Dominoiva ja itsekäs. Poroporvarillinen ja sovinnainen. Sivistymätön mutta sivistynyttä esittämään hanakasti pyrkivä. Sitä kaikkea ja vielä paljon muuta moukkamaista on moni meistä. Patricia Routledgen esittämä kotirouva Hyacinth Bucket brittiläisen Roy Clarken käsikirjoittamassa ja Harold Snoadin tuottamassa ja ohjaamassa BBC:n sarjassa Pokka pitää (Keeping Up Appearances) on lisäksi naiivi ja itsekeskeinen. Hän uskoo olevansa aina oikeassa, viisaampi kuin muut ja lähes joka asiassa täydellinen. Hänellä on kuitenkin enemmän halua kuin kykyä.
Hyacinth Bucket on pohjattoman yksinäinen. Se näkyy siitä, että kun naapuri Elizabeth ehdottaa, että Hyacinth kutsuisi joskus hänen sijastaan jonkun muun kahville, Hyacinth vastaa: ”Kutsunhan minä, mutta jostain syystä he eivät tule.”
Mutta onko Hyacinth Bucketkaan niin tyhmä, ettei hän ymmärtäisi heikkolahjaisuuttaan? Hän on kiinnostunut taiteesta, mutta ainoastaan poroporvarillisessa mielessä, taiteen rahallisen arvon ja sen antaman yhteiskunnallisen aseman vuoksi. Sen hän tuo häpeilemättä julki.
Elizabeth on hänen ainoa ystävänsä. Hyacinth hyppyyttää naapuriaan alinomaa. Paitsi kahviseuraksi myös auttamaan. Milloin mihinkin. Sikäli Hyacinth ei ole täysin yksinäinen, että hänellä on aviomies (tossun alla tietenkin). Heillä on poika, joka häikäilemättä käyttää äidinrakkautta hyväkseen pyytämällä toistuvasti suur(enev)ia summia rahaa. Poika saattaa olla huomattavasti älykkäämpi kuin äitinsä.
Hyacinthilla on sisaruksia, joihin hän on kiinteässä yhteydessä ja joita hän solvaa suorin sanoin, haukkuu vasten silmiä kuten lähes kaikkia – paitsi niitä, joista hän laskelmoidusti arvelee voivansa hyötyä; kirkkoherraa ja Elizabethin veljeä, musiikinopettaja ja harrastajaoperettiohjaaja Emmetiä.
Sisarusparvi on yhtä lukuun ottamatta äärimmäisiä egosentrikkoja, varsinkin upporikkaissa naimisissa oleva Violet. Vai onko Rose pahempi? Ei kai, Rose on naiivimpi ruusunpunaisissa rakkaushaaveissaan. Mutta hänkin on kova, valmis jättämään miesystävänsä, jotka myös laskelmoivat hänen suhteensa. Rakkautta ei siinä maailmassa ole, ainakaan miehen ja naisen välillä. Nainen käyttää miehiä häikäilemättä hyväkseen taloudellisesti: niin tekevät sisaruksista kaikki paitsi vaatimattomasti elävä Daisy. Hänen ja työtä vailla olevan Onslown välillä vallitsee lämmin suhde, vaikka Onslow ei pystykään tyydyttämään vaimonsa lemmentarpeita – syystä tai toisesta.
Hyacinthin poika on homo, asuu miehen kanssa, harrastaa koruompelua, ei ole kiinnostunut tytöistä. Rouva Bucket ei ole niin tyhmä, ettei tajuaisi mistä on kyse, mutta perheen parissa hän ei ole siitä tietävinäänkään. Opinnot ensin, hän perustelee poikansa käytöstä. Niin on moni äiti kaksinaismoralistisessa maailmassa joutunut tekemään.
”No sex please, we’re British”, on 1970-luvulta peräisin oleva ironinen sanonta. Seksiä kaipaa jokainen ihminen. Niin tässäkin komediasarjassa. Avioliitossa epäonnistunut Emmet purkaa puutteensa työhön. Elizabeth, Richard ja Onslow johonkin muuhun. Rose hakee sitä koko ajan särkyvistä ja epäonnistuvista miessuhteista. Nuori ja komea pastori näyttää olevan kallellaan miehiin, minkä Emmet havaitsee. Daisy kaipaa erotiikkaa omalta mieheltään – sitä kovinkaan usein saamatta.
Sarjan alkupuolella on aihelmatasolla useita seksuaalisia vihjeitä näyttämökuvissa. Pystyssä olevan puutarhatyökalun varsi osuu perääntyvän Hyacinthin pakarain väliin. Onslow kutittelee vaimonsa pakaroita pariskunnan ollessä lähdössä tyttären häihin. Tyttärellä on jo lapsikin valmiina kolmen hengen liitossaan: miehet puristelevat yhteisvaimon pakaroita vuorotellen, eikä kukaan ole varma, kummalle miehelle lapsi on. Autoa korjaamaan kumartuvan miehen farkkujen kauluksesta näkyy kutsuvasti pakaravako kameran – ja katsojan – silmään. Tuntuu, että näin(kin) rohkeat eroottiset vihjeet häviävät sarjasta myöhemmin, vaikka fallos- ja muita symboleita piisaa kautta tuotannon, mutta ne ovat jatkossa peitetympiä.
