Millainen oli Kantin jumalakäsitys?

Valistusajan merkittävä saksalainen filosofi Immanuel Kant (1724–1804) syntyi Königsbergissä, nykyisen Venäjän Kaliningradissa, hevosen valjaidentekijä Johann Georg Kantin (1682–1746) ja Anna Regina Kantin o.s. Reuter (1697–1737) pietistiseen perheeseen. Erityisesti varsin uskonnollisella äidillä oli suuri vaikutus Kantin uskonnolliseen ja ennen muuta moraaliseen kehitykseen. Kant ei kuitenkaan pitäytynyt vanhempiensa uskoon, vaikka hän arvosti vanhempiaan ja muita hartaita pietistejä. Kant ei käynyt lapsuus- ja nuoruusajan jälkeen säännöllisesti jumalanpalveluksissa. Königsbergin yliopiston rehtorina ollessaan hän ei osallistunut kertaakaan yliopiston avajaisjumalanpalveluksiin.

Kantin vaikutus myöhempään filosofiseen ja uskonnolliseen ajatteluun on kiistatta ollut valtava. Mutta, millainen on hänen oma jumalakäsityksensä? Se on varmaa, ettei Kant ollut ateisti. Hän esittää, että ainakin dogmaattiset ateistit ovat väärässä kieltäessään Jumalan olemassaolon tai jopa sen mahdollisuuden. Kantin mukaan ateismi voi johtaa kannattajansa moraaliseen epätoivoon, koska ateisti ei usko Jumalan palkitsevan, rankaisevan tai olevan korkeimman hyvän (summum bonum) toteutumisen ehtona. Ateisti ei myöskään usko sielun kuolemattomuuteen. Tämän takia ateisti voi turvautua toiminnassaan pelkkään moraaliseen motiiviin.

Kantin näkemys panteismista ja panteismikiistasta

Kantia ei voi myöskään pitää panteistina. Hän sanoutui eroon niin sanotusta panteismikiistasta, joka oli monipolvinen tapahtumavyyhti. Kiista jätti pysyvät jäljet saksalaiseen filosofiaan ja synnytti voimakkaan kiinnostuksen Baruch Spinozan (1632–1677) filosofiaan siitä huolimatta, vaikka se ei ollutkaan filosofi Friedrich Heinrich Jacobin (1743–1819), kiistan alullepanijan, tavoite.

Kiistassa oli kysymys siitä, että Jacobi väitti, että hänen ystävänsä näytelmäkirjailija ja Saksan tärkein valistusajan runoilija Gotthold Ephraim Lessing (1729–1781) olisi vuoden 1780 kesällä tunnustanut hänelle olevansa Spinozan kannattaja. Jacobin väite olisi Lessingin eläessä vakavasti vaikeuttanut Lessingin elämää. Nimittäin spinozismia pidettiin tuona aikana vaarallisena ateismin muotona.

Lessing oli valistusfilosofiassaan puolustanut teismiä ja sanonut sen olevan sopusoinnussa rationalismin kanssa. Jacobin väite olisi ollut Lessingin vastustajille tervetullut. Se olisi osoittanut, että teismin ja rationalismin yhteensovittaminen ei onnistu, vaan ne, jotka sitä yrittävät, päätyvät ateismiin. Jacobin pyrkimyksenä oli osoittaa ymmärtävänsä Lessingiä paremmin kuin Lessingin parhaat ystävät. Niihin kuului myös kuuluisa juutalaissyntyinen filosofi Moses Mendelssohn (1729–1786), jonka metafysiikkaa koskevia tutkimuksia Kant arvosti. Panteismilla tarkoitetaan yleensä näkemystä, jonka mukaan kaikki on jumaluutta eli jumala ja kaikki (todellisuus) ovat identtiset. Itse asiassa Spinozan näkemys on lähinnä panteismia: Deus sive natura, jumala eli luonto.

