Raamattu muuttuu

Raamatunkäännöksen takana on aina alkukielinen pohjateksti. Suomalaisen Biblian Uuden testamentin teksti perustui Erasmus Rotterdamilaisen kokoamaan latinalaiskreikkalaiseen tekstieditioon. Sen kreikankielinen teksti perustui vajaaseen kymmeneen käsikirjoitukseen, jotka suurimmaksi osaksi edustavat myöhempää ns. bysanttilaista tekstityyppiä.

Tilanne muuttui, kun 1930-luvulla pohjatekstiksi otettiin aikansa parhaaseen tekstikriittiseen tutkimukseen perustuva Eberhard Nestlen toimittama Novum Testamentum Graece. Tämä on kuitenkin huomattavasti lyhyempi kuin aiemmin käytössä ollut pohjateksti. Pohjatekstin vaihdoksella oli täten huomattavat seuraukset vuoden 1938 Uuden testamentin käännökseen.

Kyseiseen käännökseen saakka papit olivat saarnanneet ja maallikot lukeneet Apostolien teoista, että etiopialaista hoviherraa käännyttäessään Filippos kertoi tälle kastamisen mahdollisuudesta. Vastaukseksi Samarian apostoli saa hoviherralta uskontunnustuksen (Ap. t. 8:37): ”’Jos koko sydämestäsi uskot, se on mahdollista.’ Hoviherra vastasi: ’Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika.’”

Kun uusi käännös sodan alla julkaistiin, järkytys lienee ollut monille tämän kertomuksen hyvin tunteneille melkoinen: kertomuksen voimakkaimmin henkilökohtaisen uskon tärkeyttä julistava jae oli poistettu!

Raamatunkäännöskomitean miehet saivatkin tämän ja monen muun Uuden testamentin kohdan osalta selittää, että ne kaikki tunnetaan vain myöhemmistä käsikirjoituksista, ja siksi ne eivät ole kuuluneet alkuperäiseen tekstiin. Siten hoviherran uskontunnustus ei ole peräisin Luukkaalta vaan myöhemmältä kirjurilta, joka on ajatellut, että tässähän on sopiva paikka hoviherran selväsanaiselle tunnustautumiselle kristilliseen uskoon.

Kyseinen jae ei suinkaan ollut ainoa, joka jätettiin vuo0den 1938 käännöksestä pois. Poisjätettyjä jakeita on kaikkiaan lähes 30, koska ne eivät olleet osa Nestlen edition pohjatekstiä. Toisaalta käännökseen otettiin kertomus aviorikoksesta tavatusta naisesta (Joh. 7:53–8:11), vaikka sekin esiintyy ensimmäistä kertaa vasta 400-luvun käsikirjoituksissa. Tässä toisaalta Nestlen editio lipsuu omista periaatteista. Kertomus on mitä todennäköisimmin myöhempi lisäys, mutta silti se on osa Nestlen pohjatekstiä. Nestlen periaatteiden mukaan kyseinen katkelma pitäisi olla sijoitettuna kriittiseen apparaattiin (ikään kuin alaviitteeksi) eikä varsinaiseen tekstiin. Tämä katkelma on mitä ilmeisemmin niin tärkeä osa protestanttista raamattuperinnettä, ettei edes Nestle pystynyt jättämään katkelmaa pois editiostaan. Sama koskee Markuksen evankeliumin epäperäistä loppua (Mark. 16:9–20).

Perinteen vaikutus on nähtävissä myös vuoden 1992 suomennoksessa. Siinä nimittäin poisjätetyt jakeet ilmaantuvat uudelleen tekstiin. Tällä kertaa ne on kuitenkin varustettu hakasulkein. Tämän tarkoituksena on osoittaa, etteivät jakeet olleet osa vanhinta tunnettua tekstitraditiota. Miksi jakeet otettiin takaisin käännökseen? Käännös perustuu käytännössä samaan pohjatekstiin kuin vuoden 1938 suomennos. Jakeet eivät siis ole osa alkukielistä pohjatekstiä ja silti ne otettiin mukaan käännökseen. Mistä muutos johtuu?

Ehkä tässä näemme sen saman prosessin, joka on ollut käynnissä Raamatun synnystä lähtien. Ensiksi oli varhainen kristillinen yhteisö, joka loi itselleen pyhien tekstien kokoelman. Tämä yhteisö tallensi ja välitti tämän kokoelman tekstejä ensiksi käsikirjoitusten avulla ja myöhemmin painettujen kirjojen muodossa.

Teksti muuttui ajan saatossa, kun sitä tulkittiin yhä vaihtelevissa ympäristöissä. Se muuttui, kun se käännettiin uusille kielille. Johtiko kirjanpainotaito Raamatun tekstien muuttumattomuuteen? Ei missään tapauksessa. Se jatkaa muuttumistaan riippuen käyttämistämme pohjateksteistä, käännösperiaatteista sekä sitä tulkitsevien yhteisöjen traditioista.