkässä perspektiivissä lestadiolainen sivistyspolitiikan traditio tulee kantamaan laajempaa satoa. Pärskeet kuivuvat, kurssi säilyy mutta tässäkin skenaariossa “sallittu” poliittinen kenttä joka tapauksessa laajenee keskustan ja kokoomuksen ulkopuolelle. Pidän mahdollisena, että jos perussuomalaiselle politiikalle muodostuu liikkeessä jonkinlainen oppositionomainen elintila, se samalla mahdollistaisi myös muiden puolueiden muuttumisen legitiimeiksi ja ääneenlausuttaviksi vaihtoehdoiksi. Moni vihreä ja demari voisi vuosikymmenten jälkeen päästä kaapista.

Kuva: Hanne Salonen/Eduskunta.