Suomigospelin nousu ja tuho

Yhteiskristillisen radiokanava Radio Dein pitkäaikainen musiikkitoimittaja Ariel Neulaniemi on koonnut suomalaisen gospelmusiikin historian yksiin kansiin. Suomigospelin tarina (Kirjapaja 2024) on kattava katalogi suomalaisessa hengellisessä nuorisomusiikissa vaikuttaneista tekijöistä ja yhtyeistä aina 1960-luvulta tähän päivään.

Meille suurten ikäluokkien boomereille kirja on tietysti myös varsinainen nostalgiapläjäys. Valitettavasti se samalla kertoo myös siitä, missä Suomigospel nykyisin rypee: vanhojen setien muisteluissa ja menneiden suurtapahtumien haikailussa.

Tunnistan itseni tästä joukosta. Kotimaan toimittajana kiersin 1970-luvulla tuon ajan todelliset massatapahtumat Kirkon nuorisopäivät ja Evankeliset musiikkimessut, haastattelin silloiset nousevat tähdet Jaakko Löytyn, Jouko Mäki-Lohiluoman, Treklangenin Barbro Lindqvistin, palkkasin Jaska Löytyn jopa Kotimaan toimituksen pikkujouluihin laulamaan – tai monen mielestä huutamaan – Kala-Pekkaa, seurasin gospelin rajamailla laulanutta Tapani Rautasuon johtamaa Kuusankosken kirkon nuorisokuoroa, kuvasin Heikki Sarmannon Uuden toivon jazzmessun esitystä Temppeliaukion kirkossa.

SIELLÄHÄN SOI DANKE

En ole koskaan ollut musiikin tekijä, mutta hyvä kuuntelija olen yrittänyt olla. Tuon ajan laulut ovat jättäneet muistijäljen, joka soi edelleen: Kahden maan kansalainen, Toisen päivän iltana, Tanja, Uuden sanoman satama, Voiko sen sanoa toisinkin…….

Ja sitten äkkiä, tätä kirjoittaessani, sunnuntaina 13.10.2024 kuuntelen toisella korvalla radiojumalanpalvelusta Alppilan kirkosta ja havahdun: todellakin siellähän soi Danke, tuo saksalaisen Martin Schneiderin Kiitos, jonka sanat suomensi Juhani Forsberg. Tuosta eurooppalaisesta hittibiisistä itse asiassa alkoi gospelin tarina myös niin Suomessa kuin omassa tajunnassani vuonna 1963.

Heti perään myönnän, että en tunne tämän päivän gospelia. Vanhana papparaisena en tietenkään ole enää maallisen enkä taivaallisen nuorisomusiikin kohderyhmää.  Mutta vaikka varsin avoimin mielin ja korvin kuuntelen kaikenlaisia musiikin trendejä, niin ei sieltä kyllä gospelia kovin tyrkylle nouse mistään kanavasta, ehkä Radio Deitä lukuun ottamatta, jota taas en kovin usein kuuntele.

Siksi Ariel Neulaniemen ansiokas kirja saa minut myös surulliseksi. Mihin on kadonnut Suomigospel, mihin nuoruuden into, mihin rajat rikkova uuden kokeilemisen riemu, mihin maailman tuskan sanomisen ja sanoittamisen pakko, mihin luja luottamus musiikin kaiken voittavaan voimaan.

JUURET HERÄTYSLIIKKEISSÄ

Suomigospelin tarinan lukeminen hämmentää monella tavalla. En ole aikaisemmin oikein sisäistänyt, miten vahvasti Suomigospelin juuret ovat olleet herätysliikkeiden nuorisotyössä ja niiden äänitysstudioissa.

Erityisesti Evankeliumiyhdistys SLEY, Kansan Raamattuseura KRS, Kansanlähetys, Suomen Raamattuopisto, Suomen Lähetysseura ja myös Herättäjä-Yhdistys tarjosivat nuorille musiikintekijöille yllättävän auliisti hyvät tilat ja puitteet toteuttaa itseään. Ja mikä myös yllättää: raskainta ja rajuinta hard rock gospelia on syntynyt helluntailiikkeen piirissä.

Eihän tuo toki kivutta ole tapahtunut. Kyllä sormi pystyssä varoittajia ja ovea näyttäneitä setiä on riittänyt niin kirkon kanttorikunnassa kuin helluntailaisten saarnaajissa. Mutta aina ovat nuoret löytäneet omat kanavansa ja tukijansa, jos vain itsellä on riittänyt tunteen paloa.

NOSTALGIAA RIITTÄÄ

En käy tässä kertaamaan Ariel Neulaniemen kirjassaan vyöryttämää Suomigospelin esiintyjien ja bändien nostalgista nimilistaa. Niitä ja levynkansia voi lukija itse bongata kirjasta omien muistikuviensa ja mieltymyksiensä virittämiseksi oikealle sävelkorkeudelle.