Kirjeessään (21.2.1772) oppilaalleen filosofi Markus Herzille (1747–1803), josta myöhemmin tuli Berliinissä vaikuttanut lääketieteen tohtori, Kant moitti aikansa kirjallisten aikakauslehtien heikkoa tasoa ja huonoa filosofista asiantuntemusta. Sitten hän toteaa: ”Yksi Mendelssohnin tai Lambertin kirje antaa kirjoittajalle enemmän opastusta oppiensa tarkistamiseen kuin kymmenen tuollaista kepeällä kynällä kirjoitettua.” Tämän takia Jacobi aloitti kirjeenvaihdon Mendelssohnin kanssa Lessingin spinozismista. Mendelssohn ei uskonut asiaa. Hän halusi pelastaa Lessingin maineen ja pyrki osoittamaan Jacobille, että tämä erehtyi. Mendelssohnin mukaan Lessing ei voinut tarkoittaa sitä, että hän kannattaa spinozismia, vaikka hän olisikin jotain sen tapaista sanonut.

Jacobin ja Mendelssohnin kirjeenvaihto pysyi yksityisenä vuoteen 1785 saakka. Tuona vuonna Jacobi kuuli, että Mendelssohn kirjoitti kirjaa nimeltään Morgenstunden, oder Vorlesungen über das Dasein Gottes (Aamuhetkiä eli luentoja Jumalan olemassaolosta). Sen tarkoituksena oli käsitellä panteismia ja epäsuorasti vastata Jacobin väitteisiin. Jacobi pelkäsi, että heidän kiistansa esitetään kirjassa väärässä valossa. Tämän takia hän halusi ehtiä julkaisemaan oman kirjansa ensin. Jacobin kirja Über die Lehre des Spinoza in Briefen an den Herrn Moses Mendelssohn (Spinozan oppia käsitteleviä kirjeitä herra Moses Mendelssohnille) ilmestyi vuonna 1785, samana vuonna, mutta aikaisemmin kuin Mendelssohnin kirja. Lessingin väitetty panteismin tunnustus kuten myös Mendelssohnin Jacobille lähettämät yksityiset kirjeet tulivat tällä tavoin julkisiksi. Sekä Mendelssohn että Herz kirjoittivat kiistasta Kantille. Kant ei vastannut Mendelssohnille eikä suoranaisesti Herzillekään. Panteismikiistaan näytti lähes jokaisella tuon ajan merkkihenkilöllä olevan oma näkemyksensä.

Kant kirjoitti artikkelin ”Mitä on suunnistautuminen ajattelussa?” Artikkelissaan hän muistuttaa, että uskonnossa on kysymys myös totuudesta. Uskon pitää olla järkevää, koska järki on aina totuuden perimmäinen kriteeri. Tämän takia järjenuskon tulee olla meille kompassi. Kant tarkoittaa järjenuskolla uskon rationaalista ydintä, joka opastaa siinä, miten tulisi elää. Jumalan käsite, kuten hänen olemassaoloaan koskeva vakaumus, on löydettävissä ainoastaan järjestä. Kant kirjoittaa:

”Jos siis kiistämme järjeltä oikeuden sanoa ensin sanansa kysymyksissä, jotka koskevat yliaistillisia kohteita kuten Jumalan olemassaoloa ja tulevaa maailmaa, silloin tiet ovat auki kaikenlaiselle haaveilulle, taikauskolle ja jopa ateismille. Ja kuitenkin Jacobin ja Mendelssohnin välisessä kiistassa kaikki näyttää tukevan tällaista järjen auktoriteetin viraltapanoa.”

Matemaatikko, tähtitieteilijä ja filosofi Johann Heinrich Lambertin (1728–1777) kuoleman jälkeen Kant kirjoitti kirjeessään (11.5.1781) Herzille Puhtaan järjen kritiikissä olevasta uudesta metafysiikastaan sanoen sen olevan metafysiikkaa metafysiikasta ja lisäsi, että Mendelssohn on ”tärkein kaikista niistä miehistä, jotka kykenisivät valistamaan maailmaa tästä aiheesta. On myös väitetty Puhtaan järjen kritiikissä löytyvän tukea spinozismille. Kantin mielestä tuollaisia väitteitä on mahdoton käsittää, koska kirja nimenomaan vastustaa kaikenlaista dogmatismia, kun puhutaan yliaistillisten objektien tiedostamisesta.

