Mikko Heikka – lakkaamattoman toivon piispa

Luin Espoon hiippakunnan emerituspiispa Mikko Heikan muistelmat Toivon piispa. Muistelmat toki, mutta yhtä hyvin voisi sanoa pamfletti – jos tiedätte mitä jo vanhahtava sana tarkoittaa. Tai vielä paremmin, Toivon piispa on Mikko Heikan kirkkopoliittinen testamentti, toive siitä, miten paljon paremmin kaikki voisi kirkossa olla, jos…

Helsingin tuomiorovastina 1989-2004 toiminut ja sen jälkeen Espoon hiippakunnan ensimmäisen piispan virkaa vuoteen 2012 hoitanut Mikko Heikka (79) on ilmiselvästi pettynyt. Hän on pettynyt siihen, miten hitaasti asiat etenevät, miten jähmeä kirkon ylätason hallinto on, miten raakaa valtapeliä kirkon suljetuissa huoneissa pelataan.

Ei ole sattumaa, että kirjan kansikuvassa Heikka esittää itseään Espoon hiippakunnan pappien jalkapallojoukkue FC Ristisyötön pelipaidassa. Jos sana ei olisi niin rasittunut, käyttäisin Heikasta nimitystä Pelimies. Mutta sanotaan rajatummin ja positiivisemmin: futismies hän on koko olemukseltaan, joukkuepelaaja. Kuva futismiehestä avaa hyvin hänen persoonaansa ja tapaa toimia myös kirkon pelikentällä.

Heikan pelipaikka jalkapallokentällä on ollut oikea laitahyökkääjä niin hänen perustamassaan FC Ristisyötössä kuin aikaisemmassa joukkueessaan FC Stadipapeissa. Häntä luonnehditaan aktiiviseksi pelaajaksi: hän osaa panna pallon ajoissa eteenpäin: hän siis syöttää, ei jää hautomaan palloa.

Futiksessa ei pärjää, jos ei pelaa eteenpäin. Pitää tehdä myös maaleja, ei vain pelata taaksepäin, puolustaa omaa maalia.  Nollapeli on joskus ihan hyvä, mutta se ei riitä. Ehkä juuri siksi Suomi ei pelaa parhaillaan jalkapallon EM-turnauksessa Saksassa. Eikä kirkko kulje edistyksen etujoukoissa.

Heikka on joukkuepelaaja, mutta myös yksilöllinen maalintekijä. Sitä taustaa vasten ymmärtää, että hän on vähän katkera siitä, että kaikilla hänen joukkueessaan – siis kirkon ylimmässä johdossa – ei ole ollut samaa oikeassa olevan laitahyökkääjän visiota eikä missiota kuin hänellä.

Kirkollista työpaikkakiusaamista

Kolme asiaa häntä hiertää ylitse muiden: kirkon kääntyminen sisäänpäin, naispappien yhä jatkuva syrjintä ja tulevaisuuden trendien heikko ennakointi. Kirjan sivujako kertoo paljon siitä, missä Heikan painopisteet ovat: 119 sivua katsotaan taaksepäin, 125 sivua ennakoidaan tulevaisuutta.

Naispappeus on yhä edelleen hämmentävästi kirkkoa jakava asia, vaikka sen hyväksymisestä on kohta 40 vuotta ja naisia on viime vuosina vihitty papeiksi enemmän kuin miehiä. Kiista kärjistyi seurakunnissa jo 2000-luvun alussa, kun naispappeutta vastustavat papit kieltäytyivät yhteistyöstä naispappien kanssa.

Piispainkokous nimitti Mikko Heikan 2005 johtamaan työryhmää, jonka tehtävänä oli luoda pelisäännöt tilanteeseen, jossa ”torjujien käytös naispappeja kohtaan oli usein täyttänyt työpaikkakiusaamisen kriteerit”. Seurakunnissa käytössä olleet työvuorojärjestelyt olivat oikeusoppineiden mukaan yksiselitteisesti myös lainvastaista välillistä syrjintää.

Heikan johtama työryhmä esitti, että työvuorojärjestelyistä luovutaan ja yhteistyöstä kieltäytyville papeille asetetaan sanktioita. Piispainkokous oli erimielinen, mutta hyväksyi enemmistöpäätöksellä työryhmän esitykset, ja lopullisen pisteen asialle antoi eduskunnan apulaisoikeusasiamies, joka vastatessaan päätöksestä tehtyyn kanteluun totesi piispainkokouksen toimineen toimivaltansa rajoissa lainmukaisesti.

