Varsin tuskallisen vaikutuksen teki kirja meihin sitä lukiessamme. Lihalliset himot ja niiden kehkeytyminen ovat siinä varsin juurta jaksain esitetyt, niin kuin tietysti meidän aikaisessa kirjallisessa tuotteessa ainakin. Ja loppu on niin kolkko kuin suinkin pyytää voi. Viettelijä, maisteri Nymark ei mitään rangaistusta saa, vaan jatkaa vanhaa elämätänsä… Sentähden, me sanomme sen suoraan, kirja on niin vahingollinen, ettemme hennoisi antaa sitä kenenkään käteen.
Näin kirjoitti Vartijan ensimmäinen päätoimittaja Elis Bergroth lehden ensimmäisessä kirjallisuusarvostelussa v. 1888. Arvostelun kohteena oli Minna Canthin uutuus Salakari.
Arvostelun jyrkkä sävy ei ollut suinkaan yllätys, vaan ennalta odotettu, jopa ennalta luvattu kannanotto. Kuukautta aikaisemmin oli näet vasta perustetun Vartijan juhlavassa ohjelmakirjoituksessa luvattu mm. seuraavaa:
Monista uusimmista kirjallisista tuotteista kansamme kielellä on itse sitä kristillistä katsantokantaa vasten astuttu, jopa piston ensisijassa on maassamme puolustettava… Sanomalehtiä on olemassa, joiden makupalana on kirkon ja kristillisyyden ivaaminen… Parasta on sen tähden jo aikanansa ryhtyä niiden vastustamiseen.
Itse asiassa koko Vartija oli syntynyt papiston ja kirkollismielisten vastauksena ajan haasteisiin. 1800-luvun lopulla maahan myrskytuulen lailla saapuneet kirkko- ja uskontokriittiset virtaukset, liberalismi ja naturalismi sekä toisaalta vapaakirkolliset suuntaukset olivat saattaneet Suomen luterilaisen kirkon ennen kokemattomaan tilanteeseen.
Kirkon ikivanhaa auktoriteettiasemaa ei ainoastaan kyseenalaistettu, vaan monet asettivat sen ja koko uskonnon pilkan ja ivan kohteeksi.
Kirkon oma kenttä oli kuitenkin varsin hajallaan. Herätysliikkeet olivat luoneet omia rintamalinjojaan, yliopistoteologiassa vallitsi ns. välitysteologia sekä beckiläinen raamattuteologia, joista kumpikaan ei kyennyt aikansa aatevirtausten kanssa sellaiseen keskusteluun, jonka vastapuolikin olisi noteerannut. Apologia oli lähinnä aikojen pahuuden voivottelua tai ajan ilmiöiden mitätöimistä. Saksassa liberalismin paineissa syntynyt ja ajan aatevirtausten kanssa keskustelukykyisempi ns. ritschiläinen teologia ei ollut vielä saapunut Suomeen.
Monella tavoin hämmentävässä ja sekavassa tilanteessa keskeiseen rooliin nousi lopulta ns. kirkollinen suuntaus, joka alkoi hahmottua v:sta 1887 pidettyjen yksityisten pappeinkokousten myötä. Kokousten tarkoituksena oli tiivistää papiston rivejä yhteisen tunnustuksen ympärille. Liike oli lähinnä moraalinen ja opillinen ryhtiliike, jolle tärkeintä oli luterilaiseen tunnustukseen pitäytymisen ohella papiston siveellinen kuri sekä luottamus perinteiseen kirkkokeskeiseen yhteiskunta- ja kulttuurinäkemykseen.
Alusta alkaen liikkeen keskeisimpiä johtohahmoja oli Elis Bergroth (1854–1906).
Suurkustantajan suojeluksessa
Valtakunnallisen kirkollisen äänenkannattajan perustaminen oli ollut ajan kuuma kysymys koko 1880-luvun ajan sekä pappeinkokouksissa että yksityisissä keskusteluissa. Vuonna 1882 joensuulainen N. J. Laamanen oli jo yhden yrityksen tehnyt, mutta Vartia, sanomia kirkolliselta ja valtiolliselta alalta ilmestyi vain kahtena nelisivuisena numerona.