Wood: Kant deismin kannattaja

Amerikkalaisen filosofi Allen W. Woodin mukaan Kant ajatteli ainoastaan järjen oikeuttavan teistisen uskomuksen. Wood sanoo Kantin olevan deisti, vaikka Kant itse pitää itseään teistinä. Deismi-sanaa käytti ensimmäisenä kalvinistinen teologi Pierre Viret 1500-luvulla kirjassaan Instruction chrestienne (1567). Viret määritteli deistin seuraavalla tavalla: deisti on henkilö, joka uskoo Jumalan olevan taivaan ja maan luoja, mutta hylkää Jeesuksen Kristuksen ja hänen oppinsa. Woodin mielestä relevantin deismin määritelmän on antanut englantilainen runoilija ja kirjallisuuskriitikko John Dryden kirjassaan Religion Laici (1682). Sen mukaan deismi on niiden näkemys, jotka tunnustavat yhden Jumalan, mutta eivät hyväksy ilmoitususkontoa.

Deisti on siis monoteisti, joka uskoo Jumalan hyvyyteen ja kaitselmukseen, mutta ei omaksu kristinuskon raamatulliseen traditioon perustuvaa ilmoitususkoa. Kirjassaan Religion innerhalb der Grenzen der blossen Vernunft (1793) Kant esittää, että ilmoitus voidaan ymmärtää puhtaaseen rationaaliseen uskoon kuuluvaksi. Mutta puhtaaseen rationaaliseen uskoon ei voi sisältyä se, mikä on historiallista ilmoituksessa. Kantin mukaan ilmoitus on uskonalueena puhdasta rationaalista uskoa laajempi, siis puhdas rationaalinen usko sisältyy ilmoitukseen. Hän kirjoittaa tähän liittyen myös kirjoituksessaan ”Mitä on suunnistautuminen ajattelussa?” seuraavasti: ”Kukaan ei siis milloinkaan voi ennen järkeä intuitiolla vakuuttua korkeimman olennon olemassaolosta. Järjenuskon on edellettävä tätä. Sen jälkeen on mahdollista, että jotkut ilmiöt tai ilmoitukset voivat antaa meille aiheen tutkia lähemmin, onko oikeutettua pitää jumalallisena sitä mikä puhuttelee meitä tai esittäytyy meille, ja toteammeko mahdollisesti tuon uskon vahvistuneen.”

 Kantin mukaan deisti on sellainen ihminen, joka hyväksyy ainoastaan ”transsendentaalisen teologian”, so. joka liittää Jumalaan ainoastaan ominaisuudet, jotka voidaan johtaa a priori -käsitteistä. Teisti sen sijaan hyväksyy myös ”luonnollisen teologian”, siis sen, että analogian avulla sovelletaan Jumalaan luotujen ominaisuudet, jotka tiedämme kokemuksen avulla. Deisti ymmärtää ainoastaan sokeasti toimivan ikuisen luonnon kaikkien asioiden perustaksi, alkuperäisen olennon tai maailman ylimmäisen syyn. Deistin mukaan Jumala on täydellinen ja välttämättömän olemassa oleva, ylimaallinen substanssi, muuttumaton, tunteeton eli haavoittumaton, itsenäinen, kaikkialla läsnä oleva, kaikkivaltias, ajattomasti ikuinen ja maailman syy. Mutta ainoastaan teisti uskoo elävään Jumalaan, joka on myös tietävä ja tahtova (summa intelligentia).

Yleensä uskonnontutkijat kuitenkin ajattelevat niin, ettei deismiin kuulu kaitselmusnäkemys, vaan deismin mukaan Jumala on luonut maailman, mutta ei puutu sen kulkuun. Deismin Jumala on deus otiosus, toimeton jumala, joka ei enää puutu asioihin.

Brittiläisen empirismin merkittävä edustaja, skottifilosofi David Hume (1711–1776), käsittelee järjen ja oikeutetun jumalauskon suhdetta teoksensa Dialogues Concerning Natural Religion alussa. Hume väittää: Jos emme luota inhimilliseen järkeen, meillä ei ole mitään muuta periaatetta, joka johdattaa meitä uskontoon, uskonnon ymmärtämiseen.

