Mystikko ja mesenaatti Amos Anderson

Olav S. Melinin kirja Yksinäinen mesenaatti – Usko ja mystiikka Amos Andersonin elämänlankana vei minut suoraan noin kahdenkymmenen vuoden taakse Helsingin Yliopiston kirjaston käytäville ja useisiin arkistoihin Helsingissä ja Turussa.

 Ennen kuin mennään itse aiheeseen, on pakko pohjustaa omaa taustaani. Miten pohjalainen teologian ylioppilas kiinnostui Varsinais-Suomessa sijaitsevasta pienestä Kemiön kunnasta ja sen merkkihenkilöstä?

Pitää mennä ajassa taaksepäin 1990-luvulle, Haapajärvelle Pohjois-Pohjanmaalle.

Silloinen seurakuntapastori ja nykyinen Haapajärven kirkkoherra Kari Tiirola veti 90-luvulla nuorten matkakerhoa, jossa teimme reissuja Italiaan, muun muassa Roomaan ja Gardajärvelle. Siitä alkoi oma kiinnostukseni italialaista kulttuuria ja taidetta kohtaan. Hengellinen opetus oli hyvin uudenaikaista silloiseen ilmapiiriin: ekumeniaa, Taize-musiikkia, matkoja. Se iski ja vaikutti nuoreen!

Helsingin yliopiston ovet avautuivat minulle vuonna 1998. Yliopistolla teimme käytännöllisen teologian laitoksen ja kirkkohistorian laitoksen reissun Roomaan 2000-luvun alussa Kyllikki Tiensuun ja Toto Päiviön johdolla. Silloin tutustuimme Gianicolo-kukkulalla sijaitsevaan Suomen Rooman-instituuttiin, Villa Lanteen. Ihastuin tähän renessanssihuvilaan, sen upeaan näköalaan, josta voi ihailla koko Roomaa. Syksyllä 2001 palasin sinne uudestaan, kun pääsin opiskelemaan Antiikin ja keskiajan johdantokurssille.

 Kirkkohistoria kiinnosti minua. Valitsin sen pääaineekseni ja ilmoittauduin seminaariin, jonka aihe oli katolinen kirkko Suomessa (muistaakseni). Mikko Ketola ja Mika K.T. Pajunen olivat vastuussa seminaarista ja ohjasivat työskentelyäni. Yhtenä aiheena oli tutkia Amos Andersonia. Halusin sen aiheen itselleni, olinhan lukenut ja kuullut Villa Lantessa talon värikkäästä historiasta ja mesenaatista nimeltä Amos Anderson.

Tein yleisen kirkkohistorian pro graduni aiheesta ”Rooman ja Turun välissä. Amos Anderson kirkollisena vaikuttajana 1920-luvulla.” Valmistuin vuonna 2004.

Vuosi 2024

Sain Olav Melinin kirjan itselleni luettavaksi marraskuussa 2024. Luin sen samalta istumalta. Onneksi graduni löytyy vielä kirjahyllystä ja luin sitä paikoitellen yhdessä Melinin kirjan kanssa. Ilokseni löysin tutkielmani kirjallisuusluettelosta, ja useassa kohdassa kirjaa siteerataan teostani tai viitataan siihen. Paikoitellen kirjan alkupuolella tuli tuntu, että teksti on täysin samanlaista kuin se, mitä kirjoitin 2000-luvun alussa.

Oma teokseni painottui 1920-luvun vaiheisiin. Oli kiva lukea kirjasta tarkemmin Andersonin elämän muista vaiheista, jotka olivat merkittäviä ja joista itsekin gradussani huomioin. Kiinnostus taiteeseen, kulttuuriin ja teatteriin. Mysteerinäytelmiin, kauneuteen, katolisuuteen ja mystiikkaan.

Tässä kirjoituksessa paneudun erityisesti 1920-lukuun, koska itse tutkin tätä nimenomaista vuosikymmentä ja koska hän oli tuolloin aktiivisimmillaan kirkollisena vaikuttajana.

