Seppo A. Teinonen – Andalusian rakastaja

Kun Malagaan suuntautuneen lentokoneen pyörät irtosivat Helsinki-Vantaan lentoasemalta kesäkuussa 1988, matkustajina olleet Riitta ja Seppo Teinonen eivät ehkä aavistaneet, miten merkittävästä transituksesta oli kyse. Seppo Teinonen ei koskaan enää sen jälkeen palannut Suomeen, vaan vietti elämänsä seitsemän viimeistä vuotta Espanjan Benalmádenassa.

Voidaan perustellusti sanoa, että kyseessä oli uusi elämänvaihe, joka tuli vaikuttamaan Teinosen elämään ja ajatteluun ratkaisevalla tavalla. Hän totesi, että ”ken saapuu Málagaan, se tänne jää. Kun kerran on päässyt paratiisiin, kiirastulen palaaminen ei enää huvita. Täällä tunnetaan joutenolo, pereza, ja ollaan onnellisia. Mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä enemmän on työtä ja vähemmän aikaa olla ihminen.”

Tämä tunnustus piti Teinosen kohdalla tosin vain osittain paikkansa. Hän ei osannut olla uudessa kotimaassaan suinkaan joutilaana, vaan pikemminkin hänestä paljastui uudenlainen suorittaminen. Teinosen suhteellisen lyhyt, vain runsaat seitsemän vuotta kestänyt Espanjan-kausi tuotti toistakymmentä teosta: matka- ja kulttuurioppaita, sananlasku- ja esseekokoelman sekä tietokirjoja. Merkittävää oli myös kymmenet artikkelit, joita hän kirjoitti erityisesti paikalliseen Olé-lehteen.  Yllättävää ei ollut ainoastaan tuotettujen tekstin määrä, vaan myös Teinoselle uudentyyppinen sisältö, jossa oli aikaisempaa henkilökohtaisempi ote. Tämä käy hyvin ilmi ensimmäisen Espanjassa ilmestyneen kulttuurioppaan Paratiisi ja sen kaupunki esipuheesta:

Tämä on vähäinen kirja laajasta aiheesta, vain pieni siemaus suuresta maljasta. Joskus on kuitenkin pakko kirjoittaa: ympäristön vaikutteet ovat niin väkevät, että niihin on reagoitava, ääni on niin voimakas, että se saa aikaan kaiun. Ihminen voi tulla raskaaksi myös kirjallisesti, jolloin hänen on pakko suostua kirjan syntymiseen.

Tunnetun teologin Georg Lindbeckin kirjassaaan The Nature of Doctrine esittelemää jaottelua lainaten Teinonen näyttää Espanjassa jättäneen taakseen opin käsittämisen vain tiedollisina väitelauseina – siis täsmällisinä määritelminä ja sanamuotoina. Tilalle tuli yhä enemmän kokemuksellis-ilmaisullinen ajattelu, jossa uskontoa koskevien perustunteiden ja asenteiden merkitys korostuu. Mutta aivan erityisesti Teinosen ajattelua tuntuu Andalusiassa leimaavan Lindbeckin hahmottelema kulttuuris-lingvistinen kirkon opin ja elämän tulkinta. Merkittävää on tällöin yhteisten asenteiden koodistot ja tapa olla maailmassa erityisesti kielen ja yhteisesti sovittujen tapojen kautta.

Säännöllinen osallistuminen messuun (jopa pari kertaa päivässä), yhteiset juhlat ja pyhät paikat – niistä kaikista muodostuu Teinosen elämää konstituoiva tekijä. Hän saattaa julistaa uudesta asuinympäristöstään, kuinka ”Andalusia on paratiisi ja Málaga on sen kaupunki”. Jälkimmäinen on ”maailman morsian”, ”kaunotar” tai ”Välimeren seireeni”. Mukana on ensikertalaisen tuoretta näkökulmaa ja äsken kääntyneen vilpitöntä innostusta. Teinosen olikin helppo yhtyä uuteen kotikaupunkiinsa liitettyyn sananlaskuun: ”Benalmádenassa näet Jumalan, vaikka et haluaisikaan.”

Espanjaan muutto näyttää olleen kutenkin melko pikaisen päätöksen tulos. Moni ihmetteli, miksi Teinoset eivät muuttaneet heille rakkaaksi tulleeseen Italiaan ja erityisesti Assisiin. Seppo totesi vain lyhyesti nähneensä kerran kuvan, jossa oli satanut lunta Assisin ja Vernan luostarin kattojen päälle. Lapin sodan ankarien koettelemusten jälkeen ei enää halunnut asua paikassa, jossa olisi joskus lunta.

