Joulun aikaan esitettiin televisiossa YLE:n uusi reality-sarja Papisto, dokumenttisarja neljän papin työstä ja elämästä, tiiviissä tahdissa ja parhaaseen katseluaikaan. Se tuntuu tavoittaneen laajan katsojakunnan, saaneen pääosin kiittävää palautetta ja herättäneen runsaasti keskustelua. Jopa Vapaa-ajattelijoiden keskustelupalstalla on kuulemma esitetty huolta kirkon saamasta ”liiasta positiivisesta julkisuudesta”.
Sarjassa esiintyvät saamelaispappi Mari Valjakka Ivalosta, pastori Elina Koivisto Helsingin Paavalin seurakunnasta, kirkkoherran Harri Henttinen Vesilahdelta ja sarjan aikana eläkkeelle jäävä pastori Tarvo Laakso Tampereelta. Ylen toimittajien tekemä casting on onnistunut, sillä kaikilla on mielenkiintoista sanottavaa, he ovat fiksuja, sanavalmiita, huumorintajuisia sekä enimmäkseen hyvin luontevia kameroiden edessä. Pääosa kuvatuista on myös aitoja ja paljolti sinut itsensä, elämänsä ja tehtävänsä kanssa. He päästävät katsojat lähelle, arkeensa, työhönsä ja vapaa-aikaansa, joskus ehkä liiankin lähelle. Toisaalta toimittajien haastattelukysymyksiä ei sarjassa esitetä, papit siis rajaavat itse sen, mistä haluavat katsojille kertoa.
”Joka paikasta voi löytyä teologiaa” (Mari)
Sarja on erinomaisen kauniisti kuvattu. Lapin (Ivalo, Inari, Utsjoki, Kilpisjärvi, Pello), Hämeen (Vesilahti, Tampere) ja Uudenmaan (Helsinki, Järvenpää) maisemat näyttäytyvät eri vuodenaikoina kauniina ja vaihtelevina. Pappien työtilat, erityisesti kirkot, mutta myös pappilat, seurakuntakodit ja hautausmaat, ovat niin ikään esteettinen ympäristö ja luovat sarjalle kiinnostavan näyttämön. Intiimiyttä lisäävät kodeissa tehdyt kuvaukset. Kauniita ovat myös vapaa-ajan ympäristöt, joita papit ovat mukaan valinneet.
Jaksoissa käsitellään monenlaisia aihepiirejä: kutsumusta, papin työn monenlaisia areenoja, kuoleman kohtaamista, yhteisöjen keskellä elämistä, kriisejä ja muutoksia ja sitä, tarvitaanko pappeja, esimerkiksi. Neljän henkilön tarinat on leikattu ja rytmitetty nopealla tavalla yhteen – enimmäkseen toimivasti. Välillä käytetään ”kuvituskuvaa”, jossa esiintyvät henkilöt ovat muita kuin ohjelman pappeja. Sinänsä kauniisti kuvatut ”kuvitusotokset” jäävät siirtyminä irrallisiksi ja eikä niiden tarkoitus aina oikein katsojalle aukea.
”Muista, kenen asialla olet, sä et ole ittes asialla.
Sä olet Jeesuksen asialla ja kirkon asialla, se on kirkon saarna, ei mikään sun soolo.” (Tarvo)
Sarja on syntynyt musiikkitaustaisten pääohjaajien Harri Hakasen ja Mika Nivan reality-tv-kurssin myötä ja on monella tavalla oivaltava. Ehkä saamme nähdä jatkossa samanlaisia dokumenttisarjoja muistakin ammattikunnista? Nimellä ”Papisto”, yksinkertaisemman ”Papit” sijasta, viitattaneen vanhaan säätyyn ja ajatukseen siihen kuulumisesta? Papit ovat persoonia ja persoonallisia, mutta samalla heidän työnsä ja tehtävänsä on yhtenäinen ja sama. Teologin koulutus ja kirkko työnantajana luovat yhtenäisen kontekstin.
