Milloin uusi Nikean kokous?

Pian tulee täyteen 1700 vuotta kristikunnan ehkä tärkeimmästä kirkollisesta tapahtumasta Nikeassa nykyisen Turkin mantereella vuonna 325. Vielä merkittävämpi vuosipäivä on vuonna 2070, jolloin tulee kuluneeksi kaksi vuosituhatta kuuluisasta Jerusalemin kokouksesta. Lapsenlapseni saattavat nähdä tuon, mikäli maailma ei pala sitä ennen. Nämä kaksi tapausta ovat esimerkkejä siitä halkeamisen ja murentumisen prosessista, joka on saanut Aabrahamin siemenestä nousseen uskontokulttuurin toistuvasti kihisemään vihasta, ennakkoluulosta, apostasia-tuomioista ja heresia-väitteistä. Myös aseet ovat puhuneet, miekat ja kilvet kolisseet ja verta vuotanut. Vihaisten tunteiden seassa on toki ollut käynnissä myös vakavaa uskontokeskustelua ja teologista etsintää.

Juutalaisen uskonnon parista noussut Jeesus, kansanmies, aktivisti, parantaja ja julistaja, tulevan valtakunnan visiota kuuluttanut kapinallinen surmattiin. Syntyi juutalaisuuden sisäinen Jeesuksen seuraajien paikallinen eriseura, joka tunnetuista syistä joutui hakaukseen Daavidin kaupungin katurahvaan ja valtauskonnon papiston kanssa. Jerusalemin kokous koski kysymystä Jeesus-liikkeen ja juutalaisen valtakulttuurin suhteesta. Syntyi kahden osapuolen katkera eripura. Vakuuttava intomielinen juutalainen Paavali, jota ajoi visio juutalaisuuden reformista, Aabrahamin monoteistisen uskonnon saattamisesta koko Rooman imperiumin, myös ei-juutalaisen kansan henkiseksi ravinnoksi, Jeesuksen uhrikuoleman ja sovituksen kultti pontimena. Juutalaiskristillisen maailmanhistorian traaginen hajaannus oli vedenjakaja, Jeesus-liikkeen ja Aabrahamin siemenestä nousseen juutalaisen uskontokulttuurin välirikko. Olisiko se ollut väistettävissä, en tiedä. Olisiko vaihtoehtona ollut toisenlainen uskontodialogi, kriittinen uudistava keskustelu Aabrahamin uskonnon oppien saattamisesta historiallis-kriittisen pohdinnan alle?

Imperiumin valloitus

Jeesuksen ja Paavalin tekojen ja puheiden liikkeelle saattama aalto alkoi levitä Rooman imperiumissa. On uskomatonta, miten nopeasti ilmiö levisi Välimeren ympäristön maihin, Vähän-Aasian, Arabian seuduille, ennen pitkää Lännessä Iberiaan ja Britanniaan, Idässä Aleksanteri Suuren muinaisten valloitusten seuduille, jopa Intiaan. Tuolloin jo varsin huomattavat ulkomaan kauppareitit, teknologinen vuorovaikutus ja myös juutalainen diaspora ja kulttuurin etevämmyys oli varmaan vaikuttamassa.

Jeesus oli aikalaisilleen outo ilmestys. Julkinen elämänsä kesti vain parisen vuotta. Nuoruusvuosista ja varhaisesta aikuisuudesta ei tiedetä juuri mitään. Omia tekstejä ei ole jäänyt, kirjatut dokumentit perustuvat aikalaisten muisteluihin ja ne on kirjoitettu vuosikymmeniä jälkeenpäin. Jeesuksesta piirretty ylimaallinen esoteerinen hahmo ja teologinen tulkinta on Paavalin luoma. Ei ole lainkaan outoa, että samaan aikaan kristinuskon leviämisen kanssa alkoivat liikkua kertomukset, tulkinnat, väittämät ja spekulaatiot Jeesuksen elämästä, kuolemasta ja roolista tämän kansanliikkeen ja uskonnollisen sanoman siemenenä. Alkoi hahmottua toisistaan poikkeavia ajatustapoja ja luonnollisesti jännitteitä ja riitoja. Kiistat koskivat esimerkiksi pääsiäisen viettoa, juutalaisia tekstejä ja sääntöjä sekä ennen kaikkea jumaluuden olemusta.