Amos Anderson – mystikko, Madonnan ihailija, liikemies

Amos Valentin Andersson ( 3.9.1878–2.4.1961) syntyi Kemiössä vaatimattomiin oloihin. Hän oli lahjakas ja kyvykäs pienestä alkaen.  Koti oli uskonnollinen, isä ankara evankelinen, Fredrik Gabriel Hedbergin saarnat vaikuttivat isään, mutta myös Amokseen. Kotitausta vaikutti häneen lopulta hyvin paljon. Suhde äitiin oli läheinen, vaikka äiti kuolikin melko nuorena ja oli sairaalloinen fyysisesti ja psyykkisesti. Isä jäi etäiseksi, samoin veljet.

Amos oli henkilö, joka ei piitannut ajan yleisistä mielipiteistä. Hänen tekemisiään seurattiin hyvin tarkasti ja välillä hyvin kriittisestikin. Hänen aluevaltauksiaan esimerkiksi teatterin, kirkkotaiteen ja uskonnollisuuden alalla arvostettiin mutta myös arvosteltiin. Hän oli mesenaatti ja lahjoittaja, joka tuki kulttuurikohteita taiteesta teatteriin ja hengellisyydestä koulutukseen. Hän oli kaupallisesti lahjakas, luova ja hänellä oli poikkeuksellinen kyky ennakoida tulevaa kehitystä. Hän oli erilainen kuin aikalaisensa, monipuolinen, parjattu ihailtu ja kritisoitu.

Andersonin konfirmaatiotodistus. Kuva: Anna-Kaisa Poikkimäki.

Morsiusmystiikka Kristuksen (sulhanen) ja seurakunnan (morsian) välillä näkyi Andersonin hengellisessä elämässä. Osa hänen seurassaan olleista koki morsiusmystiikan hyvin eroottisena. Imettävä Madonna ja rintamaito. Andersonin kokoelmassa on taulu, jonka on katsottu esittävän Bernhard Clairvaux’laista Marian ja Jeesus-lapsen edessä. Bernhardin katse on kiinnittynyt Madonnan rintamaitoon. Myös Pyhä Birgitta oli maininnut Jeeseuksen äidin rintamaidosta. Maria-kultti oli tärkeä Amokselle. Monet hänen taide-esineistään esittävät Neitsyt Mariaa.

 Vaikka Andersonin lähtökohdat kotitaustansa puolesta olivat vaatimattomat, hän päätti jo nuorena tulla rikkaaksi. Hän ymmärsi, että ainoa tapa vaurastua oli ryhtyä yrittäjäksi. Vakuutusala ja julkaisutehtävät edesauttoivat siinä, samoin Saksasta haettu kokemus, jonka mahdollisti leskirouva Kristin Fabritius lahjoituksillaan.

Yrittäjänä hän onnistui. Siinä oli mukana onnea, ja suhdanteet olivat suotuisat. Hän oli vakuutusalan liikemies, teollisuusyrittäjä ja ruotsinkielisten talouslehtien kustantaja. Lehdistä suurin oli Hufvudstadsbladet, jonka johtajana hän oli 40 vuotta. Hän myös omisti lukuisia osuuksia kirjapainoista ja hankki useita kiinteistöjä Helsingin keskustasta, nykyisestä Forumin korttelista ja sen lähistöstä.

 Anderson tuki lukuisia kulttuurikohteita: Villa Lantea, ruotsalaista teatteria, kirkollisia rakennuksia, Taidehallia. Hän oli yhden kauden kansanedustaja ruotsalaisessa eduskuntaryhmässä 1922-1927. Lisäksi hän toimi kolme kertaa presidentin valitsijamiehenä, vuosina 1937, 1940 ja 1943.  Hän lahjoitti Tamminiemen huvilan Suomen valtiolle presidentin asunnoksi. Hän sai vuorineuvoksen arvonimen vuonna 1945 ja hänet vihittiin filosofian kunniatohtoriksi Åbo Akademissa vuonna 1948.