Omaa kutsumusta, syitä ryhtyä papiksi ja siitä seuranneita mietteitä pohditaan paljon. Joillakin Jumalan kutsu ja uraoivallus tuli rippikoulussa, toisella tv-sarjaa katsoessa, kolmannella toisen henkilön antamana profetiana. Elina Koivisto tuo esiin epäilyn siitä, haluaako olla tulevaisuudessa pappi ja Mari Valjakka toteaa, että kirkon ulkopuolella töissä olemalla voisi saada myös papin työhön tuoretta näkökulmaa. Toki he ovat myös sarjan osallistujista nuorimpia, joten monenlaisen tulevaisuuden pohdintakin on vielä ajankohtaista.
”Kiitollinen olo, että saa olla palvelemassa” (Elina)
Papit kuvataan sarjassa kastamassa, vihkimässä, hautaamassa, käymässä kaste- ja vihkikeskusteluja, pitämässä messuja, miesten piirejä, kitaravartteja, somehartauksia. Tämä on dokumenttina erityisen merkittävää ja kuvaukseltaan hienoa, se tuo maallikoillekin esille papin työn monipuolisuutta. Kaikki papit suorittavat kirkollisia toimituksia Jumalan välikappaleina ja kukin omalla tavallaan. Sielunhoitotilanteen olisimme kyllä jättäneet sekä seurakuntalaisen (josta tekstityksessä käytettiin nimitystä ”sielunhoidettava”) että papin itsensä takia kuvaamatta. Sielunhoidon salassapidon rajoja ei olisi ollut tarpeen rikkoa, ei vaikka siihen asianosaisen lupa onkin. Katsoja ymmärtää papin työn luonteen ja monipuolisuuden ilmankin.
Papit tuovat esiin myös kiinnostavia asioita seurakunnissa tapahtuvista muutoksista. Vaikkapa sen, kuinka Utsjoella ei ole yhtään koulutietä aloittavaa lasta sille tielle siunattavaksi, tai kuinka vähän lapsia Paavalin seurakunnassa kastetaan. Surullisesti jopa senkin, kuinka joskus ruumiinsiunaus joudutaan suorittamaan arkkuvarastossa, koska vainajan sukulaiset eivät halua maksaa kappelin vuokraa.
”Kuljetaan elon matkassa paikasta toiseen, saamelaisten pappi kulkee vähän niin kuin tokkansa mukana” (Mari)
Paljon ollaan myös autossa ja tien päällä, aivan erityisesti Mari Valjakka, jolle päivittäisiä ajokilometrejä kertyy helposti yli 300. Autot ovat pappien liikkuvia toimistoja, joissa siirrytään paikasta ja tilanteesta toiseen, mutta myös ruokaillaan, valmistellaan seuraavaa tilannetta, rentoudutaan ja jutellaan työkavereiden kanssa.
Papin rooli suuressa kaupunkiseurakunnassa ja maaseudulla on myös erilainen. Tämä tulee esille monien pohdinnoissa, myös mietintänä työ- ja vapaa-ajan sekoittumisesta ja siitä kuinka elämäntapa ja pappeus on läsnä koko ajan, eläkkeelle jäätyäkin. Onpa Elina Koivistolle jopa oma blogi (Wife and Wifestyle) seurakunnan rakentamista ja pappeuden toteuttamista sosiaalisessa mediassa.
”Pappeus toi näkökulman, että olet jotain muuta kuin itseäsi varten” (Tarvo)
Pappien läheiset, puolisot, lapset, äidit, isät, siskot, ystävät, koirat, kilpikonna, sekä työtoverit, esimiehet ja seurakuntalaiset esiintyvät sarjassa luontevasti ja monin eri tavoin. Nämä lähimmäiset myös luovat oman kontekstinsa kunkin papin työlle ja syventävät heistä syntyvää kuvaa. Esimerkiksi Harri Henttisen sisaren Tiina-Liisa Erkinheimon kommentit ovat viisaita ja kauniita.