Lopulta Bergroth otti haasteen vastaan, koska ”eivät siis arvokkaammat ja kykenevämmät ole ryhtyneet tähän tehtävään”, kuten hän kirjoitti Vartijan ensimmäisellä ohjelmasivulla.
Maassa oli todella ainakin muodollisesti kykenevämpiä ja ”arvokkaampia” kirkonmiehiä, kuten piispa Gustaf Johansson ja professorit Herman Råbergh sekä O. I. Colliander, joiden näkemyksiin Bergroth itsekin Vartijan perustamisvaiheiden aikoihin mielellään liittyi.
Bergroth oli opintojensa ja virkauransa suhteen tavallinen rivipappi, mutta aktiivinen ja sujuva kynänkäyttäjä, joka oli noussut paitsi kirkollisen suunnan johtohahmoksi, myös maan kulttuurielämän erääksi vaikuttajaksi, nimenomaan kustannuspolitiikassa.
Jo aiemmin nuori porvoolainen Werner Söderström oli kohonnut rakettimaisesti Suomen kustannusmaailman huipulle. Uuden kustantajan oivallus oli ollut nimenomaan suomenkielisen kaunokirjallisuuden tuottaminen ja markkinoiminen myös ”rahvaalle”. Bergroth puolestaan oli nuoren Wernerin eräänlainen isähahmo, ”se suuri vaikuttaja”.
Söderström oli jo ennen Vartijan perustamista viiden vuoden ajan kustantanut Bergrothin omaa kirjallista tuotantoa, mm. yhden saarnakokoelman sekä virsi-, rukous- ja saarnakirjan merimiehille. Taloudellinen menestys oli tyydyttänyt sekä kustantajaa että kirjojen toimittajaa.
Olennaisinta oli kuitenkin kahden vaikuttajan henkilökohtainen ystävyys, jota WSOY:n historioitsija Yrjö A. Jäntti kuvaa niin, että Elis Bergroth ”kenties enemmän kuin kukaan muu tuli vaikuttamaan hänen [Söderströmin] toimintaansa 1880-luvun jälkipuoliskolla ja samalla hänen koko luonnekuvaansa”.
Yksi osoitus Bergrothin vaikutusvallasta Söderströmiin on se, että kustantaja lähetti Bergrothin arvioitavaksi Minna Canthin Hanna-romaanin käsikirjoituksen v.1886. Lausunnossaan Bergroth tuomitsi romaanin jyrkästi moraalisista syistä. Todennäköisesti juuri Bergrothin lausunto taivutti kustantajan hylkäämään ajan ehkä tunnetuimman suomalaisen kirjailijan tekstin, jonka kilpaileva yhtiö otti ohjelmistoonsa lukematta.
Asia koski Söderströmiin syvästi, ja se herätti päivälehdistössä laajaa paheksuntaa Bergrothin osuutta myöten.
Mutta Bergrothin vaikutusvoima ”oli tavattoman suuri kaikkiin henkilöihin, joiden kanssa hän joutui tekemisiin” .
Uudesta suurkustantajasta tuli myös Vartijan ensimmäinen kustantaja ja ylläpitäjä.
Vartijan ja Söderströmin yhteistyö jatkui kuitenkin vain parin vuoden ajan, minkä jälkeen Vartija siirtyi toimittajiensa omakustanteeksi.
Bergrothin mukaan yhteistyö lakkasi käytännön syistä: toimituksen ja painon sijainti eri paikkakunnilla aiheutti ylimääräisiä hankaluuksia. Jäntti taas arvelee, että Söderström luopui Vartijasta, koska kirjapainon kapasiteetti oli rajallinen. Toisin sanoen liikemies Söderström löysi painokoneilleen Vartijaa tuottavampiakin kohteita. Joka tapauksessa suurkustantajan tuen päättyminen heikensi merkittävästi myös Vartijan taloutta.
Lehden levikiksi muodostui päätoimittajan ilmoituksen mukaan n. 600, tilausmaksu oli 6 mk, nykyrahassa n. 28 euroa.
Lehden lopettamisaikeista ilmoitettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1890. Syy oli sama kuin sama kuin monta kertaa myöhemminkin: rahan puute. Ratkaisuksi löytyi kuitenkin lehden sivumäärän supistaminen.
