Venäjän hyökkäyssodan kestettyä nyt jo yli puolentoista vuoden ajan putkahtelee koti- ja ulkomaisista kustantamoista tietokirjoja, joiden tarkoituksena on toimia sekä johdantona että analyysinä erityisesti meitä eurooppalaisia järkyttäneeseen sotaan. Jotkin niistä koettavat vastata kysyntään esittämällä joko Venäjän historian yksinkertaistettuun tulkintaan perustuvan analyysin maan ja kansakunnan deterministisestä sotaisuudesta tai pelikirjan, jota oikein käyttämällä voisi ennakoivasti tunnistaa ja torjua vanhan vainoojan metkut. Pitkälti juuri tämän kaavan takia monien oppineidenkin tietokirjat ovat paljastuneet innostaviksi pamfleteiksi. Sellaisina toki ansiokkaiksi puheenvuoroiksi.
Tällä kertaa johdattajan haasteeseen on tarttunut Helsingin yliopiston yleisen kirkkohistorian dosentti ja Suomen Kirkkohistoriallisen seuran puheenjohtaja Juha Meriläinen, joka työskentelee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispan Tapio Luoman teologisena erityisavustajana. Hän tunnustaa, ettei ole taustaltaan Venäjä-tutkija, vaan on aiemmin tutkinut uskonnon ja nationalismin suhdetta sekä uskonnon roolia kylmässä sodassa.
Putinin alttaripojan päämääränä on pureutua Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa ja paavi Franciscuksen varoitukseen siitä, että patriarkka ei voi muuttua Putinin alttaripojaksi. Analysoidessaan paavin lausuntoa Meriläinen selostaa alttaripojan tehtävää roomalaiskatolisen käytännön mukaisesti. Roomasta lainattu varoitus ja sitä tulkitseva tehtävänkuvaus määrittävät kirjan näkökulman. Siinä idän kirkon ortodoksista patriarkkaa mitataan läntisin mitoin.
Näkökulmasta huolimatta Meriläisen tapahtumakuvaukset ja seuraussuhteiden tulkinnat ovat objektiivisia. Esimerkiksi presidentti Vladimir Putinin länsisuhteiden kehityksen kuvaaminen on ansiokasta. Meriläinen ei tyydy piirtämään Putinista karikatyyriä entisenä KGB:n tiedustelu-upseerina, joka on ammatillisen ja kansallisen taustansa takia tuomittu tekemään vain katalia ja vääriä päätöksiä. Kirjan ja yleisen elämänkokemuksen perusteella niitä tekevät muutkin, jopa länsimaiset toimijat.
Kirjoittaja muistuttaa, että syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskujen jälkeen Putin oli ensimmäinen valtiojohtaja, joka ilmoitti paitsi osanottonsa, myös tukensa Yhdysvalloille, eikä vastustanut sotilasoperaatiota Afganistanissa. Venäjä antoi jopa luvan käyttää ilmatilaansa operaation tukemiseen.
Meriläinen tuo esiin sen, että Putin ymmärsi hyvin, ettei Yhdysvaltojen ja Britannian hyökkäys Irakiin (2003) perustunut varmaan tietoon joukkotuhoaseista, ja että sota olisi vakava islamilaista maailmaa radikalisoiva ja pakolaisuutta synnyttävä virhe. Tästä lähti liikkeelle Putinin länsisuhteiden muutos, josta ensimmäiset viitteet olivat kuultavissa Beslanin terrori-iskua (2004) seuranneesta puheesta: ”lännessä oli ’voimia’, jotka näkivät Venäjän ydinaseineen uhkana ja halusivat poistaa tuon uhan”.
Viestiä Beslanista ei noteerattu, ja siksi Münchenin turvallisuuskonferenssin (2007) puhe oli shokki: ”Putin oli menettänyt luottamuksensa länteen ja lakannut varomasta läntisten liittolaisten ärsyttämistä.”
Meriläisen analyysi Putinin politiikan asteittaisesta muutoksesta ja sen syistä ei ole uutta eikä ainutlaatuista, mutta sen tuominen esiin tämän päivän tilanteessa on sekä objektiivista että tarpeellista. Venäjä, kuten mikään muukaan toimija, ei tee päätöksiään umpiossa.
Valitettavasti kuva patriarkasta ei ole yhtä onnistunut. Meriläinen esittelee kirjansa otsikkohenkilön 24-vuotiaan Kirillin (Vladimir Gundjajevin) yhtenä metropoliitta Nikodimin nuorista ja suojateista. Uran vaiheita on kirjasta hieman vaikea seurata. Niiden sijaan toistuvat Kirillin KGB-yhteyksien ja niiden mahdollisten vaikutusten pohdinnat jäivät päällimmäisenä lukijan mieleen.
