Kierrokset ja odotukset olivat korkealla hittisarjan viimeisen kauden alkaessa. Mielestäni Successionin viimeinen kausi vastasi odotuksia ja seurasi sarjassa pitkään kulkeneita teemoja sekä kysymksiä. Varsinkin kysymys voittamisesta nousi yhdeksi pääteemaksi viimeisimpään jaksoon asti. Spoilereita ei tästä arviosta löydy, joten lukemista voi huoletta jatkaa, vaikkei viimeistä kautta ole katsonutkaan!
Noin kaksi vuotta sitten kysyin, miksi Succession-sarjan ökyrikkaat törkimykset kiinnostavat. Nähtävästi törkimykset jaksavat vieläkin kiinnostaa, varsinkin viime keväänä viimeisen kauden ilmestyessä. Kiinnostus näkyi myös katsojalukujen jatkuvassa nousussa viikottain. Minäkin olin liimautunut television ruutuun joka maanantai kiroten sitä, että aikaerojen vuoksi uusimmat jaksot ilmestyivät aamuyöllä maanantaisin Suomessa. Sosiaalinen media oli täydessä pannassa aika ajoin etenkin viimeisen jakson ilmestyessä toukokuun loppupuolella.
Jaksojen viikottainen ilmestyminen on “binge”-mallin maailmassa harvinaista, mutta varsinkin Successionin 4. kauden kohdalla se alleviivasi sarjan päätöstä ja loi tapahtuman tuntua viikottain. Viimeisen jakson ympärille oli hauska suunnitella katsomo, johon sisältyi jännitystä, shokkia, naurua, ahdistunutta tepastelua sekä viimeisen kauden musiikin kuuntelemista. Vähintään siis yhtä dramaattinen katsomiskokemus kuin viimeisen kauden draamankaari.
Successionin kolmas kausi tuntui jo intensiiviseltä kahden ensimmäisen kauden jälkeen, ja viimeisellä kaudella lisättiin kierroksia ja panoksia entisestään. Intensiivisyys näkyy myös jaksojen pituudessa – suurin osa jaksoista on yli tunnin pituisia, päätösjakso kestää puolitoista tuntia. Viimeisessä kaudessa riittää yllätyksiä ja vaikeita tilanteita ja tunteita mutta myös hahmojen kehitystä niin hyvässä kuin pahassakin. Viimeinen jakso huipentuu kiperään kysymykseen, joka juontaa ensimmäisen kauden ensimmäiseen jaksoon: kuka, jos kukaan, voittaa Logan Royn (Brian Cox) kruunun Waystar Royco -konglomeraatin toimitusjohtajana? Näin ollen Successionin neljäs kausi viimeistelee sarjan läpi kulkevan syklisyyden teeman. Jokaisessa kaudessa toistuu, miten Kendall Roy (Jeremy Strong) uhmaa isäänsä, usein yksin, joskus sisartensa kanssa. Voivatko Loganin lapset Kendall, Connor (Alan Ruck), Roman (Kieran Culkin) ja Siobhan (Sarah Snook) viimein voittaa isänsä tavalla tai toisella? Tämä on alkuasetelma, kun viimeinen kausi pyörähtää käyntiin.
Mitä “voittaminen” sitten merkitsee Successionin maailmassa? Voittamisen havittelu seuraa hahmoja koko sarjan ajan samoin kuin vallan ja voimankäytön toisiinsa kietoutuminen. Myös hahmojen traagisuus nousee esille voittamisen teeman kautta, ja tämä traagisuus, kuten sarjan muut teemat, kärjistyy viimeisessä kaudessa. Traagisuudesta ovat puhuneet muun muassa Kendallia esittävä Jeremy Strong ja yksi sarjan pääohjaajista, Mark Mylod. Jälkimmäinen puhuu varsinkin toivon tragediasta neljännessä kaudessa: jos asiat vaikuttavat liian hyvältä ollakseen totta, niin ne yleensä ovat. Strong puolestaan kuvailee Royn sisarusten tragediaa sen kautta, että he ovat syntyneet Logan Royn, ylivoimaisen yritysmaailman johtajan, lapsiksi. Successionin vuoristoratamaisen juonen taustalla piilee jatkuvasti kysymys siitä, voivatko sisarukset päihittää vahvan, patriarkaalisen isänsä. Viimeinen kausi alleviivaa kysymystä siitä, voivatko sisarukset vihdoinkin päästä valtataistelun noidankehästä. Tässä yhteydessä voittaminen tarkoittaa joko yrityksen johtajuuden saamista tai valtataisteluista luopumista kokonaan.
