”Aikakauskirja olisi todennäköisesti lakannut ilmestymästä, jollen minä olisi tarjoutunut yrittämään.”
Näin kirjoitti uusi päätoimittaja, dogmatiikan professori Antti J. Pietilä v. 1923.
Pietilän panos Vartijan elvyttämisessä ei ollut vähäinen, mutta monella tavalla ristiriitainen se oli. Vartijasta muodostui Pietilän kaudella eräänlainen kirkollinen skandaalilehti, jota luettiin vähän kuin salaa ja tirkistellen; tai sitten avoimesti nautiskellen. Vuonna 1923 Pietilän entiset ystävät ja työtoverit, mm. Kaila ja Ingman olivat mukana perustamassa Vartijan vastapainoksi ”asiallista” kirkollista kuukausijulkaisua, Kirkko ja Kansa -lehteä.
Kuvaavasti yleiseksi puheenparreksi nousi lausahdus: ”Kaikki tilaavat Kirkon ja Kansan, mutta kukaan ei lue sitä; harvat tilaavat Vartijan, mutta kaikki lukevat sitä.”
Pietilän ansiot Vartijan lukuarvon nostajana liittyivät hänen kirkkopoliittiseen kaihtelemattomuuteensa ja henkilökohtaiseen avoimuuteensa, joka Vartijan sivulla purkautui joskus lähes vereslihaisina tilityksinä, oli kysymys sitten oman lapsen kuolemasta, viiltävästä itsekritiikistä tai omista messiaanisista haaveista ja kunnianhimoista.
Vartija oli päätoimittajan omienkin sanojen mukaan hänen ”persoonallinen äänenkannattajansa”, kokonaan hänen omaisuuttaan.
”Minulla täytyy olla oma lehti, jos mieli minun lainkaan lausua julkisuudessa omia mielipiteitäni.”
Eniten Pietilää näyttäisi ärsyttäneen kaikenlainen taktikointi ja laskelmointi kirkollisessa vallankäytössä. Ihanteellisuutta ja ”jumalallista hulluutta” hän sen sijaan suuresti ihaili.
Näkemyksensä, erityisesti kritiikkinsä hän toi useimmiten esille hyvin tunnevaltaisesti, huohottavan subjektiivisesti. Kun Pietilä vielä kaiken lisäksi kirjaimellisestikin oli lehden omistaja, kustantaja ja yhteen aikaan ainoa käytännön toimitustyön tekijäkin, päätoimittajalla oli oman halun lisäksi täydet valtuudet valikoida lehden aineisto – ja etenkin lehden tekijät.
Vuonna 1923 Pietilä ”erotti” lehden toimituskunnasta 17 jäsentä, joukossa kaikki muutaman vuoden takaiset idolit ja yhteistyökumppanit, kuten lauantaiseuralaiset Ingman, Virkkunen ja Kaila, joiden toiminnassa Pietilä näki nyt laskelmointia ja valtapyrkimyksiä, kyynisyyttä ja jopa luotaantyöntävää ulkoista pönäkkyyttä.
Pietilän uusia luottomiehiä olivat mm. Sigfrid Sirenius, J. V. Kekkonen ja Onni Eerikäinen, kaikki työväenliikettä lähellä olevia. Valinta oli sikäli yllättävä, että Pietilä oli itse Kokoomuksen jäsen ja kuulunut vielä v. 1919 Ingmanin rinnalla työväen pyrkimysten jyrkkiin tuomitsijoihin.
Mutta selitys tuli Synsygus-pakinassa: päinvastoin kuin laskelmoivat lauantaiseuralaiset esimerkiksi Sirenius oli ”hullu haaveilija”, joka ei ollut myynyt ihanteitaan etujen ja virkauran toivossa. Vaikka Pietilä sanoi olevansa monesta asiasta eri mieltä Sireniuksen kanssa, hänessä oli sitä ”jumalallista hulluutta” jonka takia ”hänellä on puolellaan minun ehdoton myötätuntoni”.
Pietilän aikana Vartijan taloudelliset vaikeudet olivat omistajan mukaan suuria. Lehden sivumäärä supistui, kirjoittajakunta harveni. Esimerkiksi kaunokirjallisuuden arviointi hävisi Vartijan sivuilta tyystin, v. 1931 esitellystä 21 teologisesta tai hartauskirjasta Pietilä itse arvioi 20.
Mutta toisaalta Pietilän oman ilmoituksen mukaan lehden levikki saavutti siihenastisen ennätyksensä.
Eräs Pietilän oppilas ja myöhemmin vävy, Olavi Lähteenmäki, joka asui teologian ylioppilaiden kodissa Konviktissa Meritullinkadulla, kertoi Vartijan ilmestymisen olleen Pietilän aikana asuntolassa merkkitapaus. Lehden lukuvuoroja jonotettiin aivan eri tavalla kuin myöhemmin Pietilän kuoltua. Lähteenmäen mukaan Pietilä nautti luottamusta ehdottoman oikeudentuntoisena, pienimpien ja heikoimpien kohtalosta huolta kantavana ihmisenä.
Eräs toinen Pietilän oppilas, myöhemmin Vartijan pitkäaikainen päätoimittaja Erkki Niinivaara luonnehti Pietilää 40 v. myöhemmin Vartijassa mm. näin:
”Hänen opetuskautensa ulottuvilla kasvanut papisto näki tässä särmikkäässä ja subjektiivisiin kannanottoihin alttiissa miehessä kuitenkin joka tapauksessa henkilön, joka ei halunnut olla sidoksissa yleiseen mielipiteeseen, ei teologiseen tiedekuntaan eikä omaan kirkkoonsakaan sinänsä.
Hän halusi taistella horjumatta oman vakaumuksensa puolesta, siinä missä näki sen oikeaksi.
Tämä Pietilän perintö olla kirkkoa vastaan kirkon puolesta on oman käsitykseni mukaan jollain tavoin ehkä säilynyt myös myöhempiin aikoihin.”
Katso myös muut Vartijan historian vaiheet:
- 1800-luvun loppu – Vartijan alkutaival
- 1900-luvun ensimmäinen vuosikymmen – Keskellä yhteiskunnallista kuohuntaa
- 1930-luku – Kiista Vartijan omistusoikeudesta
- 1940-luku – Sota-ajan moraalikriitikkona
- 1950-luku – “Taistelu ilmaisun totuudesta”
- 1960-luku – 1960-luvun kanavana
- 1970-luvulta tähän päivään – Uuden ilmeen etsimistä