Kirkollisena vaikuttajana

 1920-luvulla Andersonin vaikutus kirkolliseen elämään oli kiistaton. Kirkollisen kulttuurin edistämisen suhteen hänen panoksensa oli omaa luokkaansa. Hänen toimestaan useita kirkkorakennuksia kunnostettiin ja saatettiin entiseen asuunsa. Kemiön kirkko, Turun tuomiokirkko – tärkeä kansallispyhättö Amokselle. Turun tuomiokirkon restaurointi oli hänelle merkityksellinen, kirkko edusti hänelle jatkumoa, historiaa jonka hän halusi suomalaisten ymmärtävän ja arvostavan.

 Hän halusi kirkkoon lasimaalaukset, joissa olisi kuvattu kohtauksia Suomen historiasta. Arkkipiispa Gustaf Johansson torppasi hankkeen, sillä hänen mielestään luonnonvalo sopi protestanttiseen tuomiokirkkoon paremmin kuin värikkäät katoliseen kirkkoon sopivat lasimaalaukset. Katolisuuden leviäminen Suomeen huolestutti Johanssonia, ja hän näpäytti päätöksellään Andersonia, joka oli viehättynyt katolisuudesta.

Muuta kirkollista kulttuuria Anderson edisti Suomen keskiaikaista kirkkotaidetta -kirjan myötä. Kirja oli omaa luokkaansa, ja se oli ensimmäinen Suomessa aiheesta kirjoitettu kirja, joka saavutti suosiota myös ulkomailla.  Kirjan myötä Anderson tuli tunnetuksi taiteen alalla. Kuuluisuutta lisäsivät samoihin aikoihin Naantalissa aloitetut birgittalaisvesperit, jotka saavuttivat suuren suosion. Vespereitä ei vietetty kuin muutamana kesänä, koska kirkollinen lehdistö, erityisesti Herättäjä paheksui niitä niiden katolisuuden takia.

Andersonin aktiivisin rooli kirkollisena vaikuttaja sijoittuu vuosiin 1923-1925. Noina vuosina Anderson vaikutti katolisen kirkon asemaan Suomessa ja toisaalta oli viemässä omalta osaltaan luterilaista kirkkoa kohtia ekumeniaa. Tehtävä oli hankala, sillä antikatolisuus nosti päätään erityisesti 1923 koko pohjolassa. Suomikaan ei välttynyt sen vaikutuksilta. Samana vuonna tuli voimaan uskonnonvapauslaki. Sekin liittyi pelkoon, että katolisuus Suomessa kasvaisi ja johtaisi Vatikaanin aseman vahvistumiseen Suomessa.

Antikatolista ilmapiiriä Anderson ruokki kutsumalla hollantilaisen kardinaalin Wilhem van Rossumin  vierailulle Suomeen. Samana vuonna Andersonin mysteerinäytelmä Vallis Gratie – Armon laakso sai ensi-iltansa niin ruotsalaisen kuin suomalaisen kansallisteatterin näyttämöillä. Hän oli tuolloin kansanedustajana, joten hän tiesi, millaisen kohun vierailu tulisi aiheuttamaan kotimaassa.

 Erityinen konflikti syntyi, kun Anderson ja Ruotsin kirkon arkkipiispa Nathan Söderblom ystävystyivät. Anderson kulki Söderblomin jalanjäljissä ja arvosti tämän ekumeenisia ajatuksia, jotka olivat ajalle liian liberaaleja. Söderblomia ja Andersonia yhdisti näkemys yhteiskunnan sosiaalisista epäoikeudenmukaisuuksista ja kirkkojen yhdistymisistä. Ekumeeninen Life and Work -konferenssi pidettiin 1925 Tukholmassa. Se oli Söderblomin järjestämä kokous, johon katolinen kirkko ja helluntailiike eivät osallistuneet.