Itsekin monin tavoin pappien läheisinä (lapsena, lapsenlapsena, sisarena, serkkuna, ystävänä) tunnistamme hyvin tämän lähimmäisen roolin, eikä ohjelman mainosten ”muuttaa käsitystämme pappeudesta” -lupaus kohdallamme toteudu. Mutta ehkä on paljonkin ihmisiä, joiden tuttavapiireihin papit eivät kuulu, ja silloin ”pappikin on vain ihminen” voi olla uutinen.
”Ihmisillä on valtavasti oikeita huolia ja me vaan pohditaan, osataanko nyt sunnuntaina striimata jotain jumiksia” (Mari)
Tämä sarja on kuvattu kokonaan koronapandemian ja osittain sen aiheuttamien sulkujen aikana. Se näkyy kyllä kuvauksissa: etätyönä, somehartauksina, zoom-kokouksina, maskeina, tyhjinä kirkkoina, pappisvihkimyksenä ilman seurakuntaa. Tapahtumia järjestetään turvallisuussyistä ulkona, hartauksia kuvataan varalta varastoon.
Korona-ajan työmäärä osoittautuu myös valtavaksi: ihmisten hätä, huolet ja kysymykset, joihin on vaikeaa löytää vastauksia, tulevat tutuiksi. Papeilla, joilla on ”työajaton työ” tai jotka ovat pappeja 24/7 tämä kaikki vaikuttaa kyllä arkeen ja siitä myös puhutaan. Silti sarja ei ole leimallisesti korona-ajan kuvaus, vaan jotain yleispätevämpää. Se arjen hyvä, jota kirkko ja seurakunnat tekevät, tuntuu konkretisoituvan kriisien keskellä aivan erityisesti.
”Jos on kaapissa, ei voi olla avuksi toisille ihmisille” (Harri)
Kirkkoa tällä hetkellä repiviä kysymyksiä, kuten samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä kirkossa ja jossakin määrin yhä edelleenkin myös naispappeutta, käsitellään kyllä, mutta vain siinä määrin, kuin itse kukin papeista on niistä puhunut. Esimerkiksi Tarvo Laakso korostaa moneen kertaan olevansa ”vanhan liiton mies”, ”nuijakonservatiivi” tai ”kova jätkä” antamatta näille määreille kuitenkaan muuta sisältöä tai selitystä.
Olisiko sarjaan tullut lisää särmää ja syvyyttä, jos pappeja olisi haastettu hiukan enemmän? Jos toimittajat olisivat kysyneet lisää, tai papit olisivat olleet keskenään samassa paikassa yhtä aikaa keskustelemassa ja väittelemässä? Konservatiivien ja liberaalien välistä eroa näkyy puheissa jonkin verran, mutta sitäkään ei oikeastaan argumentoida sen kummemmin. Siten sarja on myös aika kiltti ja sympaattinen, sellainen, mistä kenellekään ei tule paha mieli. Harri Henttinen sanoo kyllä myös suoraan uskovansa, että Jeesuksen viesti olisi tänä päivänä: ”Rakastakaa kaikkia ihmisiä, ei vain heteroita”.
”Mun tulevaisuus ja Suomen kansan hengellinen tulevaisuus ei ole kirkossa, vaan Jumalassa.” (Elina)
Sarjaa mainostetaan kertomalla, että siinä kuvataan pappien aitoa elämää ja että nämä ihmiset harjoittavat kutsumusammattiaan kirkon kriisin keskellä. Kirkon kriisi ei kuitenkaan ole sarjassa ensimmäisenä esillä: enimmäkseen pappien arjen työ näyttäytyy merkityksellisenä ja kannattelevana, eivätkä esimerkiksi Mari Valjakka ja Harri Henttinen kyseenalaista kirkonkaan tulevaisuutta. Henttisen mukaan kirkko on mennyt koko ajan parempaan suuntaan, ja näinhän varmasti esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen vinkkelistä onkin.