Ratkaisu on sikälikin yllättävä, että muutto Espanjaan ei välttämättä ollut vuosia kytenyt suunnitelma. Toki Teinonen oli jo ennen muuttoa syvästi rakastunut käännöstyönsä kautta espanjalaiseen kirjallisuuteen ja erityisesti paikallisiin mystikoihin. Hänelle oli ominaista ajatella, että näiden satoja vuosia sitten eläneiden opettajien ajattelu oli modernissakin maailmassa edelleen relevanttia. Virkaanastujaisesitelmässä hän totesi, kuinka ”Kirkko elää traditiossa ja traditiosta ja tämä koskee myös niitä, joiden traditiona on kiistää traditio.” Tämä ajattelu käy hyvin ilmi hänen kirjansa Espanjan suuret mystikot esipuheesta:

Voidaan kysyä, onko Ristin Johanneksen jälkeen syntynyt enää yhtä taivaallista runoutta. Onko edes Freud luodannut ihmisen sielunelämää yhtä syvältä kuin Jeesuksen Teresa? Onko kukaan kyennyt luomaan yhtä tehokasta menetelmää oman minän voittamiseen kuin pyhä Ignatius Harjoituksissaan? Onko historiassa toista sellaista ovenvartijaa kuin Alonso Rodriquez, jolle portin avaaminen oli jumalanpalvelusta, kulttuurin pyhittämistä?

Mikä sitten oli niin uutta ja merkittävää juuri Andalusiassa? Haluan nostaa esille vain kaksi näkökulmaa. Kumpikin niistä on vahvan henkilökohtainen, mutta niillä on myös laajemmat teologiset ja kulttuuriset ulottuvuutensa.

Andalusia ruokki Teinosen miehistä identiteettiä

Ensimmäinen on Andalusian vaikutus Teinosen miehiseen identiteettiin. Tämä ilmeni ensinnäkin hänen rakkaudessaan espanjan kieleen. Ystävilleen Teinonen saattoi kuvata, miten italia on kylläkin melodian ja romantiikan kaunis kieli, mutta espanjassa kuuluu aivan toisenlainen maskuliininen voima. Petri Järveläinen on kuvannut osuvasti, kuinka ”hänen koko ruumiinsa meni eri asentoon, kun ryhtyi puhumaan espanjaa. Hänen sisimmässään oli paljon tulisuutta, joka kotoutti sekä espanjalaiseen kulttuuriin että kieleen”.

Espanjan kielen, andalusialaisen kulttuurin ja spiritualiteetin kautta Teinonen näyttää löytäneen sekä vastineen omalle miehiselle persoonalleen että samalla työstäneen varhaisinta kokemusmaailmaansa. Perheen sisäisissä keskusteluissa Seppo saattoi todeta, että hänen elämässään ja ajattelussa on ollut kaksi voimakasta vaikuttajaa: sota ja Vatikaanin toinen konsiili – ja tässä järjestyksessä. Erityisesti sota-ajan merkitystä Teinosen persoonaan tuskin voi yliarvioida.

Syksyllä 2024 tuli kuluneeksi 80 vuotta jatkosodan päättymisestä ja samalla sen prosessin alkamisesta, joka johti ns. Lapin sotaan. Jälkimmäinen merkitsi Teinoselle vahvan traumaattista kokemusta. Hänet komennettiin parikymppisenä upseerina johtamaan joukkuettaan Lapin kylmissä ja julmissa olosuhteissa. Näitä tuntemuksiaan hän ei voinut juurikaan jakaa, mutta Andalusiasta näyttää löytyneen hoitavia instituutioita näille karun miehisille kokemuksille. Otan esille pari esimerkkiä.

Andalusian pääsiäisperinteeseen kuuluvat olennaisena osana massiiviset pyhän viikon – Semana Santa -kulkueet. Kyse on suomalaisille eksoottisesta ja oudosta perinteestä. Kulkueiden järjestäjinä ovat ns. veljeskunnat, joista vanhimmat on perustettu jo 1500-luvulla. Pyhän viikon päivinä veljeskuntien edustajat kantavat kulkueissaan parhaimmillaan yli neljä tonnia painavia lavetteja – tronoja – jotka kuljettavat suurikokoisia krusifiksejä tai Marian patsaita. Teinosen aikana näitä tronoja kantoivat vain miehet – nykyisin myös naiset. Kantajia saattaa olla jopa kolmesataa, tehtävä on arvostettu ja omaa vuoroaan voi joutua odottamaan vuosia. Perinne on erityisen elävä juuri Andalusiassa. Teinoselle vaikuttavat kulkueet olivat tärkeitä ja hän kirjoitti niihin liittyvän oppaan. Keskeistä oli ymmärtää, että kyseessä ei ollut pääsiäisviikon tapahtumien näytteleminen, vaan uudelleen eläminen – representaatio – johon juuri miehet osallistuivat vahvasti ja vakavasti.