 HBL raportoi useita kertoja kokouksen saavutuksista, mutta Amos Anderson itse vaikeni taktisesti: katolinen kirkko ei osallistunut siihen. Söderblom ja Anderson kävivät tiivistä kirjeenvaihtoa, jossa he pohtivat ajankohtaisia kysymyksiä. Anderson oli huolestunut Suomessa vallalla olleesta  kieliriidasta ja sai Söderblomilta tukea liberaalimpaan suhtautumiseen suomenkielisyyttä kohtaan. Tästä ruotsin kielen puolustajat eivät pitäneet.

 Anderson vieraili Upsalassa Söderblomin kutsumana ja esitti tälle vastavierailukutsun. Vierailu toteutui vuonna 1927. Se hermostutti Suomen kirkon arkkipiispan Gustaf Johanssonin, varsinkin että Anderson oli vierailun isäntä. Johansson kirjoitti: ”Nathan Söderblom matkustaa Suomessa. Hän on maailman kristillisyyden levittäjä. Ja ikävä on Amoksen puuhaa. Herra auta!”

Vierailu onnistui erinomaisesti Andersonin laatiman monipuolisen ohjelman ansiosta. Miehet pitivät yhteyksiä myös vierailun jälkeen. Amos Andersonin museonjohtajan Bengt von Bonsdorfin mukaan miesten ystävyys oli syvää, heitä yhdisti molempien vaatimattomat lähtökohdat. Molemmat olivat kotoisin vaatimattomista olosuhteista pieneltä paikkakunnalta.

Amos Andersonin myönteinen suhde katoliseen kirkkoon oli kiistaton, mutta selvää syytä siihen ei löytynyt. Hänen suhtautumisensa hengellisyyteen oli hyvin myönteinen. Hän näki kristillisyyden kokonaisvaltaisena ja toivoi kirkkojen tekevän yhteistyötä, jopa yhdistyvän.

Hänen elämässään hengellisyys oli ollut läsnä lapsuudesta asti. Hän oli tunne-elämältään kiinni lapsuuden maisemissa ja sen muistoissa. Kirkolliset asiat olivat hänelle tärkeitä, olivatpa ne sitten hengellisiä tai kulttuurihistoriallisia. Luterilainen kirkko ei osannut arvostaa Andersonin panostusta kirkon hyväksi. Aika ei ollut vielä kypsä ajatukselle, että kirkkoja vietäisiin kohti yhteistyötä.

 Olisiko aika jo viimein kypsä? Että voisimme tunnustaa hänen suuren merkityksensä myös Suomen luterilaiselle kirkolle. Hän oli liberaali, avoin, kosmopoliitti. Sata vuotta sitten ehkä jonkinlainen uhka. Amos Anderson oli ekumeenisesti ja muutenkin aikaansa edellä. Mainittu Herättäjä-lehti koki hänet usein haasteena luterilaiselle kirkolle ja sen jäsenille. Kulttuuriteot ja taloudelliset avustukset unohdettiin pian, jos hänen nimensä liitettiin katoliseen kirkkoon tai Ruotsin arkkipiispa Nathan Söderblomiin.

Tässäkin ajassa on rohkeita visionäärejä jotka vaikuttavat kirkon sisällä tai sen liepeillä. Kuinka heihin suhtaudutaan tänä päivänä? Kuunnellaanko vai pidetäänkö uhkana?

Kotona kappeli ja pyhimykset

 Henkilökohtaisessa elämässä suhde katolisuuteen näkyi hänen kodeissaan. Yrjönkadun kotiinsa hän rakennutti kappelin, minkä lisäksi kodissa oli paljon kirkkotaidetta, lasimaalauksia, Madonnan kuvia. Kodissaan hän kestitsi valtiovallan ja kirkkojen edustajia. Kemiön saaren koti, Söderlångvik, puolestaan on kuin italialainen kartano. Juhlallisuus ja varallisuus näkyy joka puolella kartanoa, paitsi Andersonin yksityisissä tiloissa.