Sukupuolten tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kannalta meille vanhoina feministeinä oli kieltämättä aika mielenkiintoista (ja hieman myötähäpeää tuottavaa), että Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 2020-luvulla naisille suunnatusta toiminnasta näytetään ”Puhkea kukkaan” -tapahtuma ostosretkineen, stailaus- ja valokuvaus-sessioineen sekä Vuorisaarnan tahdissa tehtyine aamujumppineen, ja miehille puolestaan kaiken kokeneiden äijien rukous- ja raamattupiiriä sekä jäkäjäkä-ryhmää, jossa saa epäillä kirkon sanomaa. Toivottavasti tällainen jako ei oikeasti kuvaa kirkon ajattelua miesten ja naisten rooleista ja kiinnostuksen kohteista, vaan on enemmän ohjelmaan valittujen pappien oman persoonan kuvausta. Toisaalta Tarvo Laakso pohti kirkon tulevaisuudeksi sitä, että maallikoista tulee toimijoita, ja papin työnkuva muuttuu entistä enemmän myötäelämiseksi.
”Papin työssä on tärkeyden tunnetta, monessa hetkessä on odotettu ja kuunneltu.” (Tarvo)
Ainoa esimiesasemassa oleva pappi sarjassa on kirkkoherra Harri Henttinen. Hänen mukanaan sarjaan tulee myös ensimmäisessä työpaikassaan oleva nuori pappi, tämän vihkimys ja uran ensimmäisen puoli vuotta, luontevia ammattiin ohjaamiseen ja esimies-asemaan liittyviä tilanteita.
Toisaalta Tarvo Laakson eläkkeelle jääminen sarjan aikana tuo mukaan toisen pään ammatillista uraa: miltä tuntuu, kun virka kirkossa jää taakse, kun 40-vuoden ammattiura päättyy ja avaimet palautetaan vahtimestarille? Onko pappi pappi eläkkeelläkin ja koko elämänsä? ”Stressiä ja seurakunnan oravanpyörää en tietenkään kaipaa”, sanoo Tarvo Laakso.
”Ajattele, että Sua on vain yksi kappale koko maailmassa.
Jumala ei ole tehnyt kopioita, Jumala on tehnyt vaan taidetta”. (Harri)
Yksi mainioimpia kohtia on kesäinen kuvaus Vesilahdella, jossa on tapahtuma nimeltä ”Harrasta jumppaa Harrin kanssa”. Siihen osallistuisi kyllä mielellään. Vanhan pappilan kaunis piha onkin täynnä monen ikäistä jumppaavaa, joogaavaa ja meditoivaa väkeä.
Muutenkin on ilo nähdä, millaista yhteisöllisyyttä seurakunnissa rakennetaan eri tavoin, esimerkiksi yhteisin aterioin ja musiikkihetkin. Samalla nähdään, millaisia moniosaajia ja tapahtumatuottajia papit kukin omalla tavallaan ovat. Tarvo Laakso on tunnettu gospel-muusikko, ja tämä tulee monessa kohtaa esille, mutta myös muut kuvatut papit ovat monessa asiassa lahjakkaita. Toisaalta muistutetaan, että ”kirkon tehtävä ei ole olla mikään viihdekoneisto”.
”Tällaisten monella tapaa epätäydellisten ja viallisten ihmisten käsiin Jumala on uskonut autuuden avaimet ” (Tarvo)
Papistossa kerrotaan hyvin avoimesti myös kriiseistä ja vaikeuksista. Kerrotaan omista sairauksista, niiden kanssa elämisestä, niistä selviämisestä ja siitä oppimisesta. Harri Henttinen kertoo sukupuolisen identiteetin löytymisestä ja vaikeuksista koulussa ja nuoruusaikana. Tästä kaikesta tulee kuitenkin olo, että asioiden kanssa ollaan sinut, kriisejä on ollut tilaa ja kykyä käsitellä.