Alexandrian konflikti

Yhden keskeisen jännitteen osapuolina olivat Alexandrian piispa Athanasius ja samalla seudulla vaikuttanut Arius Kyreneläinen, pastori, presbyteeri ja askeetikko. Heistä tuli Jeesuksen spirituaalista hahmoa koskevan kiistan näkyvät osapuolet. Toinen edusti ajatusta Jeesuksen esoteerisesta, ajattomasta luonnosta ei-luotuna jumaluutena. Toinen näki Jeesuksen luotuna ihmisenä, Jumalasta erillisenä mutta hänen ikuisena poikanaan. Tämän ja muiden käynnissä olevien kiistojen ohessa Rooman laajassa valtakunnassa oli 300-luvun alussa melskeinen aika, valtakiistoja, poliittisia levottomuuksia ja useiden katsomuskulttien jännitteitä.

Ajan skenessä oli väriä ja rikkautta: muinainen Rooman valtionuskonto, Sol Invictus-kultti, manikealaisuus, Mithran kultti, gnostilaisuus, juutalaisuus, monet Kreikan, Persian ja Babylonian suunnista periytyvät mysteeriuskonnot. Isis, Magna Mater, Baccus/Dionysos kultit jne.

Rooman vallanpitäjät olivat syystä huolissaan. Imperiumi natisi liitoksissaan. Kristinusko näkyi yhteiskunnallisena ja kulttuurisena häirikkönä, joka piti nujertaa. Tylyn vainon ja sorron kauden jälkeen keisari Konstantinuksen aikana tapahtui kristittyjä koskeva ihmeellinen käänne, uskonnon vapaus – Milanon edikti 313.

Kristittyjen näkemysten hajaannus oli kuitenkin uhka valtakunnan yhtenäisyydelle, ja saumojen paikkaamiseksi Konstantinus kokosi Nikeaan imperiumin laajuisen kirkolliskokouksen vuonna 325. Kokouksen päätarkoitus (lähes?) oli areiolaiskiistan sovittelu. Keisarin arvovallalla saatiin äänestyksien jälkeen allekirjoitukset paperiin, jonka teksti toistetaan ulkolukuna kirkon messuissa nyt 1700 vuotta myöhemmin. Kokouksessa kumotut Ariuksen ajatukset Jeesuksesta eivät hävinneet minnekään.  Pakkosovinnon seurauksena oli hajaannus. Ariuksen tavalla ajattelevia karkotettiin massoittain Rooman kirkosta ja valtakunnasta.

Halkeamia ja risteyskohtia

Kristikunta halkaistiin kahtia Nikeassa. Seurasi sarja kirkolliskokouksia, joissa oppikiistat jatkuivat ja heresiatuomiot pilkkoivat suuntaa etsivän kirkon perintöä edelleen.  Kristologinen kiista oli riitojen syy – tai kenties tekosyy. Yksi häirikkö oli Nestorius, Konstantinopolin piispa, joka pantiin kerran viralta, sittemmin sai kutsun takaisin. Jeesuksen ohella äiti Maria oli muodostumassa kompastuskiveksi. Nestorius puolusti vakaumustaan turhaan Efeson kokouksessa 431. Lopullisen harhaoppituomion hänen näkemyksensä sai Khalkedonin kirkolliskokouksessa 451. Nestoriolainen kiista johti sekin kirkon pilkkoutumiseen. Vielä suuremmat halkeamat olivat tulossa. Vuonna 1054 itäinen ja läntinen kristikunta ajautuivat lopullisesti erilleen. Vuosiin 1520-1530 osuu protestanttisen reformaation näytelmä, jossa kirkon ja teologian uudistusta ajava Luther sai harhaoppisyytöksen ja sovittelu johti umpikujaan lopulta Augsburgin valtiopäivillä.

