Reformaation katkerat hedelmät

Muutama vuosi sitten Eurooppa muisteli reformaation alkua. Olisi jälleen aika muistaa mitä tapahtui 500 vuotta sitten. Syytä ei ole juhlaan vaan vakavaan hiljentymiseen. Vuonna 1524 alkoi talonpoikaissota, joka oli alkusoitto traagiselle teurastukselle uskonnon nimissä. Juuri nyt Gazan tapahtumien ja Ukrainan vuoksi tätä historian läksyä olisi syytä muistella maailman uskontodialogin alleviivauksena – piirtämällä viiltävät punakynämerkinnät historian kirjan marginaaliin.

On toinenkin muistamisen aihe. On kulunut 500 vuotta siitä, kun vaikuttajanainen Argula von Grumbach debatoi humaanin kristinuskon puolesta. Tuo reformaation aktivisti, aatelissäätyinen ja nomenklatuuraa pelkäämätön nainen oli vuosina 1523–1524 tuottanut useita tekstejä evankelisen liikkeen puolesta. Tunnetuin tapaus lienee Argulan kirje Ingolstadtin yliopiston johdolle koskien opiskelijaa, nimeltään Arsacius Seehofer, jota rangaistiin tylysti Martti Lutherin heresiaan liittymisestä. Tässä painava artikkeli aiheesta.

Toinen kiinnostava kirjoitus tutkijalta, joka on paneutunut kristinuskon historian naisvaikuttajien töihin.

Ensin mainitun artikkelin kirjoittaja Sini Mikkola viittaa kirjeenvaihtoon, jossa Martti Luther antaa tunnustusta Argula van Grumbachille: ”Hän on ainutkertainen Kristuksen työkalu. Vakuutan sinulle, että Kristus vie nuo omilla tiedoillaan mahtailevat voimakkaat turmioon tämän heikon astian kautta.” Sopiva muistutus niille, jotka edelleen vuosisatojen jälkeen haluaisivat osoittaa naiselle kavennettua roolia kristinuskon yhteisössä.

Teurastus oikean opin puolesta

Talonpoikaissota ja pian sen jälkeen ympäri Eurooppaa syttyneet järkyttävät uskonsodat olivat melkein 200 vuotta kestävä teurastuksen, vihan, uskonkiihkon ja poliittisen riidan ja vallanhimon aikakausi, mikä nostaa oikeutetun kysymyksen. Oliko reformaatio suuri erehdys, joka olisi pitänyt (ja voitu) välttää? Läntisen kirkon katkera repeämä on kestänyt 500 vuotta, ja edelleen osapuolten välillä on ammottava kuilu. Tämä näkyy erityisesti kirkkojen tunnustuksellisen totuuskiivailun ja opillisten auktoriteettien välillä. Sen sijaan tavallisten ihmisten keskuudessa, maltillisesti maallistuneen kirkkokansan keskuudessa reformaation kiihko ja oikeaoppisuuden vaatimukset ovat hiljentyneet. Katolisen, protestanttisen ja monen reformaation jälkeen syntyneen kirkollisen tradition arkipukuinen kirkkokansa tulevat hienosti toimeen, ummistamalla armeliaasti silmät ja korvat kirkkojen totuuspelin teoriaväitteiltä. Itselleni kolmen vuosikymmen yhteistyö Euroopan, Afrikan ja Intian kollegoiden kanssa – ammatillisesti ja yksityisen ystävyyden tasolla on näyttänyt arkiekumenian arvon.

Kulttuurikristityn katekismus

Yksi näkyvä piirre on maallistumiskehityksen mukana tapahtunut juutalaisuuden ja kristinuskon pyhien kirjojen aseman muutos. Kasvavalle enemmistölle nämä kirjat eivät ole arkisessa käytössä päivälehden, tietokirjallisuuden, internetin ja joukkoviestimien tapaan. Raamattu/Toora on kirjahyllyssä, aika ajoin esillä ja kunnioittavasti kohdeltuna. Kirjan kulttuurinen merkitys tunnustetaan ja tunnetaan, siihen kohdistuvaa tutkimusta arvostetaan koko yhteisömme ja kansakuntamme perustana. Ääneen lausumaton Eurooppaa yhdistävä tunne on tämän kaltainen: yhteiskunta, joka kieltää tai unohtaa historian opetukset, rappeutuu moraalin ja tietovarustuksen osalta. Kansakunnan uskontoperinne ja siihen paneutuminen kunnioituksen ja historiakriittisen tarkastelun keinoin on eheän yhteiskunnan ja sivistyselämän ylläpitoa.

