Emeritusprofessori Kaarlo Arffmanin uusi kirja johdattelee perusteellisesti ottamaan kantaa ongelmiin, jotka kumpuavat tämän päivän kysymyksistä koskien kirkon ja Raamatun arvovaltaa. Monia meistä koskettaa kysymys, mistä tiedämme, että kristinuskon opillinen sisältö ja ylipäänsä kirkon praksis lepäävät varmalla ja oikealla perustuksella. Tunnettu tosiasia on, että “Kristinusko näyttää hyvin hajanaiselta ilmiöltä”.
Kirjan laaja sisältö kuvastaa hyvin kirjoittamisen taustalta löytyvää vuosikymmenien työtä ja tutkimusta kirkon uskon muotoutumisesta, josta aihepiiristä kirjoittaja on pystynyt luomaan loogisesti etenevän ja perustellun kokonaisuuden. Kirjan lukijan ei tarvitse olla perehtynyt teologiseen sanastoon, vaan se avautuu helposti ja ymmärrettävästi myös tavalliselle lukijalle.
Alkuseurakuntien perustaminen johdetaan tunnettujen auktoriteettien kautta, ja Jeesuksen oma suku saa toimia esimerkkinä, kun etsitään linjaa järjestäytyneestä kirkosta takaisin historian Jeesukseen. Kirjoittaja vastaa myös kysymykseen siitä, miksi Jeesuksen oma suku ei lopulta johtanut syntyvää kirkkoa, vaan jäi alun jälkeen sivuun. Mielenkiintoista on seurata, kuinka apostolien aikana selvitettiin kysymystä pakanoiden ympärileikkaamisen ja tooran mukaan elämisen vaatimuksista ja yleensä evankeliumin viemisestä pakanoiden pariin.
Jeesuksen seuraajat ja alkuseurakunta elivät voimakkaassa lähiodotuksessa. Jeesuksen piti tulla takaisin pian. Seurakuntien järjestäytyminen aivan alussa ei sen vuoksi ollut niin tärkeää. Sen sijaan tärkeäksi muodostui varmuuden saaminen siitä, että ollaan oikealla tiellä. Auktoriteetin etsimisestä tuli “elämän ja kuoleman kysymys”. Kirjoittaja kuljettaa lukijan asiantuntevasti apostolien ajasta piispan viran yhä kasvavan tärkeyden kautta järjestäytyneeksi kirkkolaitokseksi.
Lukiessa nousee esille useampikin erityistä huomiota vaativa kysymys, joista nostan esille kaksi. Ensiksi, kuten kirjoittaja huomauttaa, omasta ajastamme käsin emme aina huomaa, että alussa seurakunnilla ei ollut käytettävissään yhtenä auktoriteetin varmistajana Uuden testamentin kirjakokoelmaa, koska se pääosin muodostettiin vasta 200-luvulla. Tosin vielä 300-luvulla Uuden testamentin kaanonin sisällöstä käytiin keskustelua ja vielä reformaation aikaan Lutherin johdolla 1534 julkaistussa saksankielisessä Raamatussa oli hänen mielestään neljä “hämärää” kirjaa. Raamatun kaanon ei saanut heti varauksetonta arvovaltaa. Tämän johdosta kirkon ja seurakuntien johtajat, piispat ja presbyteerit tulivat tärkeiksi ja heidän auktoriteettinsa perusteet oli johdettava apostolien aikaan asti.
Kaiken kaikkiaan katolisen kirkon syntyhistoria ja sen monet käänteet ovat mielenkiintoista luettavaa, jossa kirjoittaja taidokkaasti kuljettaa lukijaa. Perustellusti selvitetyksi tulevat myös ortodoksisuuden ongelmat ja reformaation kirkkojen kriisi. Tämän osuuden kirjasta lukemalla lukija pääsee tarkastelemaan kriittisesti myös oman aikansa kirkon kipukohtia.
Toiseksi kirjasta nousee useammassakin yhteydessä vahvasti esille kysymys, joka vaatii vastausta. Jos haluamme tietää, mikä on totta, tarvitsemme perusteluiksemme arvovaltaisen auktoriteetin. Kristityn mielestä sellainen varmasti olisi Jeesus, mutta hän itse ei kirjoittanut mitään ja hänen opetuksensa säilyivät aluksi suullisena muistitietona.
Ensimmäisten vuosisatojen aikana kristityt muovasivat pyhien kirjojen kokoelmansa, jonka tunnemme Vanhana ja Uutena testamenttina. Uuteen testamenttiin kristityt kokosivat kristinuskon varhaisen vaiheen kirjoitukset, jotka kyllä sisälsivät myös sen, minkä uskottiin olleen Jeesuksen opetusta. Mutta niin kuin kirjoittaja huomauttaa: “Pyhät kirjoitukset taas olivat äänetöntä papyrusta ja pergamenttia. Ne eivät tehneet päätöksiä, vaan niiden valta oli aina ‘tulkittua’ arvovaltaa.” Kuka tai mikä siis tulkitsisi kirjoituksia varmasti oikein ja varmistaisi, mikä on totta ja mitä on oikea ja alkuperäinen uskon sisältö? Oikeutetusti tämä kysymys herättää lukijan mielenkiinnon.
Kirjoittaja johdattaa lukijan läpi moninaisten kirkolliskokousten, piispojen ja välillä myös keisarien päätöksien, mitä kustakin asiasta kirkossa olisi ajateltava. Lisäksi vielä reformaatio repi auki kysymystä, kuka päättää ja millä perusteella, mitä on oikea usko ja kirkon oikea oppi. Kokonaiskirkon tasolla, hengellisen vallan puolella ylimmästä auktoriteetista kilpailivat yleinen kirkolliskokous, Paavinistuin ja reformaation pohja-ajatus Raamatusta Jumalan selvänä sanana, joka ei tarvitse tulkintaa.
Arffmanin mukaan “…luterilaiset kirkot ovat … käytännössä joutuneet myöntämään, että Lutherin ajatus Raamatun selvyydestä ei toimi, vaan Raamattua on aina tulkittava.” Tarvittiin homilia, opetus ja saarna siitä, miten teksti tulisi ymmärtää.
Kysymykseen: ”Mistä tiedämme mitä on oikea kristinusko?” ei Arffmanin kirjan lukija varmaankaan saa yksiselitteistä tai lopullista vastausta, mutta hän saa kuvan siitä kuinka monimutkaisten ja sisällöltään inhimillisten tapahtumakulkujen kautta on kristikunnassa tultu tilanteeseen, jossa olemme tänään. Kuten kirjoittaja sen jo kirjan alkusanoissa ilmaisee: ”Kristinusko näyttää hyvin hajanaiselta ilmiöltä.”
Arvioitu teos: Kaarlo Arffman, Mistä tiedämme, mitä on oikea kristinusko? Rovaniemi: Väyläkirjat 2022.