Aivan erityisesti Teinosta näyttää puhutelleen armeijan valiojoukon Espanjan legioonan omat pääsiäiskulkueet. Legioonalaisten läsnäolo kulkueissa heijastaa hänen mukaansa näkemystä, että kirkko on kaikki ihmiset – myös sotilaat – suojaansa kutsuva, yhteistä päämäärää kohti vaeltava Jumalan kansa. Teinosta kosketti erityisesti legioonalaisten uskontunnustus, jossa saa ilmaisunsa andalusialaisuudelle tyypillinen peloton elämänasenne kuoleman edessä:

Kuoleminen taistelussa on korkein kunnia. Ihminen kuolee vain kerran. Kuolema saapuu ilman tuskaa, eikä kuoleminen ole niin kauhistuttava kuin näyttää. Kauhistavinta on elää pelkurina.

Sama miehistä identiteettiä ruokkiva ja samalla kuolemaa työstävä perinne herätti aikoinaan eräällä Teinosen johtamalla opintomatkalla ristiriitaisia tunteita ja suoranaista torjuntaa. Kyseessä oli opettajansa vahva kiinnostus paikallisiin härkätaisteluihin. Teinonen jopa opiskeli taurologiaa – härkätaistelutiedettä – Malagan yliopistossa. Teinoselle härkätaistelu on ilmaus ihmisen eksistenssin syvimmästä ja melkeinpä epätoivoisesta pyrkimyksestä, hänen vapaasta nousustaan kuolemaa ja kaaosta vastaan. Se on ihmisen elämää, joka taistelukentällä ikään kuin tiivistyy ja tulee intensiiviseksi erityisellä tavalla. Tähän elämään, johon myös katselijat osallistuvat, kuuluu kuolema, joka on aina andalusialaisten sydämessä.

Häntä inspiroi näytösten teatraalisuus ja tietynlainen liturgisuus ja jopa areenoiden istumajärjestys. Ensimmäisillä paikoilla istuvat asiantuntijat, mutta myös naiset ja papit. Jälkimmäiset Teinosen mukaan siksi, koska he ”kotoiset vätykset mielessään haluavat nähdä todellisia miehiä, ja papit, joille koko kamppailu on myös teologinen kysymys”.

Ei ole vaikea kuvitella, että toreron yksinäisessä hahmossa Teinonen näki itsensä kaksikymppisenä kiväärimiehenä Kannaksella tai upseerikokelaana Lapin sodassa. Kummassakin on kysymys pelon hallinnasta ja kamppailusta ei ainoastaan vihollisen, vaan ennen muuta oman itsensä kanssa:

Kun torero lopulta joutuu kumartumaan yli pedon mahtavien sarvien työntääkseen miekkansa juuri oikealla hetkellä oikeaan paikkaan, hän itse asiassa ottaa mittaa omasta itsestään. Samaa ovat toisella tavalla kokeneet miehet, jotka ovat joutuneet sodassa ensi kertaa vihollisen ammuttavaksi. Ken kestää tämän tulikasteen, se on saanut voiton itsestään.

Andalusia ja mariaaninen hurskaus

Näiden vahvasti miehistä identiteettiä koskevien tekijöiden jälkeen haluan avata toista ja yhtä lailla Teinosen persoonan ymmärtämisen kannalta keskeistä kokemusmaailmaa. Muutto Andalusiaan merkitsi hänen kohdallaan kristinuskon mariaanisen hurskauden uudenlaista löytämistä. Toki Teinonen oli Vatikaanin toisesta konsiilista alkaen ollut kiinnostunut katolisesta mariologiasta ja sen moderneista tulkinnoista.

Andalusiassa mariaaninen todellisuus näyttäytyi ja näyttäytyy kuitenkin aivan uudessa valossa. Herran äitiin kohdistuvan hurskauden taustaa voidaan jäljittää aina varhaiselle keskiajalle asti. Se kehittyi aikoinaan protestina yli 700 vuotta kestänyttä islamimaista valtaa vastaan. Sittemmin Mariasta näyttää tulleen Andalusiassa suoranaista kansallisomaisuutta. Maria on Nuestra Senora, Rouvamme, jonka naisinen ja äidillinen hahmo tulee vastaan mitä erilaisimmissa yhteyksissä – niin jokapäiväisessä hartaudessa, kirkkojen nimissä, lukuisissa patsaissa ja kuvissa sekä eritysesti juhlaperinteessä. Maria on andalusialaisille tuki ja suojelija, pelastus, Kukkien kukka, Taivaallinen kaste, Aamun tähti, Rauhanvalkea kyyhky ja Ainainen toivon neitsyt – vain muutamia mainitakseni.

