Longlegs – saatana saapuu pikkukaupunkiin

Itse olen jo tottunut ajattelemaan, että yhdysvaltalainen kauhuelokuva ei ole juurikaan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole tuottanut mitään merkityksellistä 1980-luvun jälkeen. Lähes poikkeuksetta tuotokset ovat olleet mitäänsanomattoman kliseisiä säikyttelyjä tai vanhojen klassikoiden uudelleenlämmittelyitä vailla minkäänlaisia aikomuksiakaan kokeilla uusia ideoita. Hollywoodissa taidetaan ajatella, että uudet ideat olisivat taloudellisia riskejä studioille, mitä ne tietysti ovat, mutta viime vuodet ovat osoittaneet, etteivät edes tutut brändit ole takuuvarmoja hittejä. Onneksi aurinko kuitenkin joskus paistaa risukasaan, niin kuin Oz Perkinsin (Psykon Antohony Perkinsin poika) Longlegs siitä meille muistuttaa. Toivottavasti tämä ei jää kertaluonteiseksi tapaukseksi. Perkins on ollut alalla jo jonkin aikaa, mutta Longlegs on tehnyt hänestä tämän hetken kuumimman nimen kauhun saralla. Seuraavaksi hän on tekemässä Stephen Kingin novelliin pohjaavaa elokuvaa apinasta.

Longlegsin tapahtumat sijoittuvat 1990-luvulle, mikä näkyy Bill Clintonin kuvissa FBI:n toimistoissa, eikä kenelläkään ole älytaitteita, vaan puhelut tehdään kolikkopuhelimilla. Elokuvan pääosassa on nuori tuore FBI-agentti Lee Harker (Maika Monroe), joka on osoittanut poikkeuksellisia kykyjä lähes yliluonnollisesti aistia pahan läsnäolon. Ensimmäisessä kenttätehtävässään Harker on parinsa kanssa selvittämässä rikollisen olinpaikkaa, ja Harker onnistuu sen jotenkin vainuamaan aivan tavallisen oloisesta talosta. Huolimaton työpari menettää henkensä, mutta Harkerin onnistuu saada rikollinen kiinni.

Harkerin maine leviää, ja hänen epätavallisia kykyjään testataan, minkä jälkeen hänet kiinnitetään epätavallisten murhien sarjan tutkimuksiin. Jo vuosien ajan Yhdysvaltoja on vaivannut omituisten murhien sarja, jossa perheenjäsen on murhannut perheensä ja osassa sivullisiakin. Omituisen perhesurmista tekee se, että murhapaikoille on jätetty kryptisiä koodattuja viestejä, jotka on signeerattu nimimerkillä Longlegs. Kirjeitä ei ole testien mukaan kirjoittanut kukaan uhreista tai kammottavien murhien tekijöistä.

Sivussa alkaa katsojalla hahmottua, että Harkerille on itselleen tapahtunut lapsuudessaan jotain jotain todella traumaattista, mihin taitaa liittyä itsensä Longlegsin vierailu Harkerin lapsuuden kodissa. Longlegs on siis piinannut yhteisöä jo 1970-luvulta saakka, ja asiassa on Harkerille myös henkilökohtainen puoli, mihin liittyy hänen äitinsä, jonka kanssa hän on kahdestaan kasvanut. Epämääräinen traumaattinen kokemus ja vaikea äitisuhde ovat ilmeisesti vaikuttaneet Harkerin persoonaan niin, että hänen on vaikeaa toimia sosiaalisissa tilanteissa kuten pomon perheen tapaamisessa.

Harkerin onnistuu murtaa Longlegsin jättämä kirje, josta löytyy suoria viittauksia Raamattuun ja Ilmestyskirjaan, mikä alkaa muuttaa tapauksen luonnetta. Harker joutuu myös ikäväkseen huomaamaan, että myös Longlegs on saanut tiedon Harkerista murhia tutkimassa ja päättänyt vierailla tämän kotona jättämässä viestin. Panokset kovenevat. Samalla on entistä enemmän selvää, ettei Longlegs toimi yksin.

