Vuonna 1960 Vartijan kanteen ilmestyivät sanat: kirkko, kulttuuri, yhteiskunta.
Lehden sivukoko pieneni, mutta sivumäärä kasvoi runsaaseen 40:een. Samalla vuoden aikana ilmestyvien numeroiden lukumäärä vakiinnutettiin kuuteen.
Aiemmin Vartija oli ”virallisesti” ilmestynyt 10–12 kertaa vuodessa, mutta sitten Bergrothin aikojen lupaukset eivät olleet koskaan käytännössä toteutuneet. Tavallisten numeroiden laajuiset kaksois-, jopa kolmoisnumerot olivat olleet pikemminkin sääntö kuin poikkeus.
Lehden toimituksellinen ote muuttui ehkä aikaisempaa määrätietoisemmin kirkkokriittiseksi, kirkon ulkopuoliseksi tarkkailijaksi.
Erkki Niinivaara kirjoitti uudistuneen Vartijan Socius-pakinassaan:
”Kirkko on eräs sairaista instituutioista… Sairaus on yhteinen. Ei ole lupa elää enää niin kuin olisimme terveitä. Kirkollisen järjestelmämme perusteita on ryhdyttävä tutkimaan.”
Kirkko oli nyt pikemminkin ilmiö muiden joukossa kuin kaiken lähtökohta ja päätepiste, jonka puolesta Vartija olisi sitoutunut taistelemaan, kuten aikaisemmissa ohjelmissa. Vielä vuoden 1952 ohjelmakirjoituksessaan Niinivaara itsekin oli luonnehtinut Vartijaa kirkolliseksi aikakauslehdeksi sekä käyttänyt Pietilän iskulausetta:
”Kirkon puolesta kirkkoa vastaan.”
Samalla linjaluonnehdinnoista karisi virallisestikin Simojoen v. 1945 asettama ehto, jonka mukaan kulttuurikysymyksiä käsitellään kuin ne liittyvät luterilaiseen ja henkilökohtaiseen kristillisyyteen.
Uuden linjan kiteytymistä kuvaavat osaltaan myös toimituskunnassa tapahtuneet muutokset: toimituskunnan jättivät useimmat ”vanhan kaartin” asevelipapit, kuten Kusti Korhonen (-66), Esko Haapa, Oskar Paarma (-67) ja Toivo I. Palo (-70).
Uusina jäseninä toimituskuntaan liittyivät Antti Alhonsaari (-63), Rauni Turkia (-64), Seikko Eskola, Leena Ormio ja Terho Pursiainen (-67), Aarne Laurila ja Anna-Liisa Mäenpää (-68) sekä Pentti Tuovinen (-71).
Ei-teologeja tulijoista olivat Eskola, Laurila, Mäenpää, Tuovinen ja Turkia. Kirjoittajina Vartijassa debytoivat 1960-luvulla mm. Kari Rydman, Hannu Soikkanen (-60), Kyösti Skyttä (-61), Eila Pennanen (-62), Jarno Pennanen, Annika Takala (-63), Pertti Hemanus (-64), Hannu Taanila (-67), Heikki Palmu, Aku-Kimmo Ripatti (-69).
Vuonna 1965 Socius kirjoitti pakinassaan:
”Keskellämme on alkanut katsomuksellisen kuohunnan aika… Kuka on mitäkin mieltä keneltäkään lupaa kysymättä. Usko ja epäusko ovat kirkollisen neuvottelupöydän ääressä rinnakkain (oltuaan siihen saakka jo niin jokaisen meidän sydämissämmekin). Kuka tahansa meistä saattaa jättää alanoottien aineistoa ehkä aikanaan kirjoitettavaan teokseen ’Rajuilman alla’.
Tämä on rikasta aikaa.”
Vartijasta muodostui 1960-luvun nuorisoradikalismin eräs äänitorvi. Jälleen kerran uusi, sanomisenhaluinen ryhmä oli löytänyt lehdestä omaa foorumiaan. Vartijan ilme monipuolistui merkittävästi. Pentti Tuovisen myötä toimituskuntaan ja samalla lehteen tuli arkkitehtuuria ja ympäristönsuunnittelua koskevaa asiantuntemusta sekä aihetta käsitteleviä kirjoituksia.
Elokuvasta, teatterista ja kuvataiteista kirjoittivat Antti ja Eila Alhonsaari sekä etenkin Rauni Turkia. Ylivoimaisesti käsitellyin taidemuoto Vartijassa oli edelleenkin kirjallisuus, jota arvioivat useimmin Anna-Liisa Mäenpää ja Rauni Turkia.
Vuonna 1964 kirjailija, pastori Leo Iikka Vuotila hyökkäsi Vartijan sivuilla ankarasti kristillisten lehtien kirjallisuusarvosteluja vastaan väittäen mm. niiden yhä vain mittaavan teosten myönteisyyttä tai kielteisyyttä kristinuskoa kohtaan, ei kirjan taiteellisia arvoja.
Kaikesta päätellen Vuotilan arvostelu ei kuitenkaan kohdistunut Vartijaan; Vartija oli päinvastoin se foorumi, missä hän saattoi kritiikkinsä julkaista, jäipä hän itsekin pariksi vuodeksi lehden kirjallisuusarvostelijaksi.
Katso myös muut Vartijan historian vaiheet:
- 1800-luvun loppu – Vartijan alkutaival
- 1900-luvun ensimmäinen vuosikymmen – Keskellä yhteiskunnallista kuohuntaa
- 1920-luku – Antti J. Pietilän äänitorvena
- 1930-luku – Kiista Vartijan omistusoikeudesta
- 1940-luku – Sota-ajan moraalikriitikkona
- 1950-luku – “Taistelu ilmaisun totuudesta”
- 1970-luvulta tähän päivään – Uuden ilmeen etsimistä