Ei ole erotiikalle sokea ja kuuro Hyacinthkaan, päinvastoin. Hän on kovin altis kutsuille, jotka nahjusmaisen tai ainakin herrasmiehisen kiltin ja siveän Richardin sijasta tuntuvat tulevan äärimmäisen brutaalisti käyttäytyviltä miehiltä: vierailevalta esitelmöitsijäkommodorilta, kukkapuutarhuri-majurilta jne. Monet muutkin sarjan naiset näyttävät hullaantuvan karkeista machomiehistä.
Mustasukkaisuus kuuluu ihmisluonteeseen ja on draamakirjallisuuden vakioaiheita. Daisy on mustasukkainen, vaikka Onslow ei näytä kiinnostuvan muista(kaan) naisista. Violet sen sijaan ei paheksu miehensä tarvetta pukeutua naisen vaatteisiin.
Sarjassa on myös pohjatonta hyvyyttä ja pyyteetöntä rakkautta – Hyacinthin laskelmoivien aputarjousten ohella. Ihmiset ovat valmiita auttamaan toisiaan: Elizabeth naapuriaan Hyacinthiä toimiessaan tämän luotettuna seuralaisena, kuskina ja kuuntelevaisena ystävänä. Daisy ja Onslow pitävät huolta sisarusten isästä. Heidän luonaan isä viihtyykin, tarvitsematta esittäää parempaa kuin on – toisin kuin mahtailevain tytärten kodeissa: upporikkaan mutta epätasapainoisen Violetin ja seurapiireihin epätoivoisesti kipuamisyrityksiä tekevän Hyacinthin.
Muutama sana kukkasisarusten nimistä. Kaikki nimet ovat eurooppalaista naistennimiperinnettä antiikista asti, mutta silti osuvasti valittuja. Rose on ruusunpunaisissa mutta kerta toisensa jälkeen karille karahtavissa eroottisissa haaveissaan pettyvälle naiselle osuva nimi. Violet viittaa jakaantuneeseen persoonaan, kahden päävärin yhdistelmän ihmiseen. Hyacinth on allergisoivasti voimakastuoksuisin ja sillä, siis persoonallisuudellaan, kauas monet karkottava päähenkilö. Arkinen päivänkakkara on ihmisenä sisaruksista tasapainoisin ja henkisesti kypsin ja lämpimin: lähimmäisiään rakastava, aina valmis auttamaan ja virheensä auliisti myöntävä Daisy.
Sanomattakin on selvää, että paitsi osuvan käsikirjoituksen ansiosta sarja elää ennen kaikkea pääosaa loistavan säkenöivästi ja psykologisen taitavasti tulkitsevan Patricia Routledgen (s. 1929) suurenmoisen näyttelijäntyön, taidokkaan ja moneen suuntaan taipuvan äänenkäytön sekä erinomaisen mimiikan ja gestiikan ansiosta. Kekseliäästi käytetty tilannekomiikka viimeistelee teatterinautinnon.
Luonne- ja roolianalyysi on näyttelijättärellä tarkka. Mitä herkullisin komiikka kumpuaa siitä, että Mrs Bucket’n pokka nimenomaan ei pidä vaan hän saa raivokohtauksia, ja vaikka ei raivostuisikaan, närkästystäkin hänen on vaikea peittää. Hän on hermostunut ihminen, jonka jännittävät tilanteet saavat kiihdyksiin. Esimerkiksi (2. kausi, 9. jakso) uuden sohvaryhmän saapumisen tielle sattuvat esteet sotkevat rouva Bucket’n laskelmoidusti ja liian näppärästi laatimat suunnitelmat Onslown osuessa paikalla Hyacinthin nimenomaisesta pyynnöstä vanhaa sohvaa hakemaan. Sen hän auliin alentuvaisesti on luvannut lahjoittaa sisarensa huoneistoon, jota se seuraavien jaksojen ajan koristaakin.
Vuosina 1991 – 1995 tehty sarja on Suomessa poikkeuksellisen suosittu, useat kerrat tv:ssä vuodesta 1998 esitetty ja dvd:nä paljon myyty. Onko suomalaisilla sittenkin kyky nauraa itselleen? Vaiko ainoastaan naapureilleen, työtovereilleen ja ystävilleen? Ja ehkä salaa muilta joskus itselleenkin?
*
Dame Patricia Routledge on klassisen laulukoulutuksen saaneena levyttänyt musikaali- ja operettisävelmiä. Netistä löytyy myös hänen yksinkertaisen kaunis ja puhuttelevan syvä raamatunluentatulkintansa Johanneksen evankeliumin 20. luvusta: ylösnousseen Kristuksen ja Maria Magdaleenan kohtaamisesta puuutarhahaudalla sekä Kristuksen ilmestymisestä apostoleille ja vihdoin epäilevälle Tuomaallekin.
Artikkelikuva Pokka pitää -sarjasta. Kuva: Wikipedia.