Mariaaninen hurskaus saa erityisen ilmenemisensä Teinosen viimeiseksi jääneessä omakustanteessa Ad realitatem Marianam. Kyseessä on hyvin merkillinen kokonaisuus, jossa käsitteellisesti täyteen ahdetun tekstin lomaan Teinonen on liittänyt itse maalaamiaan kuvia erilaisista Maria-hahmoista. Kirjoittajan mariologia on eräänlaista ontologiaa ja tieto-oppia, jota kuvaa hyvin julkaisun ensimmäisen luvun otsikko Quid est realitas – Mitä on todellisuus?

Samalla julkaisu paljastaa Teinosen tavan projisoida Mariaan kaikki naisena olemisen maksiimit. Neitsyt on, ”tahraton ja rypytön, täydellisen kaunis ja aina nuori”. Teinonen ei väsynyt ylistämästä historian saatossa syntyneitä Maria-figuureja ja niiden kauneutta. ”Herramme Jeesuksen äidissä ei voi olla mitään moitittavaa eikä puuttuvaa.”

Nuorukaismaiseen tapaansa hän ei malttanut myöskään olla kehumatta andalusialaisia naisia, joiden kauneus oli hänen mielestään olemukseltaan mariaanista. He kun hoitivat ulkoista olemustaan niin hyvin, ettei ”Neitsyellä ole huomauttamista”.

Mariaa ei siis löydetä teoreettisen pohdinnan kautta, vaan osallistumalla yhteisöllisiin juhliin ja kunnioittamalla tradition kautta syntyneitä tapoja. Tätä ajattelua hän tarjosi useampaan otteeseen myös entisille työtovereilleen Helsingissä ja erityisesti eksegeeteille:

Historiallisen eksegeesin harrastajille voidaan yhtä kaikki osoittaa kehotus: Katselkaa ympärillenne ja jättäkää hetkeksi näpertely vain yhden kirjan äärellä. Tulkaa Neitsyen luo tanssimaan flamencoa ja nauttimaan viiniä. Täällä hän on eikä kirjojen sivujen välissä.

Teinosen mariaanis-esteettinen innostuminen paljastuu myös kiinnostuksessa andalusialaiseen taiteeseen. Yksi hänen mielitaitelijoistaan oli Cordobassa syntynyt Julio Romero de Torres. Taitelijan myöhäisemmälle kaudelle on tyypillistä keskittyminen naisfiguureihin, joiden kuvakieleen on lainatut vaikutteita paikallista Maria-tauluista ja -patsaista. Kauniit andalusialaiset naiset esiintyvät sekä Maria-hahmoina että sääntökuntalaisina. Samalla kun teosten tyyli on kontrolloitu ja hillitty, kuvakieli on sensuellia ja rajoja rikkovaa. Hahmoista voi aistia myös vahvan eroottisen latauksen.

Teinosen maariaaniseen hurskauteen näyttääkin liittyvän ja sekoittuvan vahva suhde naisestetiikkaan. Ei ole yllättävää, että kun hän vuosien jälkeen, vain pari päivää ennen kuolemaansa tapasi vuosia kestäneen poissaolon jälkeen tyttärensä, hänen ensimmäinen kommenttinsa oli: ”Sinä olet sitten kaunis!”

Espanjan-kauden tuotanto jäi pienen piirin omaisuudeksi

Maestron viimeisissä julkaisuissa paljastuu piirre, joka vahvistui hänen elämänsä viimeisinä vuosina: kirjat oli suunnattu hyvin rajatulle lukijajoukolle. Ad Realitatem Marianam -julkaisun esipuheessa Teinonen kirjoittaa, kuinka hänen kirjaansa ei ole tarkoitettu kaupallisille kustantajille, koska se olisi hänen mukaansa prostituutiota. Sen sijaan ”kaikki julkaistut kappaleet on numeroitu ja jaettu ymmärtäväisille henkilöille. Yhden on lisäksi saanut Helsingin yliopiston kirjasto.” Sama koski vuosi ennen tekijänsä kuolemaa ilmestynyttä monipuolista esseekokoelmaa Vuosi Malagassa.