Neulaniemi ei kovin syvällisesti analysoi gospelin nykytilaa ja syitä, miksi ja miten siihen on ajauduttu. Mutta joitain virikkeitä kirjasta löytyy.

Ensin kannattaa vähän määritellä: mitä eri genrejä ja suuntauksia Suomigospelista löytyy. Neulaniemi jaottelee Suomigospelin viiteen selvästi toisistaan erottuvaan ryhmään.

1. Evankelioivat laulut, jossa lauletaan Jumalasta ja Jeesuksesta syntien sovittajana. Ne ovat kuuluneet eri kirkkokuntien ja herätysliikkeiden kirkasotsaisten lauluntekijöiden ohjelmistoon alusta alkaen.
2. Yhteiskunnalliset laulut, jotka tuovat mieleen Bob Dylanin tai Palefacen Niissä yhdistetään luontevasti esimerkiksi kristillistä sanomaa ja ihmisten välistä tasa-arvoa.
3. Seurakuntalaulut, jotka tarkoittavat yhdessä laulettavia kappaleita. Näitä ovat esimerkiksi Nuoren seurakunnan veisukirjan laulut.
4. Henkilökohtaiset laulut koostuvat arkisista, erilaisiin elämäntilanteisiin liittyvistä lauluista, joiden teksteissä Jumalasta puhutaan sivulauseissa tai rivien välissä.
5. Kristilliseen maailmankatsomukseen liittyvät laulut, jossa mitä tahansa teemaa lähestytään kristillisestä maailmankuvasta käsin. Välillä myös niin pumpulimaisesti, että varsinainen sanoma on piilotettu.          

KAIKEN POHJALLA SPIRITUAALIT

Neulaniemi muistuttaa siitä, mikä on ehkä olennaisinta koko populaarimusiikin historian ja erityisesti tietysti gospelin syvimmässä olemuksessa. Niitä ovat ”mustan kirkon eli gospelin ja puuviljapeltojen spirituaalien sävelkulut, harmonia, kaipaus, toivo, rytmi ja sitten se jokin, jonka myös ateistit ja agnostikot musiikkitoimittajat ovat tämän kirjan tekijälle usein tuoneet esille.”

Ja se jokin, se on tämä: ”Nimenomaan gospel-musiikin seassa on jotakin selittämätöntä, mikä ei muualla virtaa.”

Juuri tätä taustaa vasten on vähintäänkin surullista, miten Suomigospel on menettänyt aikaisemmin niin vahvan asemansa osana kirkon ja herätysliikkeiden nuorisotyötä. Nykyinen Suomigospel on suurelta osin lokeroitunut Neulaniemen kategoria viiden pumpulimaiseksi viihdemusiikiksi, joka minun mielestäni kuuluu näkyvimmillään television nojatuolikirkkojen taustabändien pikkukivaksi kesytettynä soitantana.

Toki ajat ovat muuttuneet, ei ole Kirkon nuorisopäiviä, ei ole juuri muitakaan nuorisotapahtumia, ei kouluvierailuja, ei isompia eikä pienempiäkään nuotiopiirejä.

Toki on edelleen rippikoulu, mutta ei taida seurakunnilla enää olla rahaa maksaa keikkapalkkioita riparilla esiintyville gospelbändeille. Ja onko kirkon muutosneuvotteluiden jälkeen kohta edes nuorisotyöntekijöitä, jotka keikkoja tilaisivat. Tai ylipäätään riparin jälkeistä elämää seurakunnissa.

Ja toisaalta, mihin livemusiikkia enää tarvitaan, kun jokaisella on jokaisen genren koko valtava Spotifyin ja YouTuben tarjonta puhelimessa yhden painalluksen päässä. Ja siitä suoraan nappikuulokkeista korvaan.

ITSE AIHEUTETTU PÄÄNSÄRKY

Mutta se mikä minua syvimmin kirpaisee, on kirkossa ihan itse aiheutettu päänsärky. Väitän, että yksi keskeinen syy Suomigospelin näkymättömyyteen ja hampaattomuuteen on löydettävissä sen vahvasta kasvualustasta herätysliikkeiden nuorisomusiikkina. Ja herätysliikkeiden nykytilasta.

Jo 1960- ja 1970-luvuilla esimerkiksi Evankeliumiyhdistyksessä ymmärrettiin nuorisomusiikin arvo. Kuvaavaa on kirjassa kerrottu SLEY:n havahtuminen Kansan Raamattuseuran nuorisotapahtumien suosioon.  Haluttiin lähteä mukaan, mutta pelättiin sen olevan liian kallista. Neulaniemen mukaan tuolloin SLEY:n toiminnanjohtajana toiminut Reijo Arkkila oli tokaissut epäilijöille: ”Pojat, jos ei koskaan mitään uskalla, ei koskaan mitään tapahdu.”

