Emerituspiispa Wille Riekkisen uusi kirja on yleistajuinen retki kristinuskon ydinasioiden äärelle, aivan kuten sitä edeltänyt Kirjain vai henki. Kirja vastaa omalla persoonallisella tavallaan edesmenneen amerikkalaisen episkopaalipiispa John Selby Spongin esittämään haasteeseen, jonka mukaan kristinuskon täytyy muuttua tai kuolla.
Spong ja Riekkinen eivät ole tässä uudella asialla vaan liittyvät molemmat pitkään traditioon, koska kristinuskon ajanmukaistaminen on aina tavalla tai toisella kuulunut protestanttisen reformaation ohjelmaan. Sanonta ecclesia reformata semper reformanda (”uudistettua kirkkoa on aina uudistettava”) on peräisin 1600-luvun Alankomaista, jossa reformoitujen keskinäiset kiistat ennaltamääräämisestä ja muista opillisista kysymyksistä johtivat kirkossa vallitsevien näkemysten moninaistumiseen.
Riekkinen nojautuu avoimesti kristillisessä teologiassa jo pitkään käytyyn keskusteluun. Spongin lisäksi hän mainitsee useita käsillä olevaan kirjaan vaikuttaneita teologeja, joista vanhimmat ja vaikutusvaltaisimmat ovat Rudolf Bultmann ja Paul Tillich. Näen Riekkisellä myös vaikutteita, jotka tulivat eurooppalaiseen keskusteluun jo liberaaliteologian myötä. Kristillisen uskon opillisen aineksen moderni kriittinen arvioiminen ja keventyminen eettis-hengellis-yksilöllisen tulkinnan hyväksi on pitkä prosessi, joka alkoi jo protestanttisten teologien reaktiolla valistukseen. Sama prosessi jatkuu edelleen.
Kotimaisessa keskustelussa Riekkisen pitkästä urasta kasvavien pohdintojen taustalla on myös fundamentalismi, joka ei ole enää vuosikymmeniin kuulunut vakavasti otettavaan teologiseen keskusteluun. Siitä huolimatta se elää kirkollisessa julistuksessa sekoittuneena monenlaisin moderneihin tulkintamalleihin. Tämä näkyy ennen kaikkea siinä, että kirkollisessa julistuksessa monenlaisia raamatullisten kertomusten katsotaan välittävän sellaisenaan historiassa oikeasti tapahtuneita asioita, ja kaikkien evankeliumien katsotaan kuvaavan Jeesuksen elämää sellaisena kuin se oli. Riekkisen uudistavat ajatukset herättävät kahtalaisen tunteen: yhtäältä tässä ei ole mitään uutta, mutta toisaalta näitä asioita on harvoin ajateltu kirkossamme johdonmukaisesti läpi.
Muutamat ajatukset ovat Riekkiselle keskeisiä. Hän ajattelee, että ”teistinen Jumala-kuva tulisi korvata pan-en-teistisellä tulkinnalla” (”kaikki on Jumalassa”; kursivointi WR) ja haluaa kysyä, ”mitä usko merkitsee elämälle”. Riekkinen nojaa muun muassa Rudolf Bultmannin esittämään demytologisoimisen ohjelmaan, kun hän lähtee siitä, että uskonnollinen kieli on luonteeltaan metaforista: ollessaan meille merkityksellistä se viittaa ennen muuta ihmisen sisäiseen henkiseen maailmaan.
Bultmannin tavoin Riekkinen nostaa Johanneksen evankeliumin omaan teologiseen korkeuteensa. Juuri neljännen evankeliumin Logos-teologia ja dualistiset abstraktiot, ennen kaikkea valo ja pimeys sekä elämä ja kuolema, avautuvat moderneille merkityksille. Myös Paavalin teologiaa voi ymmärtää modernin merkityksellisyyden kannalta. Kun Riekkinen nostaa Kristuksessa olemisen Paavalin teologian keskiöön, hän nojautuu tulkintamalliin, jonka merkittävin protagonisti oli Albert Schweitzer. Sovitusopista kirjoittaessaan Riekkinen vie huomion (vanhatestamentillisesta) uhriajattelusta modernin ihmisen kannalta merkityksellisiin konnotaatioihin – Kristuksen läsnäoloon ehtoollisella sekä ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen seuraamiseen.
Riekkisen teoksessa on kautta linjan läsnä hänen eksegeettinen taustansa, jonka valossa hän erittelee ja esittelee myös kirkollisia virkoja. Ei ole yllätys, että tulkinnan keskiössä ovat aidot Paavalin kirjeet, jotka vieroksuvat sekä hurmahenkisyyttä että virkakeskeisyyttä. Riekkinen näkee kaikki kirkon virat palveluviroiksi. Uskoisin hänen edustavan tässä kirkossamme varsin laajalti hyväksyttyä ajattelua. Kristittyjen yleinen pappeus ja matalakirkollinen virkakäsitys eivät kuitenkaan ole auttaneet kirkkoa maallistumisen ja jäsenkadon spiraalissa, jossa kirkosta vieraantuneiden ihmisten tavoittaminen on enemmän kuin haastavaa.