Patriarkka Kirillin kuuluminen leningradilaiseen pappissukuun mainitaan vasta kirjan loppupuolella. Meriläinen ei kerro Kirillin isoisän, isän ja tämän itsensä joutumisesta neuvostojärjestelmään pakotetun ateismin vainon kohteeksi. Tämä olisi antanut henkilökuvalle syvyyttä. Tähän yhteyteen olisi voinut liittää myös kertomuksen siitä, että erittäin todennäköisesti juuri Kirillin isä kastoi Putinin, sisältäähän kirja hänen uskonnollisuutensa kohdistuvaa pohdintaa.
Teos perustuu pääosin laajaan lähinnä länsimaiseen tutkimuskirjallisuuteen. Kirjoittajan työyhteisö näkyy muun muassa viittauksina Kirkon tutkimuskeskuksessa pitkän ja ansiokkaan, Venäjän uskonnollisuuteen keskittyneen, tutkijauran tehneen Kimmo Kääriäisen teoksiin. Viittaus Hiski Haukkalan kahdenkymmenen vuoden takaiseen artikkeliin on osuva. Valitettavasti lähteinä ei ole patriarkka Kirillin varsinaisia elämäkertateoksia, joista olisi voinut löytää lisää hänen kokemuksiaan ja ajattelun lähtökohtia.
Kokeneen kirkkojen ja yhteiskuntien suhteiden tutkijan työn jälki on johdonmukaista. Venäjän ortodoksisen kirkon uuden nousun ja sekä melkeinpä valtioideologian asemaan nousseen neo-eurasianistisen ajattelun pohdinta on ansiokasta. Viittaus Rus’in kasteen vuosipäivän juhlakonserttiin on oivaltava ja raikas myös YouTubesta katsottuna. Se toimii myös mielenkiintoisena introna pohdinnoille Ukrainan ja Venäjän ongelmallisista historiallisista yhteyksistä.
Vuoden 2016 yleisortodoksista kirkolliskokousta eli Kreetan synodia selostaessaan Meriläinen kirjoittaa harvoin yhteen kokoontuvista ”ortodoksisista kirkoista” tavalla, joka saattaa antaa vaikutelman siitä, että ne olisivat pohjoismaisten luterilaisten kirkkojen tavoin kansallisia ja erillisiä. Tämä on hieman vierasta ”yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon” uskoville ortodokseille. Ortodoksisen paikalliskirkon käsitteen esittely ja käyttö olisi selkiyttänyt lukijalle todennäköisesti paremmin sitä, kuinka kovia toimenpiteitä Moskovan patriarkaatin ajoittaiset ehtoollisyhteyden katkaisut muiden ortodoksisten paikalliskirkkojen kanssa ovat.
Nimenomaisesti tarkkasilmäisiä lukijoita puhuttelemaan pyrkivä Venäjän hyökkäyssodan ortodoksien jouluun ajoitetun venäläisten tekemään tulitaukoehdotukseen liittyvä kohta kirjan jälkisanoissa menee pahasti metsään. Eivät edes Meriläisen viittaamat lähteet tue hänen pitkälle vietyä tulkintaansa, joka päätyy siihen, että Venäjä vihaa jopa läntistä kirkollista kalenteria.
Ortodoksinen kirkko Ukrainassa (OKU) ei tehnyt lokakuussa 2022 päätöstä gregoriaaniseen kalenteriin siirtymisestä. Tuolloin tehty päätös antoi yksittäisille seurakunnille luvan toimittaa joulun jumalanpalveluksia 25. joulukuuta. OKU teki vasta heinäkuussa 2023 päätöksen siirtymisestä korjattuun juliaaniseen kalenteriin ortodoksien kirkkovuoden alkaessa 1. syyskuuta 2023. Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko teki helmikuussa 2023 samansuuntaisen päätöksen päivämäärin sidottujen juhlien viettämisestä, myös 1.9. lukien.
Meriläisen kirja on hyvä johdatus ja kelvollinen analyysi, joka ei jää pelkäksi pamfletiksi. Ammattitutkijan oma näkökulma ja erityisesti suuntautuminen uuteen aihepiiriin näkyvät sekä intona että pienenä haparointina. Kirjan kysymykseen siitä, onko patriarkka Kirill vain Putinin alttaripoika, emme tämän esityksen perusteella saa lopullista vastausta. Yhden näkökulman siihen tarjoaa se, että patriarkkana hän liittyy pitkään ketjuun Moskovan metropoliittoja ja patriarkkoja, jotka ovat joutuneet toimimaan kaikenlaisten hallitsijoiden kanssa. Kirill on kokenut henkilökohtaisesti sen, miltä tuntuu toimittaa jumalanpalveluksia taistelevien ateistien heitellessä ristisaattoa kananmunilla. Hän, jos kuka tietää, että venäläisen kirkon johtajan on tiedettävä toimintavapautensa rajat ja tultava kaikissa tilanteissa toimeen maan johdon kanssa.
Arvioitu teos: Juha Meriläinen: Putinin alttaripoika : Patriarkka Kirill ja Venäjän pyhä hyökkäyssota. 381 sivua. Otava 2023.