Olisikohan jollakin – hoitava lääkäri, sarjan toimittaja, työnantaja, läheiset? – voinut kuitenkin olla pelisilmää ja kykyä suojella Elina Koivistoa osallistumasta tämän sarjan kuvauksiin vakavan mielenterveyteen liittyvän kriisinsä aikana? Katsojina meille jää tästä sekä hämillinen että huolestunut olo. Samalla katsoja saa vakavasta sairaudesta ja siitä toipumisen nopeudesta myös vähintään oudon ja hieman harhaanjohtavan kuvan.
Toisaalta juuri Koiviston mukana olossa tulee kauniilla tavalla esille se, että särkyneenäkin pappi toimii Jumalan työkaluna sakramentteja jakaessaan ja toimituksia tehdessään. Papin rooli myös kantaa.
”Mitä annettavaa meillä saamelaisilla on maailmalle?” (Mari)
Mari Valjakan mukanaolo tuo sarjaan kaksi erityisen merkittävää ulottuvuutta. Toisaalta saamelaisten pappina ja itse kolttasaamelaisena luterilaiseen vähemmistöön kuuluvana hän on ofelas, suunnannäyttäjä, joka nostaa esille sekä saamenkieltä että kulttuuria. Hän puhuu myös luonnosta ja ilmastosta, valtaväestön ja saamelaisten kohtaamisista ja historian kipeistä asioista.
Lisäksi hän on mukana olevista ainoa merkittävällä tavalla globaali kirkollinen toimija, Kirkkojen maailmanneuvoston alkuperäiskansojen koordinaatioryhmän puheenjohtaja. Tästä monta eri saamen kieltäkin puhuvasta, terävästä ja huumorintajuisesta nuoresta naisesta kuullaan toivottavasti tulevaisuudessa vielä paljon lisää, hänen kaltaisiaan pappeja ja johtajia kirkko tarvitsee.
”Kun ei usko kaikkiin kirkon oppeihin, saa epäillä rauhassa” (Harri)
Sarja on siis oikeasti hauska, paikoin suorastaan kepeä ja jossakin määrin myös koukuttava. Vakavista, kipeistä ja tutuistakin asioista puhutaan, mutta tuoreella ja virkistävällä tavalla. Papisto brändää mielestämme evankelis-luterilaista kirkkoa ja kirkossa tehtävää papin työtä paremmin kuin kirkko keskimäärin itse (”jos sitä nyt tarvitsee brändätä”, sanoo sarjassa Mari Valjakka).
Sarjassa tuodaan neljän eri ikäisen ja erilaisen papin persoonien ja tarinoiden kautta esiin sekä ajankohtaisia kysymyksiä, kirkon ja seurakuntien arkea että uskonnon merkitystä ihmisille. Kaikessa korostuu vierellä kulkijan rooli, lähellä ja läsnä oleminen ja ihmisen itsensä näköinen toimijuus, ihmisen omalla persoonallaan tekemä työ – Jumalan asialla.
Mutta korostuu sekin, että tehtävä on itseä isompi, ja papin rooli ja pappeus kannattelee silloinkin, kun omat voimat ovat vähissä. Samalla tulee kriisimielialan sijasta toiveikas olo, että tulevaisuuden kirkko ei ehkä olekaan kovin pappiskeskeinen instituutio, vaan enemmän ihmisten yhteisö, Jumalan seurakunta maan päällä.
Ps. Koiramme Tui arvosti erityisesti apupappikoirien Moskun ja Sarmin osuutta!
Arvioitu ohjelma: Papisto / dokumenttisarja/ YLE Areena ja YLE TV 1, 2021.
