Maalaispapin päiväkirja

Löysin äskettäin Pölhöniemen kirkkoherran viimeisen elinviikon muistiinpanot. Kirkkoherra Keijo Hurskainen kuoli 68 vuoden iässä. Hänen kuolinilmoituksessaan oli koskettava muotoilu: ”Hiljaa sulle hauta luodaan, hiljaa siihen lasketaan. Kun kuulin käen kukkuvan, luulin sinun nukkuvan, helmassa Jeesuksen.  Ruustinna, lapset, lapsenlapset, lapsenlapsenlapset ja Pölhönniemen pesäpalloseura Ponnistus, Lions-veljet.”

Julkaisen kirkkoherran viimeisen elinviikon muistiinpanot surevien luvalla.

MARRASKUU

8. marraskuuta Herran vuonna

Tuomasmessuun avustamaan, p-le. Näitä kiiluvasilmäisiä ihmisiä, jotka tahtovat esiintyä. Soittavat sitä kamalata musiikkiansa. Ovat tehneet liturgiasta pataljoonasopan, johon on sotkettu kaikki makeimmat herkut eri suunnista. Mutta täytyy kestää. Eläkkeelle vain muutama vuosi.

Päivällä kylän tunnetuin juoppo hekotti toistaen vitsiä, että jos Kankkunen antaakin tyttärelleen nimeksi Kamala. Sitten raamattupiiriin, jossa eläkepiispa piti alustajaakin pidemmän esityksen siitä, ettei nykyihminen usko demoneihin. Vaimo oli laittanut illaksi sillivoileipiä. Nuorena pappina olin tuomiorovastin kutsuilla ja sielläkin tarjottiin sillivoileipiä. Oksennan kalasta. Sanoin, sillit kurkussa kukoen, että hyviä sillivoileipiä teillä.

Illalla katselin Yleareenalta Miki Liukkosen tekemää haastatteluohjelmaa aikalaisistaan. Yksi oli saatananpalvoja. Minusta saatana on paha. Liukkosen haastateltavan mukaan hän on hyvä. Saatana on hänen mukaansa kapinallinen, joka vastustaa sitä, että Jumala sallii pahan. Hänen mielestään Saatana on hyvä ja Jumala on paha. Minun opiskeluaikoina Saatana oli paha ja Jumala hyvä. En ymmärrä nuorisoa. Nuoriso ei ymmärrä minua. Nuorena en ymmärtänyt vanhoja pappeja ja vanhat papit eivät ymmärtäneet minua. Nyt olen vanha pappi. Voi perhana.

Tänä vuonna marraskuussa on vain pimeyttä. Se on varmaankin saatananpalvojien mielestä valoa. Lunta ei tule. Ei sillä, inhoan lunta. Kun lunta tulee kuukausikaupalla, kysyn Jumalalta, vihaako hän meitä.

Evankeliumitekstissä on Israelin oppineiden kysymys Jeesukselle. Vertaus alkoi:oli seitsemän veljestä. Saiko Aleksis Kivi tästä virikkeen? Kiven äiti oli J.I. Berghin seuraaja, ja isäkin, vaikkakin juoppo ja kova, uskonnollinen ihminen. Kivi leikki pienenä pappia. Lapsilla oli hautausmaakin, johon haudattiin lintuja. Kiven koti-illat olivat uskonnollista harjoitusta. Äiti toivoi pojasta pappia. Kivi kieltäytyi eikä uskonut jumalaan.

Samassa tekstissä sanotaan, että taivaassa ollaan kuin enkeleitä. Tapasin äidin, jonka lapsi oli kuollut. Äiti sanoi, että tästä oli tullut enkeli. Raamattu ei sano niin. Äiti sanoi, että Raamattu sanoo niin. Mikäpäs siinä, kaunis ajatus.

Ilmeni keskustelua taivaasta. Uuden testamentin taivaskuvaukset ovat semmoisia kuin herkkupöytä, uusi kaupunki ja toisenlainen hallitsijan sali. Ne ovat aika sosiologisia. Kosmologiset pohdinnat loistavat poissaolollaan. Taivas on toisenlainen häähuone, kaupunki ja hallitsija. On siinä kosmologiaa sen verran, että toinen taivas ja valtakunta on lopunajallinen, semmoinen, joka toteutuu, kun tätä ei ole.