Teinosen läheinen ystävä Kalevi Toiviainen piti tätä tilannetta suoranaisena kulttuuriskandaalina. Maestron viimeisen kauden teokset olivat Toiviaisen mukaan kuitenkin bibliofiilisiä harvinaisuuksia, jotka ”tekevät onnelliseksi omistajansa, mutta samalla niiden suuri viisaus valuu hukkaan tai ainakin rajoittuu liian harvojen ihmisten tietoon”.

Edellä mainitut piirteet leimasivat Seppo A. Teinosen elämää ja erityisesti hänen viimeisiä elinvuosiaan Andalusiassa. Kuva jäisi kuitenkin vajaaksi, ellei esille nostettaisi persoonaa, jonka vaikutus Teinosen elämään, ajatteluun ja tuotantoon on ollut ratkaisevan tärkeä – hänen puolisonsa Riitta Teinonen. Andalusiassa ilmestyneistä 12 julkaisusta peräti kahdeksan on syntynyt Riitta ja Seppo Teinosen yhteistyönä. Tämä jää usein huomaamatta, kun puhutaan Teinosen laajasta tuotannosta – itse asiassa tunnetuimmat ja luetuimmat teokset ovat pariskunnan yhteistyötä.

Pariskunta ei kuitenkaan yhdessä kirjoittamissaan teksteissään kuvaa keskinäistä suhdettaan. Yksi poikkeus kuitenkin on. Vuonna 1993 ilmestyi omakustanne nimeltään Guadalquivir. Nimi viittaa Andalusiaa halkovaan ”suureen virtaan” ja alaotsikkona on ”kulttuurimatka kumiveneellä”. Kyseessä on todella matkakuvaus kumiveneellä joen yläjuoksulta aina Sevillan porteille asti. Merkillisen ja monia vaiheita sisältäneen matkan aikana pariskunta analysoi toisiaan ja käy keskenään naljailevaa ja älykästä kulttuurikeskustelua. Retken kohde Guadalquivir-virta valikoitui, koska se symboloi Andalusiaa aidoimmillaan. Sitä pitkin ovat virranneet roomalaisuus, islam, katolisuus ja liberalismi. Teinosen mukaan ”jokea ei täysin ymmärrä kukaan, joka ei hallitse latinaa, arabiaa ja espanjaa”.

Kumiveneretkellä aatehistoriallisten keskusteluiden ohessa pariskunta analysoi myös toisiaan. Seposta käytetään titteliä Perämies ja Riitta on puolestaan Konemestari. Konemestari paljastuu tahtoihmiseksi, joka jaksaa tehdä vaivalloista matkaa, kun Perämies on jo valmis luovuttamaan ja vetäytymään joenrantakylien tavernoihin. Perämiehen onkin pakko tunnustaa, että ”kun Konemestari saa jotain päähänsä, hän on aivan taipumaton”. Keskinäiset keskustelut paljastavat jotain aviopuolisoiden keskinäisestä dynamiikasta: Riitta on lahjomaton kriitikko, joka palauttaa miehensä usein maan pinnalle ja samalla kantaa myös vastuun monista käytännön töistä, suunnitelmista ja velvollisuuksista.

Aikanaan reissussa rähjäytynyt kumivene – planca pneumatica – lipuu Atlantin suistomaisemiin. Konemestarilla – siis Riitalla – on lampaiden teurastajan pätevyys ja hän ehdottaa, että uskollisesta kulkuvälineestä päästetään ilmat pihalle ja siirrytään laivastosta jalkaväkeen. Näin tapahtuukin ja matka päättyy Sevillaan Atlantin rannikolle.

Kirja päättyy metaforaan, kuinka ihminen joen tavoin tahrautuu matkallaan kohti lopullista päämäärää. Mereen saavuttaessa tapahtuu kuitenkin puhdistuminen, katharsis, jossa saaste pestään pois. Seikkailijat lainaavat Vatikaanin toisen konsiilin näkemystä rakkaudesta voimana, joka ylläpitää ja uudistaa kulttuureja: ”Rakkaus ja sen teot pysyvät voimassa ja koko se luomakunta, jonka Jumala on luonut, tulee vapautumaan turmeluksen orjuudesta. Nämä samat arvot, nimittäin ihmisarvon, veljellisen yhteyden ja vapauden, nämä kaikki luonnon ja oman työmme hyvät hedelmät me löydämme taas lopulta.”

Artikkeli perustuu Studium Catholicumissa 13.9.2024 pidettyyn esitelmään.

Artikkelikuvassa Riitta ja Seppo A. Teinosen yhdessä julkaisemat teokset.