Vuonna 1941 päätoimittajaksi löydettiin Yrjö E. Alanen, Sormusen seuraaja yliopiston dogmatiikan professorina. Oppositioryhmästä Alasen avustajiksi toimitukseen tulivat Olavi Lähteenmäki Pietilän perikunnan edustajana, sekä Erkki Niinivaara.
”Vartijassa on ennenkin taisteltu kulttuurin suhteen myönteisessä hengessä kaikkea sitä kulttuurin nimessä kansallemme, varsinkin kirjallisuudessa, tarjottua saastaa vastaan. Tätä taistelua täytyy jatkaa… Niin tullaan Vartijassa myös yhä edelleen harjoittamaan kulttuurikritiikkiä.”
Näin uusi päätoimittaja lupasi ohjelmakirjoituksessaan.
Ohjelma myös toteutui, nimenomaan Alasen omassa kynänjäljessä. Alanen oli ”kulttuuripäätoimittaja” hiukan Bergrothin tapaan: hän seurasi kulttuurielämän tapahtumia, mutta näki niissä pääasiassa kirkkoa ja kristillistä moraalia uhkaavia sävyjä.
”Jumalan täytyy vielä ankarammin rankaista meitä, kun kaikenlainen jumalattomuus, erityisesti lihan räikeät synnit rehottavat valtoimenaan… Siinä suhteessa ei voi kyllin raskaana pitää kirjallisuuden ja elokuvien rikkomuksia kansaamme kohtaan.”
Näin Alanen kirjoitti v. 1944, kun tappio sodassa näytti jo väistämättömältä. Muutenkin Alasen arviot sotatapahtumista ja valtiollisesta kehityksestä palautuivat tavan takaa kulttuurielämän ilmiöihin, siveelliseen rappioon, esimerkiksi rintamien viihdytyskiertueisiin naisiin, ”jotka ovat kadottaneet siveellisen vaistonsa”.
Mutta samaan aikaan Vartijassa oli jo syntymässä kirkollisesti hiukan uudella tavalla painottunut kulttuurinäkemys ja -ohjelma. Sitä kypsyttelivät ns. asevelipapiston jäsenet, ennen kaikkea Erkki Niinivaara ja Martti Simojoki.
Asevelipapisto oli syntynyt talvisodassa rintamalla palvelleiden pappien yhteisistä kokemuksista.
Erkki Niinivaara kiteytti rintamakokemuksiaan:
”Toden tullen ihmisen ulkokuori, puku, virka, arvonimet, asema yhteiskunnassa ovat epäoleellisempia kuin olimme kuvitelleetkaan. Kysyttiin vain sitä, pysyitkö paikallasi ja täytitkö tehtäväsi. Oli outoa – kuin painajaisista päästettyä – havaita mahdolliseksi sellainen olotila, jossa ennen niin huolellisesti varjellut yhteiskunnalliset naamarit olivat joutavuuksia.”
”Kirkon on vapauduttava eristäytyneisyydestään, uskonto ei ole vain sisäisen elämän asia, Kristuksen valta ulottuu myös esim. poliittiseen ja taloudelliseen elämään”, saarnasi puolestaan Martti Simojoki Vartijassa v. 1941 Eduard Thurneysenin kirjaan viitaten.
Vuonna 1945 Vartija siirtyikin nuoren ja radikaalin leimaa saaneen asevelipapiston välilliseen omistukseen ja valvontaan. Alasen siirryttyä Kotimaan päätoimittajaksi hänen tilalleen Vartijaan tuli Martti Simojoki, toimitussihteeriksi Aarne Siirala ja muiksi toimituskunnan jäseniksi Erkki Niinivaara, Armo Nokkala ja Kusti Korhonen.
Lehden omistajaksi muodostettiin kommandiittiyhtiö Niinivaara, Siirala, Korhonen.
Samalla asevelipapiston (v:sta 1945 Kristillisen palvelukeskuksen) uudet painotukset tulivat Vartijan sivuilla entistä enemmän esille.
Maallisen kulttuurin kuuntelua
Ohjelmakirjoituksessaan Simojoki toivoi, että kulttuurikysymysten entistä keskeisempi asema Vartijassa edistäisi lehden leviämistä muillekin kuin vain papistolle.
”Kehitystä, joka on loitontanut kulttuurielämän harrastajia ja kirkollisia piirejä toisistaan, ei voi pitää onnellisena:”
Vaikka ohjelmassa luvattiin käsitellä kulttuurielämän ilmiöitä myönteisessä hengessä ”suomalaisen sivistyselämän hyväksi”, lähtökohdaksi asetettiin edelleen luterilainen kristillisyydennäkemys ja ”henkilökohtaisen kristillisyyden henki.”
Toisin sanoen ohjelma jätti uudistushenkisyydestään huolimatta tilaa Bergrothin ja Alasen edustamalle näkemykselle, joissa ”myönteisyys” merkitsi vain kirkolle myönteisen kirjallisuuden ja taiteen hyväksymistä, mutta käytännössä kielteistä suhtautumista useimpiin kulttuurielämän ilmiöihin.