Naispappeuden vastustajat ovat nimenneet piispainkokouksen päätöksen ”Heikan paperiksi” ja tämä ilmiselvästi hiertää Heikkaa. Hänen mielestään nimityksellä lienee ollut tarkoitus vähentää päätöksen uskottavuutta ja antaa kuva, että piispainkokous olisi joutunut Heikan harhaanjohtamaksi.

Naiset tunnistavat syrjinnän

Menneet ovat menneitä – tänään tosiasia kuitenkin on se, että ”tilastojen valossa papistossa on pian naisenemmistö”. Eikä tässä kaikki, Heikan mukaan muutokset johtavat siihen, että ”piispojen enemmistö on nähtävissä olevassa tulevaisuudessa naisilla”. Miten naiset tulevat käyttämään valtaansa, Heikka kysyy.

”Miten he sijoittuvat luterilaisen uskonkäsityksen kehikossa, jossa toimivat yhtäältä usko ja oppi sekä toisaalta rakkaus ja elämä? Naispapit valitsevat epäilemättä rakkauden ja elämän.”

Heikka muistuttaa, että kirkko on ollut lähes koko historiansa ajan miesten hallitsema instituutio. Paitsi kirkon opista, taloudesta ja hallinnosta päättäneet miespapit ovat myös määritelleet naisten identiteetin ja seksuaalietiikan säännöt.

Heikka kysyy, jatkavatko naiset miesten tapaa ajatella, toimia ja käyttää valtaa? Ei, hän vastaa. Ja nyt tulee mielenkiintoinen näkökulma:

”Naisten tapaan ajatella ja toimia on jo pitkään vaikuttanut heidän kokemuksensa syrjinnästä ja marginaalissa elämisestä. On itsestään selvää, että tällaisesta kokemuksesta nouseva ajattelutapa on kokonaan toinen kuin miehinen teologia. Valtaan tottuneiden ihmisten maailmankuva on yleensäkin vastakkainen syrjittyjen ja marginalisoitujen ajattelutavalle.”

Heikka vetoaa itse oppi-isä Lutheriin: joko opimme rakastamaan tai sitten tuhoudumme. ”Kirkko tuhoutuu kivettyneessä opillisuudessaan ja maailma tuhoutuu ahneudessaan. Siksi meidän on löydettävä Lutherin rakkauden teologia”

Ja vielä: ”Oppi, valta ja raha ovat sysänneet sivuraiteille Lutherin käsityksen rakkaudesta. Opilla on perusteltu syrjintää ja tasa-arvon loukkauksia. Opin perusteella on vähätelty ihmisoikeuksia.”

Vähemmistön vankina

Mikko Heikka on sivistynyt mies, ei hän sano kovin pahaa sanaa kenestäkään. Mutta kyllä häntä voi ja pitää lukea myös rivien välistä. Ehkä joku vielä avaa enemmän sitä, mitä taustajoukoissa tapahtui Helsingin piispanvaalissa 1991, kun Heikka aikaisemmasta kieltäytymisestään huolimatta houkuteltiin mukaan, mutta hävisi vaalissa Eero Huoviselle kahdella äänellä.

Jotain on jäänyt hampaankoloon. Hän antaa myös ymmärtää, että Huovinen on ollut keskiössä, kun kirkolliskokous on ¾ määräenemmistösäädöksen turvin estänyt konservatiivien äänillä monet kirkon uudistumiseen tähdänneet aloitteet.

Syykin on hänen mukaansa selvä: kirkolliskokouksen oppia ja uskoa koskevien aloitteiden perustelut määrittelee kirkolliskokouksen perustevaliokunta. Se kuten muutkin valiokunnat valitaan aina uuden kirkolliskokouksen aloittaessa toimintansa, ja valinnan tekevät valitsijamiehet, nykyisin valitsijat, jotka puolestaan valitaan kirkolliskokouksen ensimmäisenä istuntopäivänä. Tuossa äänestyksessä ratkaistaan varsin pitkälle se, mitkä äänenpainot kirkolliskokouksessa nousevat esiin.

Heikan mukaan perustevaliokunnan koostumus oli varsin tasapuolinen, kun piispa Paavo Kortekangas toimi pitkään valitsijamiesten puheenjohtajana. Hänen jälkeensä Eero Huovinen nousi puheenjohtajaksi ja tapahtui selvä käänne valiokunnan kokoonpanossa. Näin Heikka: ”Nyt alkoi ajanjakso, jolloin perustevaliokunnassa enemmistö oli vanhoillisia. Tänä aikana kirkolliskokous hylkäsi monet tärkeät uudistushankkeet.”