Kant avoimesti tunnustaa Prolegomenassaan, että metafysiikassa Hume herätti hänet dogmaattisesta horroksesta ja antoi hänen spekulatiivisen filosofian tutkimukselleen täysin uuden suunnan. Mutta Kantin mielestä Humen vastaväitteet deismiä kohtaan ovat heikkoja ja osuvat vain todisteluun, mutta eivät koskaan deismin perusasettamukseen eli peruspostulaattiin. Sen sijaan Humen vastaväitteet ovat hyvin painavia teismiin nähden. Teismi on syntynyt, kun on annettu tarkempi määre sille korkeinta olentoa koskevalle käsitteellemme, joka on deismissä pelkästään transsendentti. Kaikkiin tavallisimpiin teismin käsitteen tapauksiin nähden ne ovat kumoamattomia.

Kant toteaa Humen pitävän aina kiinni siitä, että todellisuudessa emme ajattele mitään tiettyä pelkällä sellaisella alkuolennon käsitteellä, jossa emme liitä alkuolentoon muita kuin ontologisia predikaatteja (ikuisuus, kaikkialla läsnäolo, kaikkivaltius). Tähän on lisäksi tultava ominaisuuksia, jotka voivat antaa tulokseksi käsitteen in concreto.  Ei riitä, jos sanotaan, että tämä alkuolento on syy, vaan täytyy sanoa, minkälainen sen kausaalisuus on, toteutuuko se esimerkiksi ymmärryksen ja tahdon välityksellä. Kantin mielestä Humen hyökkäykset osuvat asian ytimeen, teismiin. Aikaisemmin hän kritisoi vain deismin todisteluja, mikä ei ole erityisen vaarallista teismin kannalta.

Kantin mielestä Humen kaikki vaaralliset argumentit koskevat antropomorfismia eli inhimillisten ominaisuuksien siirtämistä ei-inhimilliseen luontoon tai jumaluuteen. Sen hän katsoo liittyvän erottamattomasti teismiin ja tekevän siitä sisäisesti ristiriitaisen. Mutta jos antropomorfismista luovutaan, raukeaa myös teismi eikä jäljelle jää muuta kuin deismi. Deismistä ei saada mitään aikaiseksi, joka auttaisi meitä mitenkään eikä se kelpaa uskonnon ja tapojen perusteeksi. Nimittäin jos olisi varmaa, että tämä antropomorfismi olisi vääjäämätöntä, niin huolimatta mistään korkeimman olennon todistuksista, emme kuitenkaan koskaan voisi määrittää tämän olennon käsitettä joutumatta ristiriitaan.

Beiser & Palmquist: Kant teismin kannattaja

Amerikkalaisen filosofi Frederick C. Beiserin mielestä Kantin puolustus käytännöllisen järjen postulaateille (Jumalan olemassaolo, sielun kuolemattomuus ja vapaa tahto) ei ole vain pragmaattista tai immanenttia ja sekulaaria siten, että postulaatit voitaisiin erottaa metafysiikasta ja Kantin omaksumasta – erityisesti protestanttisesta – kristillisestä perinteestä. Beiser väittää Kantin olevan aito teisti, joka ajattelee, että moraalin mahdollisuus edellyttää metafyysistä sitoutumista Jumalan olemassaoloon. Kantin teistinen metafysiikka oikeutetaan – käytännöllisen järjen näkökulmasta – moraalin avulla. Mutta teistinen metafysiikka on kuitenkin redusoimattomasti metafysiikkaa, vaikka ei kuitenkaan transsendenteista olioista tietoväitteitä esittävää.

Toinen tunnettu amerikkalainen Kant-tutkija, uskonnonfilosofi Stephen R. Palmquist väittää, että Kantin metafysiikkaa koskevassa ajattelussa ”teosentrisillä” käsitteillä on keskeinen asema. Palmquist korostaa Kantin teistisyyttä jopa siinä määrin, että väittää Kantilla olleen teosentrinen suuntautuneisuus filosofiaan tai ainakin, kun Kant vertailee teologiaa ja filosofiaa toisiinsa, hän pitäytyy raamatulliseen tutkimukseen (biblical studies) tai ilmoitusteologiaan (revealed theology).