Niinpä ensimmäiset Evankeliset musiikkimessut järjestettiin 1973 Finlandiatalossa – siis todella Finlandiatalossa! Siitä alkoi perinne, joka toteutettiin vuosittain peräti 41 kertaa, aina vuoteen 2013 asti. Se oli sitä aikaa, kun vielä puhuttiin Toivo Rapelin perintönä iloisesta evankelisuudesta.

Toinen SLEY:n nuorisomusiikin lippulaiva oli 1984 käynnistynyt Maata näkyvissä -festivaali, joka alkoi kesken koulupäivän sydänkohtaukseen kuolleen 17-vuotiaana turkulaisen Timo Vainion muistojuhlasta. Parhaimmillaan Maata näkyvissä -festivaali paisui massatapahtumaksi, jonka pitopaikaksi piti vuokrata Turku halli ja Turun messukeskus.

YHDESSÄ EROISTA HUOLIMATTA

Ja kuten jo totesin, SLEY:n ohella myös Kansan Raamattuseura, Suomen Raamattuopisto, Kansanlähetys ja helluntailiike olivat vahvasti tukemassa gospelin nousevia bändejä. Toki linjaeroja oli ja kuppikuntia syntyi, mutta yhdessä pystyttiin äänittämään kilpailijoiden studioissa ja bändien muusikot paikkailivat tarvittaessa toinen toisiaan yli genrerajojen.

Ariel Neulaniemi kuvaa eri näkemyksiä edustavien gospelmuusikoiden rajapintoja hyvin: ”Yleiskirkolliset ja körtit hymähtelivät herätyskristillisten julistavalle tyylille. Nämä taas kyseenalaistivat hymähtelijöiden koko vakaumuksen.”

Ja konkreettisesti: ”Herätyskristillisten artistien joukkoon laskettiin muun muassa Jukka Leppilampi, Jarmo Sormunen ja Outi Terho ja Pro Fide. Körtteihin taas Jaakko Löytty, Livingstone, Jouko Mäki-Lohiluoma, Tarvo Laakso ja Kantrikustaa,”  Neulaniemi kirjoittaa yhdestä jaottelusta.

Mutta yhteistyötäkin haettiin. Tästä hyvä esimerkki on Lähetysseuran 1984 tilaama Jaakko Löytyn albumi ja kiertue Laulu yhteisestä leivästä, joka kokosi Jaskan lisäksi yhteen eri genrejä edustaneet Jukka Leppilammen, Taru Hallaman ja Outi Terhon.

Neulaniemen kirja kannattaa lukea myös siksi, että se avaa ansiokkaasti taustoja siitä, miten monilla merkittäviin asemiin suomalaisessa populaarimusiikissa nousseilla muusikoilla, tuottajilla ja ääniteknikoilla on juuret gospelissa. Tässä joukossa Mikko Kuustonen ja Juha Tapio eivät todellakaan ole ainoita.

Tai se kertoo myös siitä, miten miehinen Suomigospelin historia on. Ei sieltä kovin montaa naisartistia löydy. Nainen vaietkoon tässäkin seurakunnassa.

ALKOI TIUKKAPIPOJEN AIKA

Mutta Laulu yhteisestä leivästä -sopuilu ei kantanut kovin kauas. Kaikki muuttui, totaalisesti. Alkoi tiukkapipojen aika, eivätkä eri sanoin laulavat bändit mahtuneet samoille lavoille, eivät yhdessä eivätkä aina edes peräkkäin.

Tuolloin jo 1980- ja 1990-luvuilla Suomigospelin taustajoukot, suomalaiset herätysliikkeet jakautuivat yhden asian tai korkeintaan kahden asian liikkeiksi. Ensimmäiset merkit ilmaantuivat Evankelisille musiikkimessuille vuonna 1985: kaikilta esiintyjiltä pyydettiin laulujen sanat tarkistettavaksi ennen keikkaa.

Syynä oli Matala profiili -yhtyeen aiemmilla messuilla esittämä biisi ”Ystäväni ei ole niin kuin muut”, joka ei kertonutkaan Jeesuksesta vaan ystävästä, joka oli homoseksuaali. Osa muusikoista ei suostunut etukäteissensuuriin vaan he perustivat samaan aikaan toteutetun Avoin Gospel -varjotapahtuman.

