Raamatullinen rauha 4. Entä Jeesus?

Ei sotapäällikkö mutta ei pasifistikaan

Jeesusta tuskin voi pitää kovin sotaisana hahmona. Johanneksen ilmestyksen valkealla hevosella ratsastava ”Jumalan Sana” on ilmeinen poikkeus, mutta se lähinnä osoittaa tulkitsijoiden luovasta kyvystä. Evankeliumeissa Jeesus on kaikkea muuta kuin väkivaltainen sotilasjohtaja. Sellaisen sepittämiseksi on pitänyt tarttua ainoaan tarjolla olevaan kertomukseen eli temppelin puhdistamiseen. Silloin tällöin joku historian Jeesus -tutkija yrittää uskotella kertomuksen olevan kesytetty jäänne mahtavasta selootti-Jeesuksen hyökkäyksestä Jerusalemiin. Vakavasti otettava tutkimus ei ole koskaan ottanut näitä selityksiä vakavasti.

Pasifisteille Jeesus on helpompi pala. Evankeliumeista on helppo irrottaa yksittäisiä lauselmia ja tulkita niitä oman näkemyksen mukaisesti. Vuorisaarnan ”Autuaita ovat rauhantekijät” (Matt. 5:9) ei viittaa pasifisteihin, vaikka rauhantekijä onkin latinaksi pacificus ja Pentti Saarikoski suomensikin rauhantekijän pasifistiksi. Rauhantekijöiksi kutsuttiin myös keisareita, jotka loivat rauhan kukistamalla vihollisensa. Evankeliumissa Kristus torjuu Saatanan houkutukset maailmanvallasta (Matt. 4:8–10), mikä on ilmeinen viittaus keisarien vallankäyttöön.

Rauhantekemisessä on ehkä kyse henkisestä rauhasta (vrt. hengessään köyhät, Matt. 5:3) tai rauhan luomisesta jokapäiväisissä suhteissa. Jeesus kehottaakin olemaan vastaamatta lyöntiin lyönnillä vaan sietämään pahoinpitelyä (Matt. 5:38–48). Mitään pasifistista ohjelmaa tähän neuvoon ei liity. Kyse on nahistelusta ja nyrkkitappelusta, ei sodasta.

Heti Vuorisaarnan jälkeen Jeesus ylistää sadanpäällikön uskoa (Matt. 8:5–13). Tämäkään ei ole mikään kannanotto sotilasammatin puolesta, sillä evankeliumeissa on myös kielteisiä sotilashahmoja. Korkeintaan voi päätellä, että sotilasammatti on neutraali asia, joka ei aiheuta enempiä pohdintoja. Yritykset heijastaa johdonmukainen aseistakieltäytyminen Uuteen testamenttiin tai varhaiseen kristillisyyteen eivät saa tukea lähteistä. Olen käsitellyt pasifististen tulkintojen ongelmia toisaalla.

Jeesus näyttää jakaneen apokalyptisen käsityksen lopunajan ahdistuksista. Kuten edellä todettiin, näihin kuuluivat myös sodat (Mark. 13:8). Kristillisen rauhanteologian tulee siis ottaa todesta se, että sotien kanssa joudutaan elämään aikojen loppuun asti. Konfliktien syntyä voidaan korkeintaan vähentää ja sodan tuhovoimaa voidaan rajoittaa, mitä pyrkimystä ilmentää luterilaisen kirkonkin hyväksymä oikeutetun sodan teoria.

Luterilainen tulkinta Jeesuksen opetuksista

Luterilaisuus on pitkälti sitoutunut Paavalin esivaltaopetukseen (Room. 13:1–7), jonka mukaan esivallan miekalla on pahaa rajoittava vaikutus. Herakleitoksen ajatuksesta poiketen miekka ei rakenna mitään hyvää, vaan se ainoastaan rajoittaa pahaa. Oikeastaan ihmisten välisten väkivaltaisten auktoriteettirakenteiden aika on Paavalin mukaan loppumassa: kaikki vallat, voimat ja mahdit kukistetaan, niin että ”Jumala hallitsee täydellisesti kaikkea” (1. Kor. 15:24–28). Tulevaisuuden ihanteena on kristillinen anarkismi, jossa ainoastaan Jumalalla on valtaa. Olen tarkemmin hahmotellut kristillistä anarkismia toisessa artikkelissa.

Jeesuksenkin sanoja on toisinaan tulkittu esivaltaopin silmälasein. Jeesus käskee oppilastaan panemaan miekkansa tuppeen, koska miekkaan tarttujat myös tuhoutuvat miekkaan (Matt. 26:52). Tuhoava miekka on tulkittu esivallan miekaksi. Asiayhteydessä tästä tuskin on kysymys. Ei ole kysymys myöskään pasifistisesta tulkinnasta, jossa kielletään kokonaan tarttumasta miekkaan.