Mutta miksi pitäisi lopettaa usko demoneihin? Antiikin demonit olivat oman kuvansa mieleen laittavia henkiä. Kuva tehtiin niin kutsuvaksi, että persoona muuttuu niiden mukaiseksi. Nämä tämmöiset brändit. mainoslauseet sun muut propagandat toimivat samalla mekanismilla. Ne ovat henkisiä. Ja niihin uskotaan. Mitä eroa?

Vuosikymmeniä sitten, kun olin nuori, opiskelin antiikin ajattelua. Teologit sanovat, että tuon ajan maailmankuva oli sellainen ja sellainen. Opinnoissani esitettiin aivan toisenlainen antiikin maailmankuva kuin teologit väittävät. Kyllä Ptolemaios tunsi jo seitsemän planeettaa Uuden testamentin aikakaudella ja taisi laskea kiertoratoja. Ja Alkmeion oli jo 500 ennen Kristusta sanonut, että maa on pallo. Nykyisinhän se Nasan kuvissa on eritoten säkkimäinen geoidi. En ymmärrä, olen maalta.

Illalla pelasin jonkin aikaa lentokonesimulaattorilla. Sain sen lahjaksi lapsenlapsilta toissa jouluna. Sen avulla voi pommittaa lastensairaalaa Moskovassa kuten myös lentää Guatemalaan maisemia katsoen. Toivon rauhaa. Nyt nukkumaan, sillä huomenna on kiireinen päivä.

Yhdeksäs päivä

Saarnantekoa. Huomisessa tekstissä Luukkaan mukaan, 20. luvun 29. jae alkaa: ”Oli seitsemän veljestä.”.

Näitä kun on 30 vuotta paukuttanut, on traktorin tunnit täynnä. Messut tekisi mieli aloittaa sanomalla, että on ensimmäinen viime sunnuntain jälkeinen sunnuntai. Palveluksemme on savuton, sen aikana tarjotaan virvoikkeita, kirkosta on kaksi poistumistietä ja salin takaosassa on aikuisten puuhanurkka, jossa parinvaihto sujuu mukavasti. Ja kun katselen niitä tusinaa paikalle vaivautuvaa mummoa myssyt päässään, on oksennus tulla korvista, kun kuulen sanovani, että kivapa että olemme näin runsaslukuisesti koolla.

Kanttori tahtoisi soittaa Bachia, mutta nuorisotyöntekijä vaatii kitarakuoron ja rummut. Rytke ja ulvonta on niin sietämätöntä että perna pamahtaa. Ja mitä vähemmän salissa on nuoria perheitä, sitä enemmän vaaditaan perhejumalanpalveluksia. Niissä joku kulkee alttarin edessä edestakaisin saunatakki päällä.

Taidan ottaa toisenkin pullon olutta. Sehän tästä on käteen jäänyt.

Kirkkoni on kaunis, Stenbäckin suunnittelema kivikirkko. Kivetkin huutavat, niistäkin on helpompi herättää opetuslapsia. Vieressä on Teboil ja S-market, tori, jolla seisoo ruostunut maansiirtokone ja jonka laidalla on Pizzakebap.

Sunnuntaiaamuisin kävelen mielelläni pappilasta kirkkoon torin kautta, tulee hoidettua kuntoa, varsinkin kun maha on kasvanut syötyään hautajaisissa vainajan itsensä leipomaa pullaa. Ränsistynyt tori natsaa sieluni maisemaan. Ja maansiirtokoneen luota kylän toiseksi tunnetuin juoppo huutaa ohikulkiessani aamukännin aateloimalla römeällä äänellään: Terve Heidegger!

Ajantajuni on jo mennyt, en tiedä päivää

 Seurakuntaneuvoston kokous. Puheenjohtajana on vastaherännyt seurakunta-aktiivi, joista Paavali kirjoittaa, että heitä ei pitäisi päästää opettamaan.

Oli määräyksiä seurakunnan työntekijöille. Hengellisyyden lisäämiseksi heidän pitäisi päivystää kirkoissa ja kulkea yksityisasunnoissa jakamassa tarroja, joissa on seurakunnan logo.

Muu väki koostuu paikallisesta omakustannekirjailijasta, kunnan terveystarkastajasta, muutamasta kristillisdemokraatista ja kappalaisen vaimosta.

Oli taas yhtä Raamatulla päähänlyömistä. Annettiin lausunto seurakuntayhtymälle hautaustoimen järjestämisestä siten, että seurakuntayhtymän asiamies, jonka sukulaisella on maansiirtoyritys, voisi hoitaa sen.