Kirkolliskokouksen nykymenosta Heikan arvio on tyly. Pienen konservatiivisen vähemmistön ylivalta jatkuu edelleen: ”Enää ei kuitenkaan Suomen kirkossa naispappeutta todennäköisesti hyväksyttäisi. Siitä pitäisivät huolen kirkolliskokouksen perustevaliokunta ja määräenemmistösäädös.”

Papisto otti muutosvallan

Tänä päivänä vähemmistön vangiksi joutuminen näkyy selkeimmin keskustelussa samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimisestä. Siinäkin keskustelussa Heikka on ollut näkyvästi mukana, sillä hän johti piispainkokouksen 2005 asettamaa työryhmää, joka selvitti eduskunnan säätämän parisuhdelain seurauksia kirkossa.

Tuolloin päädyttiin kompromissiin, joka kulki nimellä rukous parisuhteen rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan. Se että päädyttiin vapaamuotoiseen rukoukseen eikä lähdetty muuttamaan kirkon opin piiriin kuuluvan käsikirjan kaavoja, avasi mahdollisuuden siihen, että kirkossa alkoi elää kaksi avioliittokäsitystä.

”Olin tyytyväinen. Lukkoon mennyt tilanne avautui tavalla, jonka lopputulosta kukaan ei aavistanut. Papisto otti muutosvallan käsiinsä ja seurakuntaneuvostot avasivat kirkkojen ovet samaa sukupuolta olevien parien vihkimiselle, ” Heikka kirjoittaa.

Seurakunnille ja papistolle Heikka antaa muutenkin kiitosta. Toiminta seurakunnissa on paljon moni-ilmeisempää kuin ylätason julkisesta keskusta voisi päätellä. Kaikki viisaus ei todellakaan asu kirkolliskokouksen käytävillä, piispojen hiihtoleireillä tai Eteläranta kasin kabineteissa.

Näkyjen näkijöiden jalanjäljissä

Kirkon tulevaisuutta pohtiessaan Heikka palaa moneen kertaan yhteisen näyn puutteeseen. Heikan teologian ja ajattelun juuret ovat kirkon uudistajien joukoissa. Hän ei muistelmissaan viljele yhteiskunnan ja vallan eliitin nimiä – pois se, että hän olisi kirjan loppuun aakkostanut luettelon enemmän ja vähemmän tärkeistä tapaamistaan ihmisistä.

Sitä vastoin hän kyllä nimeää melkoisen joukon oman kautensa suurten näkyjen näkijöitä: ensimmäisinä Erkki Niinivaara, Irja Kilpeläinen, Aarne Siirala, Toivo I. Palo, Matti Joensuu, Pirkko Lehtiö, Erkki Arhinmäki – ja tietysti Martti Lindqvist, Terho Pursiainen, Tapio Saraneva, Liisa Tuovinen, John Vikström, Irja Askola, hänen erityisavustajansa Espoossa – vain joitain tuttuja suomalaisia nimiä mainitakseni.

Heikan kirkkopoliittisia ja yhteiskunnallisia näkemyksiä on ehkä syvimmin muokannut tänä kesänä kuollut saksalainen teologi Jürgen Moltmann. Hänestä juontaa myös muistelmien nimi Toivon piispa, sillä Heikka teki Moltmannista väitöskirjansa otsikolla Toivon Jumala ja maailman toivo.

Moltmann oli kiistelty hahmo, joka Heikan sanoin ”kirjoitti isolla pensselillä ekologiasta, taloudesta, politiikasta, kehittyvien maiden ongelmista, sodasta ja rauhasta. Tämän kaiken hän nivoi kirkon dogmatiikan suuriin linjoihin.”

Surku sisäänpäin kääntynyttä kirkkoa

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, kun Heikka suree kirkon kääntymistä sisäänpäin, juuttumista kiistelemään omista opillisista kysymyksistään, milloin naispappeudesta, milloin sukupuolivähemmistöistä, milloin omasta taloudestaan ja hallinnostaan. Kirkosta on kadonnut kontekstuaalisuus, kyky asettaa asiat yhteyksiinsä, kyky tarkastella niitä eri näkökulmista.

On oikeastaan todella hätkähdyttävää, mihin kirkossa on hävinnyt julkinen puhe sairaalasielunhoidosta, perheneuvonnasta, yhteiskunnallisesta työstä, päiväkerhoista, diakoniasta, lähetystyöstä – siis kirkon keskeisestä missiosta. Toki aika on muuttunut, mutta eivät kirkon perusarvot ole mihinkään kadonneet – nyt ne eivät vain nouse esiin, ainakaan julkisuudessa.

Piispakautenaan Heikka sanoo ihmetelleensä, kuinka vähän kirkon päättäjät tiesivät yhteiskunnallisesta työstä tai kirkolliskokouksessa kommentoivat kirkon nelivuotiskertomusten yhteiskunnallisia asioita.