Kiinnostavaa on myös se, että myös Allen W. Wood on todennut, että ”Kantin tavoitteena ei ole tuhota teologiaa, vaan korvata dogmaattinen teologia kriittisellä teologialla.” Wood väittää, että ”Kant on kykenemätön käsittämään ihmisen asemaa muuta kuin teistisesti.” Wood ei kuitenkaan pidä Kantia perinteisenä teistinä, koska Kantin suhde kristilliseen uskoon ja kirkkoon on pääasiassa negatiivinen. Kant ei kuitenkaan nähnyt omana aikanaan muuta relevanttia mahdollisuutta kuin kehittää vallitsevaa kirkkoa moraalisesti kestävämpään suuntaan, sillä ilman organisoitua uskontoa saattaisi olla vielä vaikeampi toteuttaa moraalista ”kutsumustaan”.

Kantin metafysiikkakritiikki

Kant esittää Puhtaan järjen kritiikissään metafysiikkakritiikkiä ja käytännöllisen filosofian näkökulmasta metafysiikan eettisen puolustuksen nimenomaan Jumalan olemassaolon ja sielun kuolemattomuuden ideoiden kriittisen puolustuksen. Mutta lienee kuitenkin liioiteltua väittää Palmquistin tavoin, että Kantin koko filosofian (!) keskeinen liikkeellepaneva voima olisi ollut Jumalan todellisuutta ja luontoa koskevat ymmärrykseemme liittyvät kysymykset. Kantin mukaan käytännöllinen järki on tässä suhteessa ensisijainen teoreettiseen järkeen nähden. Mutta se antaa teoreettisen oikeutuksen metafyysisille näkemyksille, jotka olisivat ainoastaan teoreettisesta näkökulmasta epäoikeutettuja, kuten Kantin esittämät analyysit dialektisista illuusioista, virhepäätelmistä ja erityisesti jumalatodistusten puutteellisuuksista osoittavat. Käytännöllisen järjen postulaatit ovat Kantin moraalisen (kristin)uskon peruspilareita, mutta tästä tehtävästään huolimatta ne ovat metafyysisiä postulaatteja.

Kant onnistuu esittämään murskaavan kritiikin kolmelle perinteiselle  jumala-argumentille. so. ontologiselle, kosmologiselle ja fysioteologiselle (Kantin käyttämä nimitys) eli suunnitteluargumentille. Kant kirjoittaa ”teologisen idean” ongelmallisuudesta Prolegomenassaan (§ 55) seuraavasti:

 ”Kolmas transsendentaalinen idea kuuluu kaikkein tärkeimpiin, mutta mikäli sitä harjoitetaan vain spekulatiivisesti, antaa se aiheen järjen yli menevälle (transsendentille) ja juuri siksi dialektiselle käytölle. Se on puhtaan järjen ideaali. Järki ei tässä tapauksessa, kuten psykologisessa ja kosmologisessa ideassa, lähde kokemuksesta ja paisuttamalla perusteita harhaudu etsimään perusteiden sarjan mikäli mahdollista absoluuttista täydellisyyttä, vaan sanoutuu kokonaan irti kokemuksesta ja lähtee liikkeelle käsitteistä, jotka koskevat pelkästään jonkin olion absoluuttista täydellisyyttä. Järki siis yrittää määrätä kaikkien muiden olioiden mahdollisuuden ja siis myös todellisuuden mitä täydellisimmän alkuolennon idean avulla. Tässä tapauksessa on siis helpompi kuin kahdessa edellisessä [paralogismeissa ja antinomioissa] erottaa ymmärryskäsitteestä pelkkä oletus – eli siis idea – sellaisesta olennosta, jota tosin ei ajatella kokemussarjassa mutta jota kuitenkin tarvitaan kokemuksen yhdistymisen, järjestyksen ja ykseyden tekemiseksi käsitettäväksi. Voimme tässä siis helposti havaita didaktisen näennäisyyden, joka syntyy siitä, että pidämme ajattelumme subjektiivisia edellytyksiä asioiden itsensä objektiivisina edellytyksinä ja järkemme tyydyttämisen kannalta välttämätöntä hypoteesia dogmina. Minun ei tarvitsekaan esittää transsendentaalisen teologian luulotteluista sen enempää huomautuksia, koska se mitä Puhtaan järjen kritiikki on asiasta sanonut, on käsitettävää, valaisevaa ja ratkaisevaa.”