Vaikka ennalta määritetty traagisuus seuraa Royn sisaruksia läpi sarjan, Successionin jatkuvaa kiinnostavuutta edesauttaa sen monitulkintaisuus. Analyysit sisaruksista henkisesti ja fyysisesti väkivaltaisen Loganin lapsina ovat mielestäni osuvia, varsinkin tulkinnat, joissa tulevat esiin vertaukset Shakespearen tragedioihin. Valtataistelun, vallan-havittelun ja voittamisen voi myös nähdä eri näkökulmasta. Vaikka sarja luonnollisesti keskittyy tiiviisti Royn perheen valtasuhteisiin ja voittamisen merkittävyys määrittyy laajalti Royn sisarusten kautta, voittaminen näyttää erilaiselta laajemmassa mittakaavassa. Successionin yritysmaailman hahmot, sisarukset mukaan lukien, ovat itsekkäitä, kylmiä ja häikäilemättömiä. Oman edun tavoittelu ja itsekkyys määrittävät Succession sarjan ihmiskäsitystä.
Succession kietoo katsojansa Royn perheen draamoihin, muistoihin ja arvoihin, mikä helpottaa hahmoihin samaistumista. Hahmoille näyttäytyvä tärkeysjärjestys voi luonnollisesti tuntua katsojasta tärkeältä. Sarjan valtataistelu saa kuitenkin miettimään, mikä merkitys sillä on laajemmassa mittakaavassa; kuka pääsee johtamaan yritystä ja niin sanotusti “voittaa”. Monitulkintaisuudessaan Succession onnistuu mielestäni mainiosti. Katsojana voi murehtia Siobhanin avioliittoa, Romanin jatkuvaa outoutta tai Kendallin uutta pohjatuntumaa. Toisaalta samaan aikaan noloille hetkille voi irvistää myötähäpeästä ja tiedostaa, että hahmot jatkavat kaikesta huolimatta etuoikeutettua elämäänsä rikkaana kapitalistisessa onnelassa. Successionin maailmassa niin sanotut häviäjät jatkavat elämäänsä miljädööreinä vaikkakin onnettomina. Näin ollen häviö Successionissa ei välttämättä olekaan niin traaginen kuin mitä hahmojen reaktiot antavat ymmärtää.
Monitulkintaisuus on klassikon merkki ja se luonnollisesti puhututtaa. Mielestäni tämä on myös merkki siitä, että hahmot ja juoni ovat mielenkiintoisia ja moniulotteisia. Successionin hahmot päätyvät pohtimaan – usein huonolla menestyksellä – vaikeita kysymyksiä perheeseen, moraaliin ja rahaan liittyvistä arvoista, ja samalla katsoja tulee pohtineeksi samoja asioita. Successionin yksi päävahvuus on mielestäni juuri se, ettei se suoraan tarjoa vastauksia näihin kysymyksiin. Voiko katsojana epämoraalisen hahmon voittoa toivoa ja juhlia samalla, kun tiedostaa hahmon kauheuden? Entä empatian tunteminen hahmoja kohtaan? Katsojana voi kokea ristiriitaisia tunteita, kuten iloa ja empatiaa, mutta myös häpeää ja hämmenystä. Samaan aikaan voi iloita jonkun hahmon voitosta ja tiedostaa voiton ja häviön erilaiset käsitykset sarjassa. Parasta onkin kuulla ihmisten erilaiset tulkinnat näihin kysymyksiin liittyen.