Mietin henkilökohtaista paikkaani kotimaani kirkon takapenkkiläisenä, eurooppalaisen kristinuskon perinteen maallistuneen laidan edustajana. Miten olisin äänestänyt tai valinnut puoleni noissa suurissa kiistoissa? Olisinko Jerusalemin kokouksessa vuonna 70 päättänyt pysyä koti–uskonto–isänmaa-hengessä juutalaisuuden valtavirrassa Tooran ja kosher-perinteen lumoissa? Vai olisinko lähtenyt uskalikko Paavalin reformaatio-ajatusten kyytiin? Nikean kokouksessa olisin melko varmaan tullut karkotetuksi heresiaan kallistuneena. Näen Jeesuksen ja Marian tarinat maallikon silmin. Viisastelu henkiolennoista vuonna 325 oli mielestäni samaa kuin tämän vuosisadan spekuloinnit salaperäisistä valo-olioista ja uushenkisyyden energia-opeista. Nikean kokouksessa olisi houkuttanut juutalainen viisaus, monoteismi ja yliluonnollisen magian välttäminen. Vuoden 1054 kiistan aikaan kohtaloni olisi ollut maantieteen varassa. Olisin luultavasti seurannut traditiota asuinseutuni kansankirkon jäsenenä.

Tienhaaroja on riittänyt

Eräs kiinnostava tienhaara olisi ollut 600-700 luku, jolloin Lähi-idästä ilmestyi Aabrahamin traditiota kunnioittava uskonnollinen uudistusliike, joka yhdisteli ja risteytti juutalaisuuden ja kristinuskon oppeja monoteismin periaatteita kunnioittaen. Teokratiaansa kangistunut tuolloin 600 vuoden ikään edennyt kristinusko viisasteli maallikolle käsittämättömien riitaisien kirkolliskokousten suossa. Tuolloin nuoruuden vireyttä ilmentävä ja alkuun melko rauhanomainen islamin uskonto olisi tarjonnut kiinnostavan houkutuksen. Islamin historia on pian alun jälkeen ollut sarja riitoja ja hajaannuksia. Maltillisten seuraajien ja vihan sokaisemien ääriliikkeiden erot selittävät osaltaan nykyisen Lähi-idän ongelmia. Fundamentalistinen, yksilöä ja erityisesti naista kontrolloiva uskonto on ihmiskunnan uhka. Toivon, että maltillinen islam saa otteen äärisuuntien kultista.

Rajoja ylittävä dialogi Aabrahamin perinteen sisällä on hankalaa. Kotimaassamme erityisen vaikeaa on suvaita islaminuskoisia ja maahanmuuttajia. Olen muutaman kerran yrittänyt syväekumenian haavetta tavoitellen huomauttaa, että islamilaiset ystävämme uskovat myös yhteen Jumalaan. Tämän voisi mielestäni todeta, vaikka samalla säilyttää kriittinen näkemys fundamentalismin ja ääri-islamin ilmiöihin. Tämä olisi mielestäni oiva lähtökohta dialogille Aabrahamin perikunnan kesken. Saamani vastaus on selvä ei. Islamin jumala ei ole sama kuin kristinuskon tai juutalaisuuden jumala. Asia ratkaistiin 325 Nikeassa.

Reformaation vuosina 1520-30 olisin toivottavasti koettanut saada paavinkirkon oppeja räväyttävää uudistuskeskustelua jatkumaan syväekumenian hengessä, kunnes yhteisen kirkon jatkuvuus moniäänisenä seurakuntien yhteisönä olisi saatu aikaan. Sen sijaan Euroopan jakautunut kirkko sortui vuosisatojen epäsopuun, sotiin ja valtataisteluihin. Kohtalon virrassa olen kasvanut Suomen luterilaisen kirkon piirissä. Sukuni jäseniä jo neljännessä polvessa on innoittanut matalakirkollinen herätysliike, joka jo oman elämäni aikana on ehtinyt haljeta palasiin usean kerran. Oikeassa olijat ovat ryhmittyneet yhteen samanmielisten kanssa. Muutamat ovat irtautuneet ehtoollisyhteydestä kotimaan kirkon kanssa, toisille saman sukupuolinen parisuhde tai naisten rooli pappeina on ollut liian vaikea asia nieltäväksi.

Aabrahamisten sivilisaatioiden dialogia toteuttava uskonnon ja kulttuurin kieltä, tekstejä ja arvoja pohtiva konferenssi Nikea II olisi hieno asia.

Artikkelikuva: Nikean konsiilia kuvaava fresko Vatikaanissa. Kuva: Pvasiliadis, Public domain, via Wikimedia Commons.