Söderlångvik. Kuva: Anna-Kaisa Poikkimäki.

 Kävin Söderlångvikissa paikan päällä v. 2003/2004 ja huomasin, miten vaatimaton hänen oma huoneensa oli. Siinä oli kapea pieni sänky, vieressä pöytä, jolla oli Uusi Testamentti. Sängyn yläpuolella konfirmaatiotodistus kehystettynä. Henkilökohtaiset tilat oli ympäröity katolisen kirkon pyhimysten kuvilla.

 Madonna merkitsi Andersonille omaa äitiä, Alina (Karolina) Andersonia. Joihinkin lasimaalauksiin Madonnalle on piirretty Alinan kasvot. Hengellisesti hän oli Turun ja Rooman välissä. Hän oli viehättynyt Rooman kirkkoon, jonka mystiikan ja rikkaan taidekulttuurin vaikutus häneen oli selvä. Toisaalta luterilaisuus ja sen historia olivat tulleet hänelle hyvin merkittäväksi jo lapsuudessa. Turun tuomiokirkko edusti hänelle Suomen keskiaikaista historiaa, jonka hän halusi säilyttää tuleville polville.

Olav S. Melin on käyttänyt kirjassaan pitkälti samoja lähteitä kuin minä lopputyössäni. Mutta yksi puuttuu, nimittäin Amos Andersonin museon museonjohtajan Bengt Von Bonsdorffin (1936-2005) haastattelu, jonka tein 25.2.2004. Haastattelu oli hyvin kiinnostava. Von Bonsdorff näytti valokuvia Andersonista ja kertoi elävästi, millainen henkilö Anderson oli. Von Bonsdorff teki elämäntyönsä Amos Andersonin taidemuseossa, jossa hän aloitti työnsä heti sen valmistumisen jälkeen 1964.

Hänen mukaansa Andersonin kodissa Yrjönkadulla oleva yksityinen kappeli ei ollut uniikki yksityiskohta helsinkiläisten rikkaiden perheiden kodeissa. Niitä saattoi olla kaupunkiasunnoissa tai maaseutukodeissa. Anderson piti vaikuttavia kutsuja Yrjönkadun kodissaan ja halusi tarjota vierailleen vain parasta. Perheettömänä hänen lähipiirinsä muodostui vieraista, joista hän halusi pitää huolta. Erikoisuus oli myös kappelissa sijaitseva urkuhuone, ja se että Anderson halusi tarjota vierailleen kuultavaksi keskiaikaista urkumusiikkia.

Kylmä keinottelija ja lämmin ihminen

Amos Andersonista on monenlaista luonnehdintoja. Hän oli täynnä ristiriitoja: ruotsinkielinen mutta köyhistä oloista. Häikäilemätön bisnesvaikuttaja, toisaalta kauneuteen ja mystiikkaan, pehmeyteen taipuvainen. Hyvin varakas, hän rikastui omalla työllään, mistä vanhat ruotsinkieliset varakkaat suvut eivät piitanneet. Hän ei päässyt niihin piireihin. Hän oli oppimaton, hänellä ei ollut loppututkintoa, mutta tekijä ja menestyjä hän oli. Hän oli luterilaisen kirkon jäsen loppuun asti, mutta syvä kiinnostus katolisuuteen oli hänellä koko elämän ajan. Hän riitaantui Gustaf Johanssonin kanssa, koska oli ystävystynyt Ruotsin kirkon arkkipiispan Nathan Söderblomin kanssa. Hän oli liian liberaali ja ekumeenisesti suuntautunut, mikä oli Johanssonille liikaa.