Konservatismin linnakkeena
Vartijan taipaleen alkuvuosina lehdellä oli kuitenkin taustanaan paitsi WSOY:n taloudellinen tuki, myös kirkollisen liikkeen antama henkinen tuki ja selkäranka.
Suhde uuteen vapaamieliseen kirjallisuuteen ja journalistiikkaan oli yksiselitteinen. Selkeän tuomion saivat paitsi Minna Canth, myös klassikoiksi jääneet Juhani Aho ja J. H. Erkko.
Kotimaisista kirjailijoista myönteisen kritiikin Vartijassa sai ainoastaan lehden oma, kustantajan palkkaama kielentarkastaja, kirjailijana tuntemattomaksi jäänyt Aatto Suppanen, jonka Kotivarkaus-nimisestä romaanista kirjoitti Vartijan toimitussihteeri Alexander Auvinen v.1888:
”Mutta Aatto S. puhuu paheesta tavalla semmoisella, ettei se voi herättää muuta kuin inhoa ja halveksimista. Hänen kirjansa ei siis ole kelleen vaarallinen, vaan päinvastoin opettavainen.”
Ohjelmakirjoituksessa luvattu kirkon puolustaminen uusimpien kirjallisten tuotteiden hyökkäyksiltä oli kuitenkin varsin pian hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Olihan pelkkä moraalinen näkökulma – sekin vain yhdestä suunnasta katsottu – niin kapea, että kaikki sanomisen arvoinen oli nopeasti sanottu. Myöhemmin Bergrothin päätoimittajakaudella Vartijassa palattiinkin kaunokirjallisuuteen vain joillakin pisteliäillä viittauksilla ”nykykirjailijoihin”.
Muita taidemuotoja Bergrothin johtamassa Vartijassa ei kommentoitu. Arvattavasti esimerkiksi musiikkia tai maalaustaidetta ei 1800-luvun lopulla koettu uhkaksi kirkolle ainakaan samalla tavoin kuin kirjallisuutta.
Aktiivisemmin Vartijassa sen sijaan kommentoitiin yhteiskunnan harjoittamaa kulttuuripolitiikkaa. Raportoidessaan v. 1888 pidettyjen valtiopäivien tapahtumia Bergroth siteerasi pitkästyttävän laajasti ja ikään kuin rinnalle asettuen piispa Gustaf Johanssonia, jonka mielestä kuntia ei saisi pakottaa perustamaan kansakouluja.
Johansson perusteli kantaansa mm. viittaamalla Saksaan, missä ”tutkimusten mukaan rikollisuutta on enemmän seuduilla, joissa on runsaasti kouluja”. Johansson kertoi kuulleensa myös valituksia, joiden mukaan oppilaat ”herraskaistuvat” saadessaan koulutusta.
Pohjimmiltaan kansakoulunpakon vastustaminen heijasteli varmaankin uutta vapaamielistä kulttuuria kohtaan tunnettua pelkoa. Arveltiin, ettei kirkko pääse riittävästi vaikuttamaan kunnallisen kansakoulun opetusohjelmaan. Ja ellei jossakin kunnassa ollut kansakoulua, tarvittiin kirkon valvomaa kiertokoulua, jonka elvyttäminen lienee ollutkin kirkollisten vaikuttajien päätavoite.
Johanssonin rinnalle Bergroth asettui myös muissa kysymyksissä: valtion ei tullut tukea kirjailijoita taloudellisesti, koska ei voitu taata, etteikö palkkio edes kerran menisi siveellisesti epäkelvolle kirjailijalle. Myöskään naisten korkeakouluihin pääsemistä ei Bergrothin mielestä ollut syytä helpottaa.
Mutta jo 1890-luvun alkupuolelta lähtien Bergrothin energia ja Vartijan palstatilat kuluivat kirkon sisäisten kysymysten käsittelyyn. Keskustelua käytiin mm. ehtoollispakosta, katekismusuudistuksesta, luterilaisen tunnustuksen tulkitsemisesta sekä Raamatun historiallisesta luotettavuudesta.