Todellisuudessa Vartijan ilme muuttui kuitenkin enemmän. Siihen asti hallinneen moraalisen kulttuurikritiikin sijasta lehdessä virisi keskustelua esimerkiksi kulttuurielämän eri ilmiöistä osana laajempaa inhimillistä kokonaisuutta.
Keskustelun pääosapuolina olivat K. S. Laurila, Martti Pihkala ja Erkki Niinivaara. Laurilan mielestä ”kulttuuri” sanan alkuperäisessä merkityksessä oli jo sinänsä kristinuskon piiriin kuuluva asia; ja kääntäen kristinusko oli osa kulttuuria, osa luomakunnan kokonaisuutta ja osa sitä viljelyä, joka ihmisen osaksi luomisessa on annettu.
Pihkala taas näki kulttuurin päinvastaisesta näkökulmasta: hänen mielestään kulttuuri ja kristinusko olivat olemukseltaan toisilleen vastakkaiset. Kulttuurissa, kuten kirjallisuudessa, teatterissa ja elokuvassa vallitsevat inhimilliset itsekkyyden lait, kun taas Jumalan toiminnan välineinä olivat sana ja sakramentit.
Niinivaara ei suoranaisesti kommentoinut keskustelua, mutta tarkasteli Socius-pakinassaan kysymystä ikään kuin Laurilan rinnalta. Ruotsalaiseen kirjailija Olov Hartmaniin viitaten hän väitti, että missään, myöskään taiteilijan työssä ei tulla Jumalalle otolliseksi vasta sitten, kun työhön sisältyy jokin hengellinen tarkoitusperä tai sielunpelastustehtävä. Taiteellinen luomisprosessi on jo sinänsä merkki tietystä elämänuskalluksesta, ihmisen pelastumisesta itseensä käpertymiseltä, joka on ”pelastumattomuuden” olotila, tapahtuipa se sitten kristillisissä kehyksissä tai jossakin muualla.
”Kulttuuri, jossa on rikas virsirunous, mutta ei rakkauslyriikkaa, täytyy tehdä kristillisen lähetystyön kohteeksi”, Niinivaara jatkoi aiheesta muutamaa vuotta myöhemmin väittäen samalla Lutherin syntikäsitykseen viitaten, että ihmisen harjoittamana rukous on yhtä syntistä kuin tanssi.
Myös arvosteltavien kirjojen valikoima ja arvostelunäkökulmat monipuolistuivat Simojoen kaudella. Lehdessä arvioitiin mm. Maria Jotunin, Mika Waltarin, jopa Albert Camus’n teoksia niiden omista kirjallisista lähtökohdista käsin, korostamatta erityisesti teosten kristillisiä tai ei-kristillisiä piirteitä.
Armi Hallsten-Kallia arvioi uskonnollisen romaanin problematiikkaa yleensä sekä Dorothy L. Sayersin salapoliisiromaaneja, Armo Nokkala taas Ronald Fangenin tuotantoa.
Vartijalle alkoi hahmottua yleisen kulttuurilehden profiilia.
Elokuva sai Alasen edustaman ja yhä edelleen toistaman totaalisen kielteisen suhtautumisen rinnalle toisen näkökulman: Pentti Kuoppamäki rinnasti elokuvan ja kirjapainon: kyseessä oli hänen mukaansa pelkkä tekninen väline, kirkolle pikemminkin haaste kuin teilaamisen aihe.
Vuonna 1945 Vartija teki myös uuden aluevaltauksen: lehdessä oli kaksi Armo Nokkalan kirjoittamaa teatterikritiikkiä. Ilmiö jäi kuitenkin toistaiseksi väliaikaiseksi.
Simojoen kaudella Vartijan levikki kasvoi lehden ennätykseen, n.1200:aan. Menestys selittynee asevelipapistoon kätkeytyneellä historiallisella voimalatauksella: liike ilmensi ja kanavoi sitä muutospainetta, joka kirkkoon kohdistui moniarvoistuvassa ja useita suuria mullistuksia kokeneessa yhteiskunnassa. Sodat olivat merkinneet nimenomaan nuoremmalle papistolle ikään kuin hälytyskellojen kilinää, havahtumista uuteen yhteiskunnalliseen todellisuuteen.
Perinteisten kirkollisten arvojen hallitsemaa yhteiskuntaa ei pidetty enää ainakaan kovin realistisena tavoitteena. Myös ns. maalliseen kulttuuriin ja taiteeseen koettiin tarvetta suhtautua avarammin, kuuntelevammin.
Vartijassa alettiin vähintäänkin epäillä jo Bergrothin aikoinaan kirkon ja kulttuurin välille piirtämää rajaa, jonka mukaan kulttuurilla oli vain kristillisyyden edistämisen välinearvo.
Katso myös muut Vartijan historian vaiheet:
- 1800-luvun loppu – Vartijan alkutaival
- 1900-luvun ensimmäinen vuosikymmen – Keskellä yhteiskunnallista kuohuntaa
- 1920-luku – Antti J. Pietilän äänitorvena
- 1930-luku – Kiista Vartijan omistusoikeudesta
- 1950-luku – “Taistelu ilmaisun totuudesta”
- 1960-luku – 1960-luvun kanavana
- 1970-luvulta tähän päivään – Uuden ilmeen etsimistä