Löysikö hän paikkaansa oikein mistään lopulta? Hän oli perheetön, mutta ympäröi itsensä valtaapitävillä ja kiinnostavilla ihmisillä, kestitsi heitä kodeissaan, maksoi heidän matkojaan, kun kaipasi matkaseuraa. Hänellä oli naisia ystävinään, ehkä jopa rakastajattaria, mutta enemmän hän viihtyi teatterin parista löytyneiden homoseksuaalisten miesnäyttelijöiden kanssa. Hän teki matkoja miespuolisten ystävien kanssa Keski-Euroopan kylpylöihin Saksaan ja Sveitsiin.

Homoseksuaalisuudesta ei puhuttu sata vuotta sitten julkisesti, se oli tabuaihe. Mutta hänen lähipiirinsä mukaan kiintymys miehiin oli voimakasta. Toisaalta puhuttiin, että hän ei halunnut siirtää geenejään eteenpäin, koska lapsuudenperheessä oli mielisairauksia, ja hän oli myös itse synkkyyteen taipuvainen.

Anderson tarvitsi ystävyyttä ja rakkautta. Hän ei kuitenkaan itse kyennyt luomaan syvällisiä ihmissuhteita. Hän oli sisimmässään yksinäinen. Hän oli nuorena päättänyt tulla rikkaaksi, ja niin myös tapahtui. Mutta oliko hän onnellinen? Hetkittäin varmasti, mutta todennäköisesti hyvin harvoin. Näin häntä luonnehdittiin. Yksinäisyydestä tuli Amokselle taakka. Hänestä tuli lopulta epävarma ja epäilevä, eikä hän oikein luottanut keneenkään. Hän kärsi ”nousukkaan ulkopuolisuudesta”. Melin pohtii kirjassan että henkilökohtainen usko ja hengellisyys olivat myös syy siihen, miksi häntä ei hyväksytty valtaapitävien ja oppineiden piireissä. Ehkä teatteri ja katolinen hengellisyys olivat lopulta paikkoja, joissa hän tunsi olevansa kaltaistensa parissa.

Villa Lante, Amoksen taidekokoelma

 Olav S. Melin kuvaa kiinnostavasti Villa Lanten vaiheita, kuinka se lopulta saatiin suomalaiseen omistukseen. Andersonin rooli kaupanteossa oli hyvin merkittävä. Renessanssihuvila Villa Lante on yksi Rooman parhaiten säilyneitä huviloita Medici-paavien kultaiselta aikakaudelta. Sen rakennustyöt aloitettiin 1519. Baldassare Turini oli ostanut maata muuta vuosi aiemmin Gianicolo-kukkulalta, jossa viljeltiin siihen aikaan viiniä ja alueella oli puutarhoja. Lanten perheen omistukseen huvila siirtyi vuonna 1551. Se pysyi Lanten suvun omistuksessa aina 1800-alkuun saakka. Lanten perheellä ei ollut enää varallisuutta, joten talosta piti luopua. Ostaja oli Camillo Borghese. Se ei kuitenkaan kiinnostanut Borghesen perhettä, sillä he möivät huvilan 1837 ranskalaiselle Madeleine Sorhia Baratille, joka oli nunnayhteisö Jeesuksen Pyhän Sydämen perustaja. Eri vaiheiden jälkeen kenraali Demetrio Helbig osti huvilan nunnayhteisöltä vuonna 1909. Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1946 Helbig vuokrasi huvilan ylimmän kerroksen Suomen Vatikaanin edustajalle, Göran Steniukselle. Pari vuotta myöhemmin kenraali ilmoitti halukkuudestaan myydä huvilan suomalaisille edulliseen hintaan.

 Suomen valtio oli aluksi haluton ostamaan huvilaa. Stenius kirjoitti asiasta Amos Andersonille joka välittömästi  kutsui koolle komission Institutum Romanum Finlandiae keskustellaakseen Villa Lanten hankkimisesta. Kaupanteossa oli eri vaiheita ja asialla kiire. Lopulta kauppa tehtiin 8 miljoonalla liiralla. Säätiö päätyi ostamaan sen 19.4. 1950. (liira oli euroihin siirryttäessä 1999 kurssiltaan 1936 liiraa= 1 euro). On arvioitu että huvilan todellinen arvo oli 300 miljoonaa liiraa.