Toin esille, että ehdotukseen voi sisältyä jääviyttä. Katsottiin, ettei synny, koska kyse on uskosta, toivosta ja rakkaudesta.

Jätin eläkeilmoitukseni. Koko porukka nousi seisaalleen ja veisasi virren: Auta ettei saatana pääse meidän keskellemme.

Menin kokouksen jälkeen Teboilille. Sen asiakaspiiriltähän kannattaa kysyä, mitä itselle kuuluu. Teboilin nurkassa oli Harley Davidson ja kyltti: emme ole suhteessa Venäjän öljytuotantoon.

Kahvit juotuamme tapasin sen hirveän mummon, joka aina kysyy vaimoltani, että käyhän kirkkoherra itsekin kaupassa.

Menin kotiin ja aloin täyttää Kirkkohallituksen kyselyä siitä, miten seurakunta on varautunut ensikesän hellekauteen. Kesken tärkeää työtä tuli puhelinsoitto.

Kemppainen kiljui kyyneleet kotiini vuodattavassa puhelussa, että poika oli hypännyt kirkontornista alas ja halvaantunut. Ilmeisesti elää vielä. Soitin heti seurakuntaneuvoston vastakääntyneelle puheenjohtajalle, joka vastasi märisevällä äänellä: Olen uskonut siihen, että kyllä Herra omistansa huolen pitää.

Menin hakkaamaan halkoja. Niitä on jo monta mottia. Pappilan tontti alkaa käydä pienenlaiseksi. Koin kuumentumista rintalastan alla sijaitsevassa vanhassa pihvissä.

Vapaapäivä

Kekattiin vaimon kanssa aamulla, että käydään Stockmannilla kahveilla, kuten nuoruudessa. Pölhönniemeltä on toki 400 kilometriä sinne, mutta kun tuttava autokorjaaja on neuvonut, että kannattaa pitää Toyotassa kitkat kesättalvet, ei huolta. Laitettiin perinteiseen tapaan termokseen kahvit ja voideltiin juustosämpylät, jotta ei kulu rahaa Kuortin ABC-asemalla. Pysähdyttiin Kenkäverossa.

Stockmannilla oli paljon väkeä. Tilattiin kahvit ripeästi. Hörpittiin ne. Havainnoitiin ympäristöä. Joku piikitti siinä jotakin yrttiä vieressä. Käyskenneltiin Oodiin, mutta ei löydetty kirjoja. Vanha opiskelukaveri on kansanedustaja. Oli ilo tavata Eduskunnassa, joskin töhrityt pylväät vähän häiritsivät. Siitä näkymästä sitten ilmene tämä avaruusasema, Kiasma. Käytiin sielläkin, koska tyttären serkku on sen nykyinen johtaja. Käveltiin tyhjiä huoneita lävitse, kunnes tultiin saliin, jonka eteläpäässä oli videoinstallaatio, jossa kissa katsoo Mona Lisaa ja sen vieressä vetämätön vessanpönttö.

Menin katsomaan, oliko yliopiston kirjastossa Coplestonin länsimaisen filosofian historia. Viereen tuli opiskeluaikojen ystävä, joka on nykyisin dogmatiikan professori. Hän kertoi, että säästösyistä 18-osainen Copleston on korvattu jollakin ajatushautomon make your philosopher 80-sivuisella itseopiskeluoppaalla.

Takaisin ajettaessa Toyotan jakohihna särkyi. Soitin Pertunmaalta tiepalveluun, josta vastattiin, että on siirrytty digipalveluun. Mitään ei kuulunut, mutta tilille tuli 60 euroa palvelumaksuja. Aloimme liftata. Kukaan ei ottanut kyytiin. Lopulta ohiajanut rekka heitti meidän Mikkeliin. Sieltä saimme R-kioskista liput Pölhönmaalle.

Ravintolavaunussa, kun tilasin kahvin ja leivoksen, viereeni istui karvalakkihenkilö, joka aloitti puheenvuoronsa: kaveri. Kun sanoin, että tahtoisin nauttia kahvin, hän suuttui ja alkoi huutaa, että mikä luulet olevasi. Konduktööri onneksi kulki ohitse ja huomautin asiasta. Näin sain rauhan.

Pyörryin junan vessaan. Paikalle tullut lääkäri tiedusteli, onko minulla ollut terveysongelmia ja kehotti ottamaan yhteyttä hyvinvointialueeseen.

Sanoin, että hyvinvointialue on semmoinen keksintö, että jos Venäjän valloittamat alueet julistettaisiin sellaisiksi, olisi Ukrainan voitto varma.

