Raamatullinen rauha 2. Deuteronomistinen teologia: rauha on Jumalan siunaus

Jumalan tahdon noudattaminen takaa rauhan

Myyttisessä paratiisikertomuksessa ongelmat alkavat Jumalan käskyn rikkomisesta. Tämä ajatus saa keskeisen aseman niin sanotussa deuteronomistisessa teologiassa, joka leimaa laajoja osia Vanhaa testamenttia. Olen esitellyt deuteronomista teologiaa perusteellisimmin osana toisaalla julkaistua artikkelia.

Deuteronomistinen teologia ei syntynyt tyhjiössä. Babylonia oli vuonna 587 eKr. valloittanut Jerusalemin, hävittänyt temppelin ja vienyt huomattavan osan väestöstä pakkosiirtolaisuuteen. Tapahtuma oli kansallisuskonnollinen katastrofi, johon deuteronomistinen teologia tarjosi vastauksen. Näin laajat osat Vanhasta testamentista ilmaisevat pyrkimystä ymmärtää sotaa ja sen paikkaa Jumalan luomassa maailmassa.

Deuteronomistit ajattelivat, että katastrofin taustalla oli Jumalan tahdon rikkominen. Tätä he todistelivat laatimalla yhtenäisen esityksen Israelin kansan historiasta. Kuvaus alkoi vaelluksella Egyptin orjuudesta Israeliin ja päättyi Jerusalemin hävitykseen. Teoksen aloitti nykyinen Viides Mooseksen kirja. Siinä Mooses kuvaa liittosuhteen ehtoja:

”Taivas ja maa ovat todistajinani, kun nyt sanon: Minä olen pannut teidän valittavaksenne elämän ja kuoleman, siunauksen ja kirouksen. Valitkaa siis elämä, että te ja teidän jälkeläisenne saisitte elää. Rakastakaa Herraa, Jumalaanne, totelkaa häntä ja pysykää hänelle uskollisina. Silloin te saatte elää, ja Herra antaa teidän aina asua siinä maassa, josta hän valalla vannoen antoi lupauksen teidän esi-isillenne Abrahamille, Iisakille ja Jaakobille.”

(5. Moos. 30:19–20)

Kirjoittajien historiateologisena periaatteena on kuvata, miten Jumalan tahdon noudattaminen toi aina kaikenpuolisen siunauksen, mutta sen rikkominen johti Jumalan vihaan ja rangaistuksiin – jos ei heti, ainakin jollain aikavälillä. Jerusalemin hävitys ja pakkosiirtolaisuus olivat lopullinen isku uskottomalle kansalle: ”Että Jerusalemille ja Juudalle kävi niin kuin kävi, oli Herran tahto. Vihassaan hän viimein heitti ne pois kasvojensa edestä.” (2. Kun 24:20). Sota ja hävitys ovat tässä rangaistuksia. Rauha puolestaan käsitettiin siunaukseksi.

Herran sodat

Miten edellä kuvattuun rauhanteologiaan sopivat deuteronomistien laajat sotakuvaukset, joissa sotaa käydään Jumalan tahdon mukaan ja Jumalan siunauksella? Jotkut sodat suorastaan nimetään Herran sodiksi. Ei vaikuta kovin rauhanomaiselta. Eikä olekaan. Deuteronomisteilta on turha etsiä mitään yksiselitteistä sodanvastaista viestiä. Ei sitä löydy edes Älä tapa -käskystä.

Hepreassa käytetty tappaa-verbi razah asettaa rajoituksia tappamiskiellolle. Verbiä ei koskaan käytetä eläimen surmaamisesta tai ihmisen surmaamisesta sodassa. Vain kahdessa poikkeustapauksessa verbiä käytetään kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanosta. Tämä tekee ymmärrettäväksi, miksi Älä tapa -käskystä huolimatta annetaan eläinuhreja, langetetaan kuolemantuomioita ja käydään Jumalan siunauksella sotaa.