Yhdeksi käännekohdaksi lehden alkutaipaleella muodostui 1890 luvun puoliväli. V. 1893
G. G. Rosenqvist esitti väitöskirjassaan, ettei darvinismi millään tavoin sotinut kristillistä uskoa vastaan. Pari vuotta myöhemmin J. A. Maunu esitteli pappeinkokouksen alustuksessaan historialliskriittisen raamatuntutkimuksen suuntaviivoja todeten, että Raamatussa oli historiallisia epätarkkuuksia ja erilaisia kuvauksia samoista tilanteista.
Bergroth ja koko Vartija hyökkäsivät voimakkaasti kumpaakin vastaan. Bergroth kirjoitti v. 1895:
”Tunnustuskirjat ovat menneet hajalle, nyt halkesi Raamattu”
Väliin kiivaassa ja henkilökohtaisuuksiin menneessä keskustelussa Bergroth huomasi jäävänsä yksin tai mikä vielä pahempaa, vapaakirkollisten rinnalle, kun koko kirkon ja yliopiston näkyvin kärki aina Johanssonia, Råbergia ja Collianderia myöten oli häntä vastassa.
Näin Bergrothin yritys koota papiston rivit Kirkollisen suunnan lippujen alle koki merkittävän kolauksen. Vastustajat löytyivätkin nyt ”omasta” leiristä.
Toisaalta myös yleinen henkinen ja aatteellinen ilmapiiri oli nopeasti muuttunut. Vartijan alkuperäiset vastustajat olivat harventuneet tai luopuneet aseistaan. Keisarillisen Venäjän painostustoimet Suomea kohtaan yhtenäistivät kansakuntaa, kulttuuriset barrikadiasetelmat lievenivät. Humanistinen tolstoilainen kristillisyys alkoi saada jalansijaa sivistyneistön keskuudessa, ja kriittisinäkin säilyneet piirit myönsivät kirkon ja uskonnon merkityksen kansan yhtenäistäjänä.
Seitsemän vuoden ajan perustamisensa jälkeen lehti kuitenkin oli ainoa yleiskirkollinen julkaisu. Vuonna 1895 perustettu Teologinen Aikakauskirjakin keskittyi nimensä mukaisesti lähinnä teologiseen tutkimukseen ja keskusteluun. Vartija säilytti roolinsa eräänlaisena ”kirkon äänenä”, jonka kirjoituksia seurattiin myös päivälehdissä.
Vuosisadan vaihduttua Bergroth keskittyi yhä enemmän kirkkopolitiikan sijasta valtakunnanpolitiikkaan, jossa hän edusti ”äärimyöntyväistä” linjaa. Myös tällä alueella Bergroth ajoi itseään hieman paitsioon, lähinnä itsetietoisen ja muita kuuntelemattomien menettelytapojensa takia.
Rosenqvist toi TA:n muistokirjoituksessaan esille vastenmielisyytensä Bergrothia kohtaan kenties selvemmin kuin koskaan tämän eläessä. Muutamien sovinnaisten tunnustuksen sanojen väliin hän sijoitti pitkän kritiikin, jonka mukaan Bergrothilla mm. ei ollut tajua evankelisen kristillisyyden olemuksesta. Hän moitti ankarasti myös Bergrothin poliittista toimintaa ja esitti tämän luonteesta hyvinkin kielteisiä arvioita. Muistokirjoitus lienee ainoa laatuaan kirkollisessa ja muussa lehdistössä.
Mutta joka tapauksessa Bergrothin aikana Vartija oli jo vakiintunut lehtiyritelmästä olemassa olevaksi lehdeksi, jota seurattiin monilla tahoilla.
Katso myös muut Vartijan historian vaiheet:
- 1900-luvun ensimmäinen vuosikymmen – Keskellä yhteiskunnallista kuohuntaa
- 1920-luku – Antti J. Pietilän äänitorvena
- 1930-luku – Kiista Vartijan omistusoikeudesta
- 1940-luku – Sota-ajan moraalikriitikkona
- 1950-luku – “Taistelu ilmaisun totuudesta”
- 1960-luku – 1960-luvun kanavana
- 1970-luvulta tähän päivään – Uuden ilmeen etsimistä