 Villa Lante on upea huvila, onneksi se on Suomen omistuksessa. Se mahdollistaa tieteen, taiteen ja tutkimuksen jatkuvuuden myös nuorille opiskelijoille.

 Melinin kirjan lopussa on taidekeräilijä Synnöve Malmströmin katsaus Andersonin taidekokoelmaan. Se koostuu pitkälti erilaisista Madonna-aiheista, pyhimyksistä. Mukana on taidetta myös suomalaisilta taiteilijoilta, esimerkiksi Viktor Janssonilta, Rafael Vardilta, ja Sulho Sipilältä. Kokoelma koostuu pääsääntöisesti kuvataiteesta ja on melko konservatiivinen. Yhtään abstraktia, ekspressiivistä tai surrealistista maalausta ei löydy.

Lopuksi

 Söderlångvik, Andersonin maaseutukartano on käynyt läpi mittavan remontin. Sinne kannattaa mennä kesällä, jolloin sitä pidetään avoimena yleisölle. Se on upea paikka.

Kannattaa myös katsoa tarkkaan Mannerheimintiellä sijaitsevan Hufvudstadsbladetin taloa, jonka katolle Anderson halusi tunnusomaisen tornin, jonka esikuva on Venetsian Pyhän Markuksen aukion goottilainen Dogen palatsi. Talo valmistui vuonna 1926.

Mesenaattina, rahoittajana Anderson lahjoitti elämänsä aikana kymmenien miljoonien eurojen verran eri kohteisiin. Anderson teki lahjoituksiaan aikana, jolloin Suomi oli köyhä maa, mikä lisää lahjoitusten arvoa. Hän oli aito, valmis auttamaan ja avustamaan kulttuurikohteita mutta myös tärkeitä ihmisiä, esimerkiksi lapsuuden opettajiaan, Birgittalais-ritarikunnan äiti Elisabethiä. Hän teki lahjoituksiaan myös nimettömänä, lahjoittajan nimen julkaiseminen ei myöskään ollut hänelle epämieluista.

Hänen omaisuutensa on hänen 1940 perustamassaan yhdistyksessään Konstsamfundet. Kun hän vuonna 1945 luopui Hufvudstadsbladetin johdosta, hän liitti lehtitalon yhdistykseensä. Sen tehtävänä oli kehittää tiedettä ja taidetta sekä ylläpitää HBL:ia. Sodan keskellä Anderson ryhtyi siirtämään varallisuuttaan Ruotsiin SEB-pankkiin (Skandinaviska Enskilda Banken). Varallisuutta oli usean miljoonan kruunun edestä. Ne on sijoitettu siellä kahteen eri rahastoon, josta huomattavia summia jaetaan vuosittan Konstsamfundetille ja Åbo Akademille.

Amos Rex -museo sijaitsee keskeisellä paikalla keskellä Helsinkiä. Museon nettisivujen kuvauksessa puhutaan Andersonin katolisesta viehtymyksestä, mutta ei kerrota sanallakaan hänen kirkollisesta vaikuttamisestaan myös luterilaisen kirkon puolella. Koska se jos mikä oli visionääristä, ekumeenista, rohkeaa ja tulevaisuuteen katsovaa.

Voi Amos! Kunpa sinut tunnettaisiin paremmin. Kiitos Olav S. Melinille tästä kirjasta, joka vei minut kahdenkymmenen vuoden taakse ja muistutti Amoksen merkityksestä sekä kirkolle, taiteelle että tieteelle. Usko ja mystiikka olivat Andersonin elämänlanka, aivan kuten Melinin kirjan otsikossa kerrotaan.

Arvioitu teos: Olav S. Melin, Yksinäinen mesenaatti – Usko ja mystiikka Amos Andersonin elämänlankana. Väyläkirjat 2024, 144 s.