Erityisen pahamaineisia ovat niin sanotut maanvalloituskertomukset. Niissä israelilaiset valloittavat Jumalan tahdon mukaisesti itselleen luvatun maansa ja armottomasti hävittävät kaupunkeja tieltään. Nämä väkivaltaa oikeuttavat kertomukset ovat kuitenkin mielikuvituksen tuotetta. Arkeologinen todistusaineisto ei puhu sen puolesta, että kertomukset vastaisivat historiallista todellisuutta.

Epähistoriallisuudestaan huolimatta maanvalloituskertomusten sotaan innostava jälkivaikutus on ollut valtava. Se tuskin on ollut kirjoittajien alkuperäinen intentio. Kuvaukset muinaisista menestyksekkäistä sodista ovat syntyneet vain vastakuvana lähimenneisyydessä kärsityille murskatappioille. Kuvaamalla voittoisia sotia on tarkoitus todistaa, että myös puolustussota mahtavaa Babyloniaa vastaan olisi onnistunut, jos Jumalan tahtoa olisi kuunneltu. Daavidkin voitti Goljatin kaiken todennäköisyyden vastaisesti. Omaan aikaansa deuteronomistit eivät heijasta toiveita ekspansiivisesta valloitussodasta. Pikemminkin kysymys on siitä, onko kansalla enää mitään tulevaisuuden toivoa.

Sama heikkoa toivoa etsivä viesti näkyy lukuisilla profeetoilla, joiden kirjoitukset myös keskittyvät pitkälti Jerusalemin hävityksen ympärille. Esimerkiksi Jesajan kirja kuuluttaa yhtäältä tuomiota, mutta lupaa toisaalta rauhaa harmonisin tulevaisuuskuvin. Susi kulkee rauhassa karitsan kanssa, lapsi leikkii vaaratta kyyn kololla eikä kukaan tee mitään pahaa (Jes. 11:6–10). Unenomainen kuva täydellisestä harmoniasta vastaan sitä luomiskertomuksen ajatusta, että maailma on tarkoitettu hyväksi. Synti ja sen seurauksena väkivalta ja sota ovat vain häiriöitä Jumalan luomassa todellisuudessa, ei sen perustavia ominaisuuksia.

Shalom – kristillisen rauhanteologian peruskäsite

Käsitys Jumalan luomasta harmonisesta ja rauhanomaisesta maailmasta näkyy myös heprean rauhaa tarkoittavassa sanassa shalom. Kun kreikan eirene tarkoittaa vain sodan poissaoloa, shalom tarkoittaa kokonaisvaltaista hyvinvointia, joka on Jumalan lahjaa.

Sanojen shalom ja eirene ero vastaa hiljattain menehtyneen norjalaisen rauhantutkija Johan Galtungin tekemää klassista erottelua positiivisen ja negatiivisen rauhan välillä. Negatiivinen rauha tarkoittaa sodan ja väkivallan poissaoloa. Positiivinen rauha on puolestaan väkivallan käsitteen laajennuksen seuraus. Väkivalta ei ilmene vain fyysisenä vaan myös henkisessä, rakenteellisessa ja monessa muussa merkityksessä. Positiivinen rauha tarkoittaa näiden kaikkien ilmiöiden poissaoloa, siis kokonaisvaltaista väkivallattomuutta.

Heprean kautta sanan shalom merkityssisältö on välittynyt myös Uuteen testamenttiin. Niinpä siellä eirene on saanut merkittävästi toisenlaisen merkityksen kuin klassisessa kreikan kielessä. Voi sanoa, että heprean sanaan shalom kiteytyykin kristillinen ihanne rauhasta. Tällaista ajattelua on vaikea yhdistää herakleitoslaiseen perinteeseen, jossa väkivaltaiset konfliktit nähdään edistystä luovana voimana.

Lue myös:

Niko Huttunen: Raamatullinen rauha 1. Alkukertomukset: onko rauha parempi kuin sota? Vartija 30.7.2024.

Artikkelikuvassa William Struttin etsaus Rauha vuodelta 1896.