Rauhan umpikujat

Vuonna 1918 Iso-Britannia valtasi Palestiinan ja julisti, että juutalaiset voivat perustaa sinne kansallisen kodin. Vuonna 1947 Yhdistyneet kansakunnat päätti, että Palestiinan alue oli jaettava Israeliksi ja Palestiinan arabien maaksi. Tätä seuraten Israel julistautui seuraavana vuonna itsenäiseksi. Tällä perusteella Israelin valtiolla on oikeus olla olemassa ja puolustaa itsenäisyyttään.

Israelin valtio perustettiin kuitenkin alueelle, jolla asui jo runsaasti pääosin islaminuskoisia arabeja. Alueella oli asunut jo juutalaisiakin, mutta he olivat selvästi vähemmistönä. Syntyessään Israel sai vihollisikseen ympäröivät arabivaltiot ja paikalliset ei-juutalaiset asukkaat. Näiden kaikkien selvä enemmistö on alusta alkaen ollut sitä mieltä, että Israelin valtiolla ei ole oikeutta olla olemassa. Heidän mielestään koko Palestiina kuuluu arabeille.

Israel selvisi voittajana arabimaiden sitä vastaan käymistä sodista ja solmi jopa pysyvän rauhan Egyptin kanssa. Olemassaoloaan edelleen puolustava Israel saartaa Gazan kaistaletta sekä miehittää Länsirantaa, jonne se on perustanut kasvavalla tahdilla siirtokuntia. Israelista on tullut koko Palestiinan kattava valtiokokonaisuus, joka pyrkii turvaamaan olemassaolonsa hallitsemalla koko aluetta ja lisäämällä elintilaa rajojen sisällä. Ratkaisevassa kohdassa Hamas ja Israelin armeija puhuvat samaa kieltä ja ymmärtävät toisiaan: voittaja voi olla vain se, joka saa kaiken, ja kaiken voi saada vain väkivalloin.

Minkäänlaisia välimuotoja ei tämän hetken poliittisessa tilanteessa näytä olevan. Kahden valtion ratkaisulle ei ole olemassa minkäänlaisia edellytyksiä.

Israelin läntisten kriitikkojen vaatimuksena on miehityksen ja saarron lopettaminen sekä itsenäisyyden antaminen näiden alueiden palestiinalaisille. Käytännössä tämän vaatimuksen toteuttaminen ei voisi olla kuin välietappi matkalla juutalaiskysymyksen lopulliseen ratkaisuun Palestiinassa. Palestiinalaisten selvä enemmistö nimittäin vaatii edelleen sitä samaa kuin se aina on vaatinut: Israelin valtion on lakattava olemasta ja koko Palestiina on annettava heille.

Jos tietäisimme, miten sovinto saadaan aikaan, ansaitsisimme Nobelin rauhanpalkinnon – ja niin ansaitsisi kuka tahansa, joka sen tekisi. Edes vastikään kuollut rauhannobelisti Martti Ahtisaari ei ollut toiveikas sovinnon löytämiseksi Lähi-itään. YLE:n toimittaja Marika Kataja kertoi Facebookissa satunnaisesta kohtaamisestaan Ahtisaaren kanssa Libanonin sodan aikaan 2006. Kataja esitti Ahtisaarelle toiveen, että tämä tekisi jotakin rauhan aikaansaamiseksi. Kataja kertoi Ahtisaaren vastanneen: ”Ei, Lähi-itä, siihen soppaan minä en sekaannu.” Se onkin soppa, joka palaa jatkuvasti pohjaan.

Ukrainan sodan yhteydessä on usein herätetty kysymys, onko olemassa ns. hyviä venäläisiä, jotka vastustavat sotaa ja Putinin hallintoa. Hyvin monet ovat sitä mieltä, ettei heitä edes ole. Entä onko ”hyviä palestiinalaisia”, jotka vastustavat Hamasia ja sen politiikkaa? Haluamme uskoa, että heitä on. Tunteet Suomessakin käyvät etenkin somessa niin kuumina, että pienikin ymmärrys palestiinalaisten kärsimyksiä kohtaan tulkitaan helposti Israel-vastaisuudeksi. Empatiaa palestiinalaisia kohtaan ei kuitenkaan pidä automaattisesti tulkita sympatiaksi Hamasia kohtaan.

Kummallakin taholla, Hamasin ja Israelin hallituksen, varmasti ymmärretään, että suuri määrä viattomia siviilejä kuolee vihollisuuksien vuoksi. Avoimen antisemitistisen Hamasin taholla se on selvästi tarkoituksellista, päämäärä. Mutta olisiko lapsellista toivoa Israelin hallituksen ja armeijan osoittavan suurempaa inhimillisyyttä omissa toimissaan? Ei kai se voi olla käytännössä mahdotonta? Olisiko se heikkouden osoitus? Rauhalliseen rinnakkaineloon ei koskaan päästä jatkuvalla kostamisella.

Israelin ja palestiinalaisten vihollisuudet heijastuvat aina juutalaisiin muuallakin maailmassa. Suomessa juutalaiset ovat joutuneet Israelin tapahtumien vuoksi lisääntyneen väkivallalla uhkailun kohteeksi. He eivät kuitenkaan ole osasyyllisiä Israelin toimiin, ja siksi heidän syyttämisensä on silkkaa antisemitismiä.