Kant siis ajattelee teologisen tutkimuksen olevan sellaista järjen filosofista spekulaatiota, ettei sen avulla ole mahdollista saada mitään kovin luontevaa ja pitävää todistusta Jumalan olemassaololle, Jumalan käsitteen analyysi ei sitä aikaansaa.

Kant luterilaisena ajattelijana

Kantin uskonnonfilosofian vaikutus näkyy esimerkiksi teologi Karl Barthin (1886–1968), filosofien William Jamesin (1842–1910) ja Ludwig Wittgensteinin (1889–1951) uskontoa koskevissa näkemyksissä. Monet muutkin 1800- ja 1900-luvun merkittävät teologit ja filosofit ovat saaneet ainakin epäsuorasti vaikutteita Kantin uskollisesta ajattelusta.

Kant suhtautui niin uskonnollisiin rituaaleihin kuin ihmeisiinkin kielteisesti. Ihminen ei voi miellyttää Jumalaa rukouksin eikä pyhiinvaelluksin. Itse asiassa Kant on enemmän luterilainen ajattelija kuin esitetään. Nimittäin Kantin näkemys maanpäällisestä eettisestä valtiosta muistuttaa Martti Lutherin (1483–1546) kahden regimentin oppia. Sen mukaan kristityt ovat yhtaikaa kahden maailman kansalaisia. Sekä Luther että Kant puhuvat eri sanoin samankaltaisista asioista. Molemmat kuvaavat ”puhdasta” valtakuntaa, johon ihmisillä on pääsy joko armon avulla (Luther) tai moraaliperiaatteita noudattamalla, ”Jumalan avulla” (Kant). Toisaalta kumpikin puhuu nykyisestä epätäydellisestä yhteiskunnasta, jossa ihmiset elävät ja toimivat pyyteellisesti.

Lutherin kuvaus kristityn elämästä kahdessa valtakunnassa heijastaa näkemystä maailmasta, jossa uskonnollinen usko toteutuu ideaalisesti ja toisesta maailmasta, jossa eletään epätäydellisten realiteettien alaisuudessa. Kant esittää samanlaisen näkemyksen eettisestä valtiosta, maailmasta, jossa moraalilaki hallitsee ihmistä ja toisesta maailmasta, ihmisten yhteiskunnallisesta yhteisöstä, jossa moraalilain tulee hallita.

On syytä korostaa, että luterilaisuudessa pietismin myötävaikutuksella ihmisen maallinen elämä tulee pyhäksi tai ainakin erittäin merkitykselliseksi. Näin myös Kant näyttää ajattelevan, kun hän korostaa moraalilain noudattamisen välttämättömyyttä uskonnollisen uskon ilmentymänä. Myös pietismissä henkilökohtaisen uskonnollisen kääntymisen, uskonratkaisun merkitys, on keskeistä. Samoin Suomen herätysliikkeissä, jotka ovat saaneet vaikutteita pietismistä, näkyy henkilökohtaisen, sisäisen jumalakokemuksen, elementti, joka voidaan tulkita mystiseksi kokemukseksi.

Kantia ei voine pitää mystikkona, vaikka hänen uskonnäkemyksessään on tietynlainen irrationaalinen elementti, joka mahdollistaa tien kulkea myös mystiseen suuntaan. Sen sijaan Søren Kierkegaardin (1813–1855) ja Ludwig Wittgensteinin Kantin näkemystä muistuttavissa fideistisissä uskonnonfilosofioissa mystisyys kyllä ilmenee.

Kant korostaa toivon merkitystä ihmiselle. Hänen mukaansa nimenomaan kristillinen teologia tarjoaa toivon moraalin toteutumiselle. Moraali luo ihmisen elämälle perustan. Se auttaa häntä kehittämään sekä uskontoaan että yhteiskuntaansa yhä inhimillisemmäksi. Moraali vaatii kuitenkin ankaraa ponnistelua, jotta voitaisiin relevantisti luottaa siihen, että jokin nykyistä parempi uskonto ja yhteiskunta kirkkoineen voisi toteutua.

