Onko pakko olla käsityksiä? Näkökulma avioliittokeskusteluun.

Luterilainen piispainkokous antoi äskettäin lausunnon, jossa selostettiin, että piispojen mielestä kirkossa on kaksi käsitystä avioliitosta, perinteinen ja nykyjään hyväksytty. Joku arvovaltaisen kokouksen jäsenistä kirjoitti, että ilmaisu on ristiriitainen, mutta hyväksyy sen yhteyden ilmaisuksi. Yksi taas ilmaisi, ettei hyväksy muotoilua.

Ymmärrän piispojen painetta ja tarvetta sanoa asiasta jotakin. Toisaalta väikkyy mielessä toisenlainen lausunto. Siinä voisi lausua siten, että emme oikeastaan tiedä, miten asia tulisi ratkaista, mutta huutakaa itsellenne paremmat piispat, jos näiltä jotakin viisasta asiasta odotatte.

Ajatus siitä, että kirkossa pitäisi olla tai sallia käsityksiä on erikoislaatuinen sen hengellisen perinteen näkökulmasta, jonka piirissä itse sain nuoruudessani niin sanotut herkimmät vaikutteeni. Kirkossa on tietysti oppeja, kuten esimerkiksi kolminaisuusoppi, mutta pitäisikö uskonnollisten ihmisten yhteisössä vielä näiden palan painikkeeksi olla vielä käsityksiäkin?

Nuoruudessani sanottiin: jos alkaa olla käsityksiä, olisi parempi hakeutua hoitoon. Syvällinen hengellinen neuvo uskonnollisiin kysymyksiin oli: mene kirkkoon, mutta älä kuuntele, mitä pappi puhuu.

Wittgensteinin näkökulma käsityksiin

G.E. Moore esitti, että meillä on tietoa siitä, että meillä on käsi. Hän esitti, että kättä koskeva subjektiivinen kokemus on järkiperäistä ilmaista propositiona ”tiedän, että tämä on käsi”.

Ludwig Wittgenstein kyseenalaisti tämän tiedon käsitteen osalta. Hänen mielestään on monia varmuuksia tai visseyksiä (Wisserheit), joiden mukaisesti toimitaan, mutta ne eivät ole tietoa, eikä tietoa edes tarvita.

Wittgenstein esitti Mooren väitteelle vasta-argumentin: Jos jostakin Marsista Maahan saapuisi vierailijoita, joilla on aivan toisenlaiset universumin kuvaukset, mitä Mooren argumentilla olisi sanottavaa näille tiedon osalta. Heidän tietonsa perusteet olisivat vallan erilaiset kuin ne, joihin olemme tottuneet. Ne eivät asemoituisi lainkaan niihin tiedon käsitteen muotoihin, jotka marsilaiset ovat omaksuneet.

Tästä syystä Wittgenstein korvasi tiedon käsitteen varmuuden käsitteelle. Jos avaan oven, minun ei tarvitse tietää, että kyseessä on ovi. Varmuuteni oven avaamisesta osoittaa, että elän sellaisessa elämänmuodossa, jossa oven avaaminen perustuu kokemukseen oven avaamisesta.

Yksi Wittgensteinin esimerkeistä on seuraava: Junanlähettäjä sanoo, että pikajuna pohjoisesta saapuu raiteelle yksi, mutta en usko sitä.

Mitä ajattelisimme tällaisesta junanlähettäjästä? Muistuttaako se hieman piispojen lausuntoa avioliittokäsityksistä? Ja vihjaako se siihen suuntaan, että käsitysten lausuminen ei ole erityisen mielekästä? 

Elämänmuoto käsitysten sijalle

Käsitysten ongelmallisuuden tähden niiden rinnalle asettuu praksis. Piispat ovat ilmaisseet, että eivät käynnistä hallinnollisia toimenpiteitä niiden pappien osalta, jotka vihkivät samaa sukupuolta olevia avioliittoon yhteiskunnassa omaksutun avioliittokäsityksen pohjilta.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä on mahdollista saada kirkollinen toimitus avioliiton solmimiseksi niin niiden, jotka ovat mies ja nainen kuin myös niiden, joiden sukupuoli-identiteetti ei vastaa edellistä.

Kaikki papit eivät suostu tähän. Monet papit toimittavat asiat. Piispat eivät rankaise. Miksi pitäisi olla jokin erityinen kirjattu käsitys. Elämänmuoto vie siihen suuntaan, että asia arkipäiväistyy.