”Seksuaalietiikan ongelmat ja kirkon sisäiset ristiriidat saivat laajan käsittelyn. Suomalaisen yhteiskunnan ongelmat loistivat poissaolollaan täysistunnon puheissa.”

Ylipäätään Heikka hämmästelee, miten vähän kirkon päättäjät hyödyntävät sitä mittavaa tietoa, mitä esimerkiksi Kirkon tutkimuskeskus on tuottanut ja tuottaa kirkon ja yhteiskunnan trendeistä. Voisi kärjistää: ei kirkon johdossa tehdä päätöksiä tiedon pohjalta vaan uskon varassa, ihan maallisissakin johtajuuteen liittyvissä asioissa. Siis toteutetaan sitä paljon puhuttua mutua.

Nostokurki-levyn kansi. Kirjan kuvitusta.

Teologien ja insinöörien liitto

Mutta Heikka ei suostu antamaan periksi. Ei, hän on ikuinen optimisti, paremman maailman etsijä, etten sanoisi idealisti. En ole kovinkaan usein kuullut, että Suomen kirkon valtahierarkian huipulla joku puhuisi tosissaan kirkon ja teologian suhteesta digitalisaation vaikutuksiin, somemaailmaan, XYZ-sukupolveen, taisteluun tekoälyn hallinnasta, teknologiasta ylipäätään, globaalin maailmantalouden arvoista – puhumattakaan soteuudistuksen ajankohtaisista leikkauksista.

Kun muut eivät puhu, niin Espoon entinen piispa ainakin yrittää. Ja osoittaa, miten syvälle menevää keskustelua näistä teemoista käydään esimerkiksi Yhdysvaltojen huippuyliopistoissa tai paavi Franciscuksen johtamassa katolisessa kirkossa.

Heikka lainaa YK:n pääsihteerin neuvontajana pitkään toimineen Columbian yliopiston professori Jeffrey Sachsin puhetta maailman uskontojohtajille. ”Sachsin teesi oli: papit, imaamit, rabbit ja muut uskonnolliset johtajat pelastavat insinöörien kanssa maailman.”

Siis niin, että insinöörit eivät yksin ratkaise globaaleja ongelmia, sillä heillä ei ole aina arvoja. Vaarana on myös se, että rikkaat kuurnivat kerman ja teknologia nousee vain lännen tarpeista. Siksi arvoilla on merkitystä.

”Sachs painottaa, että uskonnolliset johtajat eivät vaihdu vaalivuosittain ja uskonnoilla on yhteinen teologinen pohja eli kultainen sääntö. He ovat ja pysyvät, heillä on myös arvovaltaa. Tärkeintä on kuitenkin, että papeilla, imaameilla ja rabbeilla on arvovallan lisäksi arvoja.”

Verkko on köyhän kirkon mahdollisuus

Digitalisaatiosta Heikalla on mielenkiintoista sanottavaa. Hän lainaa Turun yliopiston tietotekniikan professori Erkki Sutisen lentävää lausetta: ”Tulevaisuuden katedraalit rakennetaan verkkoon.” Digitaalisia katedraaleja Sutinen rakentaa nykyisin Namibiassa, jossa hän kouluttaa muun muassa luterilaisen kirkon työntekijöitä digiosaamiseen.

Heikka lisääkin, että ”verkko on köyhän kirkon mahdollisuus tavoittaa ihmisiä ja hoitaa heidän uskonnollisuuttaan”.

Kirkko köyhtyy, se on Heikalle selvää. Kirkko köyhtyy, kun nuoret aikuiset naiset ovat suurin kirkosta eroavien ryhmä, sen seurauksena kirkko köyhtyy, kun lapsia ei enää kasteta – ja nyt alkaa näkyä myös vanhemman ikäluokan vuotaminen: hyvätuloiset eläkeläiset kuolevat pois.

Toivon piispan yksi otsikko onkin puhutteleva: Köyhä kirkko on köyhien ihmisten kirkko. Otsikko vie suoraan diakonian perusolemukseen. Diakonia ei ole vain aineellista auttamista, se on myös puhetta ja vaikuttamista niiden ihmisten puolesta, jotka ovat vaarassa jäädä esimerkiksi suuren soteuudistuksen myllerryksen jalkoihin.

”Niiden ihmisten auttaminen, joita kukaan muu ei auta, on kirkon geeniperinnössä,” Heikka kiteyttää. Ja kysyy esimerkin ja vastaa:

”Löytääkö kirkko paikkansa soteuudistuksessa? Ei hyvältä näytä.”