Miekkalauselmassa on kyse tuomiolauselmasta, jolla Jeesuksen vangitsijat ja heidän edustamansa juutalainen kollektiivi julistetaan syylliseksi vuoden 70 jKr. tapahtuneeseen Jerusalemin hävitykseen. Vangitsijat ovat aseistautuneet miekoin ja roomalainen miekka on tuhoava heidät. Vastaava ajatus toistuu evankeliumissa usein. Kuuluisin lienee kohta, jossa kansa huutaa verta itsensä ja lastensa päälle (Matt. 27:25). On selvää, että aseellista mahtia olisi käytettävissä Jeesuksen puolustamiseksi: peräti 12 enkelilegioonaa. Tässä tilanteessa voimaa ei kuitenkaan tule käyttää, sillä kirjoitusten tulee täyttyä (Matt. 26:53–54). Miekkaan tarttumiskielto ei siis sisällä mitään yleistä periaatetta vaan tapauskohtaisen ohjeen ja tuomiolauselman Jeesuksen vangitsijoille. Kohdan yksityiskohtaisempi eksegeettinen analyysi löytyy kirjastani Raamatullinen sota sivulta 139 alkaen.

Johanneksen pasifistinen Jeesus

Jos pasifismia haluaisi jostain Uudesta testamentista löytää, se löytyy aivan muualta kuin Vuorisaarnasta, mistä tavanomaiset kristillisen pasifismin esitykset ovat sitä löytävinään. Johanneksen evankeliumista löytyy parempia lähtökohtia. Opetuslapsistaan Jeesus toteaa: ”He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu” (Joh. 17:14). Tällä perusteella Jeesus irtisanoutuu myös sodankäynnistä: ”Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta. Jos se kuuluisi tähän maailmaan, minun mieheni olisivat taistelleet.” (Joh. 18:36.)

Valtiollinen propaganda korosti hallitsijoiden voittoisten sotien antamaa rauhaa maailmalle, esimerkiksi näiden Ovidiuksen säkeiden tapaan: ”Kun hän [Caesar] on antanut rauhan maailmalle, hän kääntää mielensä / yhteiskunnan asioihin ja oikeamielisenä lainsäätäjänä laatii lait.” (Ovidius, Muodonmuutoksia 15.832–833.) Jeesus julistaa suoraan, että hänen antamansa rauha on jotain aivan muuta: ”Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa.” (Joh. 14:27.) Katse kääntyy pois pahasta maailmasta taivaaseen, maallisesta rauhasta hengelliseen rauhaan.

Kieltämättä kristinuskon traditio tarjoaa vahvoja esimerkkejä – etenkin Jeesuksen itsensä – siitä, että viholliselle ollaan valmiit uhraamaan kaikki omaa henkeä myöten siinä apokalyptisessa uskossa, että Jumala kääntää kaiken viimeistään viimeisellä tuomiolla. Mutta jos kristitty voi uhrata oman henkensä väkivallattomuuden alttarille, voiko hän uhrata myös lähimmäisen hengen ja jättää puolustamatta häntä väkivaltaista vihollista vastaan? Jeesus ei toki halunnut puolustettavan itseään ja ilmoitti juovansa maljan, jonka Isä on hänelle antanut (Joh. 18:11). Mutta tarkoittiko hän, että jokainen väkivaltainen hyökkäys on sen kohteille Jumalan antama malja ja jokaisen on annettava häiritsemättä kuolla oma väkivaltainen kuolemansa? Tällaisiin kysymyksiin Johanneksen evankeliumin Jeesus ei anna vastausta.

Sisäisen hengellisen rauhan voi nähdä kuitenkin merkittävänä toisella tavalla kuin Johanneksen evankeliumissa. Jeesuksen mukaan ihmisen sisältä lähtevät pahat ajatukset, jotka johtavat kaikkeen pahaan maailmassa (Mark. 7:21–23). Jaakobin kirjeessä todetaan samaa: ”Mistä teidän keskinäiset kiistanne ja taistelunne syntyvät? Mistäpä muusta kuin haluistanne, jotka käyvät taistelua teidän ruumiissanne.” (Jaak. 4:1). Ajatus on itse asiassa tuttu jo Platonille, joka kirjoittaa Faidonissa: ”Sodat, kapinat ja taistelut eivät johdu mistään muusta kuin ruumiista ja sen haluista.”

Sota on ihmisen sisäisen maailman synnyttämä ilmiö. Siksi se ei poistu aseistariisunnalla. Sotateoreetikko Carl von Clausewitz varoittaakin tylsistyttämästä miekkoja ihmisyyden nimissä, koska saamme pian vastaamme jonkun, joka ei häikäile hakata jäseniämme irti terävällä aseellaan. Tarvitsemme suojaksemme voimakkaan mutta oikeamielisen esivallan, joka käyttää voimaansa vain ehkäistäkseen suurempaa pahaa tapahtumasta.

Koska sota kumpuaa ihmisen sydämestä, juuri sen on muututtava. Tässä ei tosin ole mitään erityisen kristillistä, sillä Platonkin tiesi sen. Kristillisen rauhantyön erityisyys lienee siinä, että sydämen muutos tulee nimenomaan Kristuksen kautta.

Lue myös:

Niko Huttunen: Raamatullinen rauha 1. Alkukertomukset: onko rauha parempi kuin sota? Vartija 30.7.2024.

Niko Huttunen: Raamatullinen rauha 2. Deuteronomistinen teologia: rauha on Jumalan siunaus. Vartija 2.8.2024.

Nikko Huttunen: Raamatullinen rauha 3. Apokalyptiikka: suuri lopputaistelu ja ikuinen rauha. Vartija 3.8.2024.

Artikkelikuvassa Maailman rukouspäivä rauhan puolesta Assisissa 2011. Kuva Stephan Kölliker, CC BY-SA 3.0, via Wikimedia Commons.