Riekkinen kirjoittaa myös eettisistä ja elämäntaitoon liittyvistä kysymyksistä. Varhaiskristillisyyden apokalyptinen maailmankuva ei ole selitettävissä toiseksi eikä sellaisenaan siirrettävissä nykykristityn maailmaan. Apokalyptiikka riivaajineen ja perkeleineen vaatii uudelleentulkintaa, ja Riekkinen puhuu tässä yhteydessä hyvä ja pahan taistelusta ihmisessä. Tuonpuoleisuuteen juuttuvissa kristinuskon tulkinnoissa väistetään sitä, että ihmisellä – ja vain hänellä itsellään – on eettinen vastuu itsestään ja teoistaan. Ihminen on hyvä ja paha. Elämän valoista ja varjoista kirjoittaessaan Riekkinen kutsuu lukijaansa hyväksymään heikkoutensa ja kärsimyksensä syyttämättä siitä itseään tai muita.
Riekkisen kirjoituksissa uskonlauseet eivät ole sitä varten, että niillä hallittaisiin ihmisyyttä tai elämäntodellisuutta. Niissä etusijan saavat ihmisyys ja ihmisiksi eläminen. Kirjan lopussa hän esittää uskontunnustuksen, joka panee kaiken tämän keskelle credon trinitaarista rakennetta. Tunnustus päättyy sanoihin Rakkautta – kaikissa sateenkaaren väreissä.
Arvioitu teos: Wille Riekkinen, Valo ja pimeys. Teos: Helsinki 2025.
'Nykykristillinen tulkinta Raamatun myyttisestä maailmasta' have 2 comments
25.1.2025 @ 16.46 Theo
Kiinnostavaa tietää, että Wille Riekkinen on julkaissut uuden kirjan. Hän on harvoja suomalaisia teologeja, jotka ovat vuosien varrella pyrkineet yhdistämään eksegetiikan ja systemaattisen teologian ja esittämään ”kristinuskon ydinasioista” ajanmukaiseen tietoon ja sensibiliteettiin perustuvan uskonnollisen tulkinnan. Teologi on omimmillaan kun hän ei ole pelkkä kantaa ottamaton historioitsija, klassisen opin huoltaja ja megafoni tai kävelevä tietosanakirja.
Riekkisen ja muiden uudistajien tulkinnat ovat kieltämättä minimalistisia ja pelkistettyjä. Huomattava osa perinteestä putoaa prosessissa pois tai tulee uudelleen tulkituksi, mutta niin kuuluukin, koska perinteessä on paljon vanhentunutta eli tieteellisesti ja filosofisesti naiivia ja taikauskoista ainesta, joka on monella tavalla ristiriidassa nykytiedon ja -kokemuksen kanssa. Ellei ajatonta ja arvokasta kyetä erottamaan aikasidonnaisesta ja arvottomasta, jälkimmäiset alkavat jonkin oudon kaavan mukaan hallita kokonaisvisiota siitä, mitkä ovat ”kristinuskon ydinasioita”. Onko kukaan fundamentalisti koskaan kiivaillut sen raamatunjakeen puolesta, jossa sanotaan, että ”rakkaus ei tee lähimmäiselleen mitään pahaa”?
Vaikka kristinuskon ajanmukaistaminen on aina kuulunut protestanttiseen protokollaan, on kai myönnettävä sekin, että nyt puheena olevaan ”muutu tai kuole”-ultimaatumiin liittyvät uudistustarpeet ovat radikaalimmat kuin koskaan aiemmin kirkkohistoriassa. Perustukset todella järkkyvät. Jo pelkkä siirtyminen teistisestä jumalakäsityksestä panenteistiseen herättänee samantapaisia ateismisyytöksiä kuin varhaisten kristittyjen monoteismi herätti aikanaan polyteistisessä kulttuurissa. John Shelby Spong onkin todennut jossain, että hänen ja muiden progressiivisten teologien hahmottelema kristinuskon uudistaminen on niin radikaali projekti, että 1500-luvun reformaatiokin näyttää sen rinnalla teekutsuilta.
Spongin nuoruuden mentori ja ystävä John A. T. Robinson puolestaan kirjoitti 1960-luvulla, että meidän pitänee odottaa vähintään 100 vuotta, ennen kuin uudenlainen tapa mieltää Jumala aletaan sisäistää. Hän myös epäili saavansa jälkipolvilta kritiikkiä siitä, ettei itse ollut omana aikanaan tarpeeksi radikaali!
29.1.2025 @ 12.59 Timo Laine
Kiitos Matti kirjasta mitä en ole lukenut.
Analyyttista ja kriittisen tradition kautta nousevaa kysymysten nostetta. Mielenkiintoista miten naivi fundamentalismi edelleenkin sekoittuu kirkon pappien opetukseen. Dr. RÄISÄNEN jo ihmetteli samaa nuorena professorina. Miten uskovaisuus ei lähde minnekään tiukassa kriittisessä historiallisessa mankelissa! Ja näistä tulee pappeja. Kiinnostavaa on Matilla myös protestanttisuuden skismat. Oikealle tielle lähdettiin. Uusi dogmi-kirkko tuli kuitenkin, ja monta. Yksilön vastuu Ok, toisessa ääripäässä zen-buddhalaisuus, joka nauraa kaikille opeille ja traditioille. Ei ole sielua mitä pelastaa.