Reformaatio oli väistämätön samaan tapaan kuin kopernikaaninen vallankumous fysikaalisen maailman selityksessä. Sen tilalle syntynyt epäjärjestys, katkerat riidat ihmisten, kirkkokuntien, herttuoiden ja kuninkaiden kesken olivat sulaa hulluutta. Korkeintaan riitojen kiivaus osoitti, että erimielisyyden aiheet eivät olleet vähäpätöisiä, keinotekoisia tai keksittyjä.

Kansan raamatunluku räväytti

Jopa Raamatun tekstien saattaminen kansan kielelle ja laajojen massojen saataville on aihe, jossa sekoittuu kummallisella tavalla siunaus ja kirous. Tämä reformaation ansioksi katsottu aihe oli kuin Pandoran lipas, joka auki rävähtäessään sylki ilmoille kalleuksia ja viisauksia, mutta samalla räjähtäviä riidan siemeniä. On hupaisaa ajatella, miten kristillinen kirkko oli 1500 vuoden ikään elänyt tilassa, jossa katujen, torien ja kylien rahvaan täsmällinen tieto Raamatusta oli ymmärtääkseni satunnaista, toissijaisten lähteiden, legendojen, suullisesti siteerattujen papin ja munkkien kertomusten varassa. Silti uskonto säilyi – yksilöt uskoivat kukin tavallaan ja noudattivat lähiyhteisön tapoja.

Tämä olettamus ja seuraava spekulaatio on tosin oma kuvitelmani ja toivoisin historian tuntijoiden oikaisevan ja täsmentävän ajan kuvaa. Reformaation ja kirjapainoteknologian tuloksena uskontotiedosta tuli nykyajan TV-viihteen tapaan koko kansan arjen sisältöainesta, ajanviete, väittelyn, kiistelyn ja fanituksen aihe. Oppimattoman ja ajan epäreilun yhteiskunnan paineissa eläneen maalaiskansan keskuudessa ajatuksen vapaus oli kuin kekäle heinälatoon.

Uskonsodista maltilliseen tasapainoon?

Hirmuinen talonpoikien kapina oli kuin alkusoittoa Ranskan vallankumoukselle kolme vuosisataa myöhemmin. Altavastaajat ja herruuden edustajat vastakkain – epäoikeudenmukaisuudet purskahtivat esiin. Tässä sekamelskassa poliittis-yhteiskunnallinen aines ja uskonnollinen sisältö sekoittuivat ja reformaatio uskontokulttuurin itsereflektiona ja kansanryhmien dialogina meni lähes pilalle. Uskonsotien teurastus ja käsittämättömät uhriluvut kertovat aidon keskustelun romahduksesta ja täydellisestä eettisestä katastrofista.

Tämä ohjaa näkemään nykyajan vihanpidon Israelin ja Palestiinan välillä ja samoin Venäjän ja Ukrainan välillä samassa (isossa?) kuvassa, läntisen maailman ja Aabrahamin kertomusta kunnioittavan kulttuurin vaarallisena tulehduksena.

Mikä olisi oikea tasapaino ns. pyhien kirjojen Raamattu, Toora, Koraani asemoitumisessa yhteiskunnan ja kulttuurin rakenteisiin, etiikan, moraalin, taiteen ja tiedon ravinteina? Fundamentalistisen ulkoluvun, malttia ja suhteellisuutta väistelevän kiihkouskon jäljet pelottavat. Toisaalta myös toinen ääripää, nykyinen uskonnon poisliuotuksen aika oireilee tarjoillen usein kummallista uskontomagian ja uushenkisyyden rosollia. Kirkkojen takapenkeissä olisi tilaa hiljentymiseen ja maltilliseen mietiskelyyn syventyneelle kristinuskon ja juutalaisuuden syvän tradition ja nöyrän agnostismin kulttuurisen sanoman koskettamille.

Artikkelikuvassa Argula von Grumbachin miuotokuva medaljongissa vuodelta 1520.