Tahti kiihtyi 2000-luvulla. Maata näkyvissä -festivaali ajautui vuonna 2017 keskelle naispappeuskiistaa. Ohjelmaan kuuluvassa jumalanpalveluksessa noudatettiin SLEY:n käytäntöä: naispapit eivät voi toimia järjestössä jumalanpalvelusten toimittajina tai ehtoollisen jakajina. Festareilla nousi julkisuuteen myös väite naispappeihin kohdistuneesta muusta syrjinnästä ja epäasiallisesta käytöksestä.

Tilanne äityi niin pahaksi, että myös arkkipiispa Tapio Luoma puuttui asiaan ja muistutti, että luterilaisessa kirkossa ”on vain yksi virkakäsitys eikä pappisvirka ole sidottu sukupuoleen”. Kiista naispappeudesta johti siihen, että monet seurakunnat eivät enää järjestäneet nuorilleen matkoja Maata näkyvissä -festivaalille. Osanottajamäärät romahtivat – ja sitten tuli korona.

GOSPEL EI VIIHDY PUHDASOPPISUUDESSA

Maata näkyvissä -episodin naispappeuskärhämä ei ole mukana Neulaniemen kirjassa, ja seuraava tulkintakin on ihan omani. Väitän, että kirkkoa ja sen herätysliikkeitä jo 1980-luvulta repinyt opillinen kiista naispappeudesta ja ylipäätään Raamatun oikeasta tulkinnasta on imenyt tyhjiin kaiken luovuuden ja myös taloudelliset resurssit nuorisomusiikkiin panostamisesta.

Fundamentalistisista herätysliikkeistä on tullut todellisia yhden asian liikkeitä – tai samaa raamatullista sukujuurta olevia kahden asian liikkeitä, kun mukaan on tullut toiseksi ykkösasiaksi samaa sukupuolta olevien kirkolliseen avioliittoon vihkimisen vastustus. Ainakin julkisuudessa. Ja nykyisinhän asiat ovat juuri sitä, miltä ne näyttävät.

Ei tässä kovin kummoista psykologiaa vaadita. Kun oikeasta ja puhtaasta opista tulee kaiken määräävä ylin peruste, ohje ja tavoite, ei siinä ilmapiirissä gospel viihdy, gospel, jonka perusolemukseen kuuluu Neulaniemen sanoin sitä ”jotakin selittämätöntä, mikä ei muualla virtaa”. Siis spirittiä, sitä minkä ilmaisemiseen pelkät sanat eivät riitä.

Sääli, sanon minä. Ja lisään, että tämäkin vielä, kaiken muun lisäksi, mitä on vähemmistöjen diktatuurin hallitsemassa kirkossa menetetty yksiniittisen oikeassa olemisen puolesta taistellessa.

EHKÄ MINÄKIN ENSI VUONNA

Lohdullista on tietysti se, että ei Suomigospel tähän kuole. Jos kirkolla ja herätysliikkeillä ei ole enää halua, varaa ja intoa tukea ihmismielen syvimpiä tuntoja herätteleviä musiikkitapahtumia, on vastuu siirtymässä kaupallisesti toimiville ohjelmatoimistoille ja tapahtuma-areenoille.

Ariel Neulaniemen kirja itse asiassa ilmestyi pikavauhdilla 24.8. Tampereen Nokia Areenalla järjestetylle loppuunmyydylle Glow Festivalille, joka kokosi vanhat ja uudet gospelmuusikot yhteen.  Kirjan nopea aikataulu osaltaan selittää kirjan luettelomaisuuden ja laajemman analyysin puutteen.

Jotain kertoo ajan hengestä, että Ohjelmatoimisto Kristallin järjestämän Glow-tapahtuman yksi taustavaikuttaja oli Tampereen pormestari ja jääkiekkovaikuttaja Kalervo Kummola (78). Ja että monivuotiseksi suunnitellun tapahtuman kohderyhmä on 35–70 vuotiaat aikuiset. Siis me entiset nuoret ja nykyiset aikuiset, joilla on varaa ostaa areenatapahtumien hintaisia lippuja. Heitä Nokia Areenalla oli elokuussa yli 9000 henkeä – mikä sinänsä on aika vähän takavuosien Kirkon Nuorisopäivien, Evankelisten musiikkimessujen ja Maata näkyvissä -festareiden parhaiden vuosien yleisömääriin verrattuna.

Mutta hyvä niin, että edes jotain yritetään, edes nostalgiaa, edes rahalla. Ehkä minäkin uskaltaudun Kummolan joukkoihin ensi vuonna, vaikka olen jo kohderyhmän ikähaitarin yläpäänkin ylittänyt. Vähän ehkä vielä mietin lippujen hintaa, piippuhyllylle alk. 69 euroa, VIP lippu 259 euroa. Mutta onhan tässä melkein vuosi aikaa alkaa säästämään.

Arvioitu teos: Ariel Neulaniemi, Suomigospelin tarina. Kirjapaja 2024. 286 s.