Samalla on niitä pappeja ja kristittyjä, jotka eivät tätä hyväksy. Heidän elämänmuotonsa on toisenlainen.

On oma kysymyksensä, voiko kirkossa olla yhtä monta huonetta kuin taivasten valtakunnassa. Mutta saa vaikutelman, että elämänmuodolliset käytänteet ovat synnyttäneet ”huoneita”, joiden käytänne ei ole sama. Toistaiseksi ne elävät rinnakkain. Voi olla, että jos alettaisiin valmistamaan rakennusteknisiä teorioita ja käsityksiä, taloja ei enää voitaisi tulkita samoiksi. Miksi tähän pitäisi ryhtyä? Miksi pitäisi esittää teoria, ”käsitys”, joka irrottaisi jo käytännössä saman talon huoneet toisistansa?

Mitä himskatin väliä käsityksillä on, kun tilanne on kuitenkin se, että samaa sukupuolta oleva aviopari saa lainsäädännössä oikeutetun sopimussuhteen aikaiseksi sakraalihenkilöstön toimenpiteen seurauksena siten, että asia on pätevä ja toimittajalle ei seuraa tästä mitään?

Käsityksistä

 Palaan kuitenkin vielä käsityksiin.

Yksi kiinnostava kysymys on vihkimisen ja siunaamisen erottelu. Vihkiminen luo jotakin sellaista, jota ei ennen vihkimistä ole. Siunaaminen taas kohdistuu johonkin sellaiseen, joka on jo.

Yksi tapa nähdä asia on se, että avioliitto on kirkon näkökulmasta Jumalan säätämä maallinen järjestys, joka toteutuu yhteiskunnassa. Kirkko vain siunaa sen.

Tällöin tulkinnassa on ainakin kaksi mahdollisuutta.

Kohtuullisen robusti protestanttinen tulkinta on tämä: Avioliitto on maallisen viranomaisen vahvistama sopimus. Ne, joilla on hengellistä ulottuvuutta, hakevat sille siunauksen kirkossa. Kun pappi toimittaa avioliiton toteen saattamisen, hän toimii nimismiehenä vihkimisessä ja pappina siunauksessa, mutta asia toimitetaan yhtenä, koska se on ekonomisempaa.

Protestantti voi ajatella myös näin: Papin siunaus ei jää vain siunaukseksi vaan siunaus ulottuu myös vihkimiseen sikäli, että vaikka se onkin maallinen juridinen toimenpide, se ikään kuin kastetaan siunauksella siten, että vihkiminenkin saa hengellisen luonteen.

Kolmas tapa on, että kirkko sekä siunaa että vihkii, ja kirkon vihkioikeus tulkitaan jotenkin sakraalimmaksi kuin maistraatin vihkioikeus. Tällöin ollaan lähempänä vanhempien kristillisten kirkkojen tulkintaa asiasta. Niille avioliitto on sakramentti. Esimerkiksi kuuluisa ortodoksinen teologi Alexander Schmemann esittää, että avioliiton mysterio on mysterioiden hierarkiassa suurin piirtein samantasoinen kuin pappisvihkimys. Avioliiton ensisijainen tarkoitus ei ole lasten hankkiminen vaan yhteinen pyhittyminen Paratiisin varjoissa. Tästä syystä ortodoksiseen avioliiton sakramenttiin ei sisälly protestanttista lauseketta ”kunnes kuolema meidät erottaa”.

Protestanttinen avioliiton siunaus (vihkiminen) kirkollisessa tilanteessa näyttäisi jäävän hieman välitilaan. Se on kyllä yhteistä Jumalan kasvojen edessä elämistä, mutta siihen ei sisälly aivan Schmemannin mainitsema ikuisen pyhittymisen sakramentaalinen ajatus.

Ehkä näistäkin teemoista olisi mielekästä keskustella jossakin, ennen kuin ilmaistaan käsityksiä.

Esille tuodut ajatukset osoittavat mielestäni, että luterilaisessa viitekehyksessä avioliiton luonne on teologisesti jonkin verran keskustelematon alue, joskin siitä, ovatko samaa sukupuolta olevat avioparit aviopareja, on esitetty jo puolesta ja vastaan kaikki ne argumentit, jotka ovat järkevästi keksittävissä eikä tässä asiassa ole erityisemmin mitään uutta kenelläkään sanottavissa.

Artikkelikuvassa Raffaellon maalaus Spozalizio vuodelta 1504. Kuva: Wikipedia.