Lopulta pitkän ja antoisan reissun jälkeen kotona. Katselen ikkunasta ulos, vaikka onkin niin pimeää, että mitään ei näe. Mutta onhan niiden takana toki kansallismaisemaksi julistettu järvinäkymä. 

Työpäivä, en enää käsitä päivämääriä

Täytin aamulla Kirkkohallituksen nettikyselyä siitä, miten seurakunnissa suhtaudutaan tänään-ajattelun projektiin. Sitten virastoon tuli diakoni, joka kertoi hätääntyneenä, että suntio on sekaantunut sikaan edellisyön aikana. Vastasin: mitäs muuta sulle kuuluu?

Aloin täyttää toista Kirkon tutkimuskeskuksen kyselyä, jossa kysyttiin, että uskonko Jumalaan vaiko toisin kuin kirkko opettaa. Ja vielä kolmatta kyselyä, jossa kysyttiin, pitääkö maalla toimivien kirkkoherrojen näkökulmasta paikkansa, että urbaani elämä eroaa maalaisseurakunnan elämästä, jossa peltotöiden jälkeen kokoonnutaan yhteisiin tupiin veisaamaan virsiä ja joille Euroviisukilpailuissa hyvin menestynyt Chat chat chaa on jonkin verran tuntematon ilmiö.

Poliisi tuli iltapäivällä. Ainoan alueen partion aamupäivä oli kulunut sadan kilometrin päässä. Konstaapeli käveli virastoon ja huusi ovelta napakasti: nimi! Sanoin sen. Tämän jälkeen konstaapeli sanoi, että tarvittaessa voidaan toteuttaa kotietsintä ja käyttää voimatoimia.

Kysyin, seuraako tästä mitään. Konstaapeli vastasi, että ei todennäköisesti tässä vaiheessa.

Sitten oli työsuojelutarkastus, joka suoritettiin Teams-yhteydenottona. Olin saattanut tarkastajalle 150 sivua erilaisia suunnitelmia. Tämä totesi, että tasa-arvosuunnitelmasta puuttuu sateenkaaren väri kannesta. Lupasin korjata asian sakon uhalla.

Tarkastuksen jälkeen menin seurakuntatalolle. Se on homeessa ja sen myymistä mietitään yhteisessä seurakuntaneuvostossa. Käsillä oli aktivoimistapahtuma ”elämäni virsi”. Ehdotin, että veisataanko Jumala ompi linnamme, mutta seurakuntaneuvoston puheenjohtaja tyrmäsi näkemykseni ja ehdotti laulua Mistä tunnet sä ystävän ja sen perään kymmenen Anna-Mari Kaskisen ja Pekka Simojoen hengellistä laulua.

Illalla oli vielä seurakunnan brändinrakentamistoimikunnan kokous. Sanoin, että kirkon brändi on risti. Se on vanha poltinmerkki. Konsultti alkoi puhua ja torppasi sanomani. Risti on niin nähty. Tarvitaan mediaseksikästä tavaraa, kuten esimerkiksi jonkun justiin uskontulleen kasvot, jotka tulevat iholle, esimerkiksi Enbuske.

Menin kotiin. Valot olivat jo sammuneet. Kirjoitin kirjettä vaimolleni, kuten Pentti Saarikoski. Kynttilän sydänlanka oli mustana ja kuihtunut. Tosin palotarkastajakin oli sanonut, että kynttilöiden polttaminen on turvallisuusriski. Mietin Gazaa ja Hierosalymia ja jätin Jerusalemista ostamani kyntteliköt valot sytyttämättä.  Ylävatsassani oli outoa kuumotusta. Koetin lukea Gilsonin teosta Christian Philosopy in the Medieval times, mutta en tihruisilla silmilläni saanut suhdetta tekstiin.

Päivä

Aamuvarhain herätessäni muistin lausetta: nuoruuteni uudistuu kuin kotkan. Puin aamutakin päälleni ja nousin yläkerran parvekkeelle. Huudahdin maisemaa katsellessani: Show must go on.

Mietin seurakuntaani, mietin itseäni, mietin vaimoani, mietin kirkkoani, mietin mummojani. Kirjoitin rahoitushakemukseen, että on tarve lisätä minäpystyvyyttä ja resilienssiä. On niin hoono o

(tähän teksti päättyy)

Kuva: ”Ape Junior” (anonymous Vanity Fair contributor), Public domain, via Wikimedia Commons.