Harkerin ja muiden tutkiessa murhia alamme nähdä itse Longlegsia työn touhussa. Häntä esittää lähes täydellisesti tunnistamattomaksi maskeerattu Nicolas Cage, jonka ulkoinen olemus tuo kulahtaneen rokkarin mieleen. Elokuvassa viljellään muutenkin esim. T. Rexin musiikkia ja siteerattuja sanoja. Longlegs majailee kliseisen tuntuisessa ränsistyneessä ja epäsiistissä asunnossa, missä hänellä nukkeverstas. Vaikka elokuva vaikuttaa aluksi Harkerin poikkeuksellisia kykyjä lukuun ottamatta jopa jalat maassa pitävältä sarjamurhaajatrilleriltä, niin pian saamme huomata, että Longlegsin nukeilla on yliluonnollisia vaikutuksia ihmisiin ja näiden kamaliin tekoihin, ja jopa itse paholaisella saattaa olla sormensa pelissä.

Longlegs on täynnä uskonnollista kuvastoa ja kieltä, mikä ei nyt sinänsä ole poikkeuksellista kauhugenreä ajatellen, mikä jo tänä vuonna pitänyt sisällään useamman nunnaluostariin sijoittuvan ja pahojen henkien manaamista käsitteleviä elovia. Longlegs tekee asian kuitenkin hienovaraisemmin ja vaatii katsojalta enemmän, ehkä jopa Raamatun tarkempaa tuntemusta. Longlegs ei alleviivaa, vaan paljon jää sanojen väliin. Paholainen ilmestyy katsojasta riippuen joko oikeasti tai on mielen tepposia – todennäköisesti Perkins ajaa takaa kumpaakin tulkintaa. Hyvät eivät ole hyviä, vaan paha on meissä kaikissa, ja kaikilla on kykyä tehdä hirvittäviäkin tekoja.

Vaikka elokuvaan on saatu itse Nicolas Cage, joka on tosin viime aikoina tehnyt paljon b-luokan tuotantoja, niin Longlegsin tuotantobudjetti on pysynyt matalana, mikä ei onneksi ole vaikuttanut elokuvan laatuun; taitaa olla niin, että niukemmat resurssit ovat saaneet tekijät oikeasti pohtimaan, miten elokuva toteutetaan parhaimmalla mahdollisella tavalla. Halpa tuotanto ei nimittäin näy juuri missään. Kaikki kohtaukset ovat kuvauksen kannalta tarkkaan mietittyjä ja valaistuja. Eräässäkin kohtauksessa on tarkkaan valaistu portaikon yläpää ikään kuin taivaana ja alakerroksessa olevasta uloskäynnistä sädehtii tulenlieskojen kaltaista valoa.

Elokuvan juoni kirjoitettuna tuntuu jopa naurettavalta, eikä ainakaan omaperäiseltä. Longlegsin selviä esikuvia ovatkin tunnetut sarjamurhaajatrillerit Uhrilampaat (1991) ja Seitsemän (1995). Longlegsin tarinankerronta on kuitenkin nykyelokuvien mittapuulla verkkaista ja viipyilevää, mikä saattaa osasta mahdollisesta kohdeyleisöstä tuntua luotaantyöntävältä. Longlegsissä kamera kulkee hiljalleen käytävillä ja metsässä, ja saatamme nähdä sarvipään siellä, missä hän ei oikeasti edes ole.  Omasta takaa arvostan kuitenkin hitaampaa painostavan tunnelman kehittelyä enemmän kuin halpaa säikyttelyä, jota niin monessa vähäpätöisimmissä tekeleissä harrastetaan.

Elokuva on noussut Yhdysvalloissa ilmiömäiseksi tapaukseksi, ja sen on jo onnistunut tuottamaan budjettinsa moninkertaisesti takaisin. Osaltaan tähän on vaikuttanut nerokas markkinointikampanja, missä elokuvan tapahtumiin on vain viitattu epämääräisillä kuvilla, ja Nicolas Cagen rooli on tarkoituksella jätetty hämärän peittoon. Samalla elokuvaa on mainostettu pelottavimmaksi elokuvaksi ikinä, mikä ei ehkä pidä paikkaansa, mutta lipputuloilla mitattuna markkinointi on ollut ilmeisen onnistunutta. Saa nähdä, miten suomalainen yleisö ottaa raamattuviittauksia täynnä olevan yliluonnollisen trillerin vastaan.

Arvioitu elokuva: Longlegs. Ohjaus ja käsikirjoitus: Osgood Perkins. Pääosissa Maika Monroe, Nicolas Cage. Yhsyvallat 2024. Pituus 101 min. Ensi-ilta pe 9.8.