Kirkon ääni mediassa

Heikan sosiaalipoliittinen eetos ei ole vain myöhempää herännäisyyttä, eläkeläisen pohdintoja. Hän on itse asiassa yksi niitä harvoja kirkon vaikuttajia, jotka ovat koko uransa ajan pitäneet mediassa esillä kirkon viestiä.

Kaikki alkoi jo nuorena teologian ylioppilaana, kun Erkki Kario ja myöhemmin Juhani Simojoki palkkasivat hänen Kirkko ja Kaupunki -lehden avustajaksi. Ura jatkui Kotimaan kolumnistina yhdessä Martti Lindqvistin kanssa. Se tosin katkesi Pentti Lempiäisen päätoimittajakaudella kuin seinään, syistä, joita Heikka ei vieläkään tiedä. Kotimaata seurasivat vuodet Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikkona, sitten Uuden Suomen kolumnistina ja esseistinä sekä pitkä jakso Tapani Ruokasen kaudella Suomen Kuvalehden kolumnistina – siis kirjoittajana ja kannanottajana aikansa merkittävimmissä suomalaisissa medioissa.

Heikka erottui jo tuolloin teologikunnasta, hän osasi asettaa kirkon yhteyksiinsä, siihen paljon puhuttuun kontekstuaalisuuteen. Rooli kolumnistina on antanut hyvää pohjaa hänen myöhemmällekin yhteiskunnalliselle puheelleen, vielä eläkkeelläkin.

Se näkyy myös Toivon piispan muistelmissa. Tarina etenee kohtuullisen kronologisesti, se on ymmärrettävää ja terävää, lauseet ja kappaleet ovat lyhyitä, väliotsikot pilkkovat tekstiä sopivasti. Kirjan kuvitus tosin on vähintäänkin tylsää ja visuaaliselta tasoltaan kotialbumiluokkaa.

Mutta osaa Heikka myös yllättää ja muistuttaa: hän ei ole vain oppinut teologi vaan myös kantaaottava lauluntekijä. Siitä kertovat Heikki Laitisen Heikan teksteihin säveltämät monille tutut laulut Ylösnousemusballadi ja Savilintu, jotka on painettu kirjan loppuun. Tämä vain yhtenä esimerkkinä monista Heikan sanoittamista Nuoren seurakunnan veisukirjan lauluista.

Avoimien haavojen Heikka ja Leppänen

Nyt Heikan roolia julkisuudessa jatkaa Mari Leppänen, josta on tullut mediassa yksi näkyvimmistä piispoista. On todella hämmentävää, miten samoilla linjoilla Mari Leppänen ja Mikko Heikka ovat. Kirjoitin Leppäsen muistelmista juuri Vartijaan otsikolla Mari Leppänen ja kahden raskaan laahuksen pitkä varjo. Kuinka ollakaan, myös Heikka käyttää sanaa laahus kirjoittaessaan patriarkaatin vallasta ja naispappien syrjinnästä.

”Miehet eivät ole pahoja siksi, että ovat miehiä. He ovat historiansa ja menneisyytensä vankeja. Miehet vetävät perässään patriarkaalisuuden raskasta laahusta, joka puetaan heidän päälleen jo syntymänsä hetkellä.”

Ja naiset, eivät he ole Heikan mukaan hyviä siksi, että ovat syntyneet naisiksi, eivätkä he ratkaise kirkon umpikujaa siksi, että he ovat naisia.

”Mutta heidän karismansa nousevat haavoista, joita he ovat saaneet kirkon kaksi vuosituhatta kestäneen olemassaolon aikana. On aika tunnustaa, että olemme kaikki haavoilla ja tarvitsemme rakkautta, anteeksiantoa ja lohdutusta.”

Siis ei vain patriarkaatin pitkä laahus yhdistä Heikkaa ja Leppästä. Yhteistä ovat myös haavat, avoimet haavat. Niiden kanssa on elettävä, eikä niiden tarkoitus olekaan umpeutua, kuten Leppänen omassa kirjassaan sanoo.

Leppänen lainaa Kotimatkoja-kirjassaan 1300-luvulla eläneen mystikko Juliana Norwichlaisen upeaa ajatusta lakkaamattomasta toiveesta, toiveesta saada ”Jumalan lakkaamattoman kaipauksen haava.”

Sitä samaa toivetta olen tunnistavina myös Toivon piispan julistuksessa. Idealistin haavat ovat edelleen auki. Eikä niidenkään tarkoitus ole umpeutua.

Arvioitu teos: Mikko Heikka: Toivon piispa. Väyläkirjat 2024. 254 s.