Hahmojen draamankaarien eläytymiseen ja monitulkintaisuuteen vaikuttaa keskeisesti Nicholas Britellin säveltämä mahtipontinen ja tunteellinen musiikki. Britellin musiikki on ollut keskeisessä roolissa koko sarjan läpi alleviivaten vanhan ja uuden ristiriitaa sekä hahmojen tunne-elämää. Neljännen kauden musiikki painottaa etenkin viimeisen kauden panoksia ja hahmojen traagisuutta, mutta uudet melodiat jättävät avoimeksi niin lopun tunteen kuin mahdollisuuden toivoon. Yksi uusista melodisista teemoista, Andante Risoluto, rakentuu edellisten melodioiden ympärille, mutta sen uusi sointukulku kiteyttää lopun tunteen, dramaattisuuden ja avoimuuden. Lisäksi Britell on onnistunut muokkaamaan hahmojen omia teemoja sopivaksi viimeisen kauden teemoihin. Yhtenä esimerkkinä tästä on Kendallin hahmoon usein yhdistyvä rumpukomppi, joka viimeisellä kaudella ei enää kuulosta yhtä suoraviivaiselta, vaan melodiasta nousevat esille epävarmuus ja epäröinti. Mahtipontisuus saa myös ajoittain väistyä viimeisellä kaudella, kuten vähäeleiset Phone Call ja It’s Done-kappaleet osoittavat.
Musiikin lisäksi neljännessä kaudessa loistaa jälleen sarjan erinomainen tekijäryhmä. Esillä on muun muassa vahva ja vankka yksityiskohtien huomioiminen. Sarjan viimeinen kausi on kerännyt 27 Emmy-ehdokkuutta tänä vuonna. Päänäyttelijän palkinnosta taistelevat Loganin, Kendallin ja Romanin tavoin heitä näyttelevät Brian Cox, Jeremy Strong ja Kieran Culkin. Mielestäni viimeisessä kaudessa Romania esittävä Kieran Culkin pääsee etenkin loistamaan ja näyttelemään uusin ja tunteellisin tavoin.
Palkintogaalojen lisäksi sarjan punainen lanka seuraa hahmoja koko ajan, vaikkakin joskus taka-alalla tai myöhemmin paljastettuna. Successionin käsikirjoitus on poikkeuksellisen taitava, mikä näkyy esimerkiksi siinä, miten lyhyillä ja näennäisen merkityksettömillä vuorosanoilla tuodaan esiin olennaisia piirteitä sarjan päähenkilöistä. Käsikirjoitus ja roolisuoritukset jättävät tilaa myös monille tulkinnoille ja ajatuksille. Sarjassa voi nähdä tradegiaa mutta myös elitimsin kritiikkiä ja sen satirisointia. Romanin tokaisema vuorosana tiivistää perheen ja sarjan piilevän psykologisen vireen: “We are bullshit. You are bullshit. You’re fucking bullshit, man. I’m fucking bullshit. She’s bullshit. It’s all fucking nothing. Man, I’m telling you this because I know it, okay? We’re nothing…” Toisaalta en ole varma, kuinka piileviä teemoja hahmojen törkeys ja “bullshit” on.
Monitulkintaisuus ja taitava käsikirjoitus takaavat myös sarjan kiinnostavuuden säilymisen sen lopunkin jälkeen, koska hahmoista voi löytää jatkuvasti uusia puolia. Sarjan loputtua oli erittäin mielenkiintoista palata ensimmäiseen kauteen, sillä jo ensimmäisestä kaudesta lähtien sarjassa toistuvat voittamisen ja häviämisen teemat. Succession on yhtä aikaa dramaattinen ja räiskyvä kuin se on hienovarainen ja monitulkintainen. Viimeinen kausi ole poikkeus.