Kantin näkemys muistuttaa tietyin tavoin vuorisaarnakristillisyyttä. Vuorisaarna (Matt. 5­–7)­ on inspiroinut muitakin merkittäviä uskonnollisia ja filosofisia ajattelijoita, esimerkiksi Leo Tolstoita (1828–1910) ja Mohandas (Mahatma=suuri sielu) Gandhia (1869–1948). Kantin uskonnonfilosofia osaltaan valaisee uskonnon maallistumista. Kantin näkemys antaa eväitä ymmärtää myös uskonnottoman ja kristillisen ateismin kehittymisen syitä ja merkityksiä postsekulaarissa kulttuurissamme.

Kirjallisuus:

Beiser, Frederick C. 2006. Moral Faith and the Highest Good. – The Cambridge Companion to Kant and Modern Philosophy. Toim. Paul Guyer. Cambridge: Cambridge University Press, 588–629

Denis, Lara 2003. Kant`s Criticisms of Atheism. Kant-Studien 94. (2): 198–219.

Di Giovanni, George 2005. Freedom and Religion in Kant and His Immediate Successors. The Vocation of Humankind, 1774–1800. Cambridge: Cambridge University Press.

Kant, Immanuel 1995. Mitä on suunnistautuminen ajattelussa? – Immanuel Kant. Mitä on valistus? Toim. Juha Koivisto, Markku Mäki & Timo Uusitupa. Tarkistettu suomennos. Jussi Kotkavirta. Tampere: Vastapaino, 87–105.

Kant, Immanuel 2001. Lectures on the Philosophical Doctrine of Religion. Translated Allen W. Wood. – Religion and Rational Theology. Translated and edited by Allen W. Wood and George Di Giovanni. The Cambridge Edition of the Works of Immanuel Kant Cambridge: Cambridge University Press, 335–451.

Kant, Immanuel 2001. Religion within the Boundaries of mere Reason. Translated by George Di Giovanni. –Religion and Rational Theology Translated and edited by Allen W. Wood and George Di Giovanni. The Cambridge Edition of the Works of Immanuel Kant. Cambridge: Cambridge University Press, 39–215.

Kant, Immanuel 2010. Immanuel Kant. Kirjeenvaihtoa 1759–1799. Suom. Panu Turunen. Turku: Areopagus.

Kemal, Salim 1986. Kant and Fine Art. An Essay on Kant and the Philosophy of Fine Art and Culture. Oxford: Clarendon Press.

Koistinen, Olli 2008. Kant ja puhtaan järjen kritiikki. Turku: Areopagus.

Turunen, Panu 2010. Kant ja hänen kirjeenvaihtotoverinsa. – Immanuel Kant. Kirjeenvaihtoa 1759–1799. Suom. Panu Turunen. Turku: Areopagus, 10–21.

Oittinen, Vesa 1997. Kant ja filosofian ”kopernikaaninen käänne” – Immanuel Kant. Prolegomena elli johdatus mihin tahansa metafysiikkaan, joka vastaisuudessa voi käydä tieteestä. Suomentanut ja selitykset laatinut Vesa Oittinen. Helsinki: Gaudeamus, 7–34.

Palmquist, Stephen R. 2000. Kant`s Critical Religion. Volume Two of Kant`s System of Perspectives. Aldershot: Ashgate.

Pihlström, Sami 2010. Uskonto ja elämän merkitys. Näkökulmia uskonnonfilosofiaan. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura.

Taneli, Matti 2015. Kantin moraalisen järjen uskonto. Uskonnonfilosofian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. Teologinen tiedekunta.

Turunen, Panu 2010. Kant ja hänen kirjeenvaihtotoverinsa. – Immanuel Kant. Kirjeenvaihtoa 1759–1799. Suom. Panu Turunen. Turku: Areopagus, 10–21.

Wood, Allen W. 1978. Kant`s Rational Theology. London: Cornell University Press.

Wood, Allen W. 1991. Kant`s Deism. – Rossi, Philip J. & Wreen Michael (ed.)) Kant`s Philosophy of Religion Reconsidered Indiana University Press, 1–21.

Artikkelikuvassa Immanuel Kantin patsas Kaliningradissa. Kuva: Christian Daniel Rauch, CC BY-SA 2.5, via Wikimedia Commons