Systemaattisen teologian kauhistus – alethiologia

Tämä artikkeli oli tarkoitettu julkaistavaksi professori Veli-Matti Kärkkäisen 60-vuotisjuhlakirjassa, Jotta maailma uskoisi – ekumenia lähetystehtävän edistäjänä (toim. Leevi Launonen ja Anna Lehtinen, Keuruu: Aikamedia Oy, 2018).

Kirjoitin artikkelin Veli-Matin pyynnöstä sillä ehdolla, että saan olla kriittinen. Tähän KT Leevi Launonen, Ristin Voitto -lehden emerituspäätoimittaja ja toinen juhlakirjan toimittajista vastasi: ”…artikkeli saa olla kriittinen ja se olisi vain eduksi kirjan kokonaisuudelle.”[1] Aikamedian ehtona oli kuitenkin, etteivät ”…artikkelit hyökkää kristinuskon perusoppeja tms. vastaan”.

Vasta myöhemmin ymmärsin, että Launosen vastauksen todellinen merkitys oli tämä: artikkeleissa ei saa hyökätä kristinuskon perusoppeja koskevia perinteellisiä näkemyksiä vastaan. Hän näyttää yhdistävän kirkon perusopit ja perinteelliset näkemykset. Myöhemmin Launonen täsmensi pohjoiskorealaisittain: ”…kriittinen saa olla, mutta kristillisen uskon ja teologian perusasioita ei voi kyseenalaistaa.”[2]

Minun olisi pitänyt heti pyytää tarkennusta ilmaisulle ”tms.”. Tämä selvisi tarkennuksesta; nyt kritiikin ulkopuolelle olisi pitänyt jättää myös ”teologian perusasiat” perusoppien lisäksi. Vaikeata on kuvitella, mitä enää jäisi kritikoitavaksi.

Tällainen ajattelu on ongelmallista monella tasolla. Ensinnäkin, on virheellistä todeta, että ”kristillisen uskon ja teologian perusasioita ei voi kyseenalaistaa”. Totta kai ne voidaan kyseenalaistaa. Eri asia on, pitäisikö ne kyseenalaistaa ja onko kirkon virassa olevilla papeilla oikeus kyseenalaistaa ”kristillisen uskon ja teologian perusasioita”.[3]

Petrus Abelarduksen (1079-1142) keskiajan teologiaan tuomasta epäilyn metodista luovutaan tällaisessa ajattelussa. Kuitenkin totuuteen päästään kyselemällä ja epäilemällä, kuten Abelardus totesi: ”Epäily johtaa kyselyyn ja kysymällä löydämme totuuden.” Jos kirkon edustamat ”kristillisen uskon ja teologian perusasiat” ovat totta, totuuden peräänkuuluttamisen pitäisi vain vahvistaa kirkon asemaa, ei horjuttaa sitä. Mitä kirkolla on sellaista, mitä pitää tarkasti varjella totuudelta? Eikö varjelun tulisi kohdistua epätotuuksiin? Vai onko sittenkin kysymys vallasta, jossa kirkon opit edustavat kokoelmaa eri aikakausina eläneiden ihmisten mielipiteistä, jotka kirkon magisterium on julistanut pyhiksi ja joita ei siksi voida kyseenalaista ilman, että kirkon arvovalta kärsisi? Miksi Anselm Canterburylaisen (1033/34-1109) sovitusteoriasta tuli hyväksytty näkemys, mutta Abelarduksen subjektiivinen malli jäi taka-alalle? Kuka teki päätöksen, miten, miksi ja millä auktoriteetilla?

Teologian reitti kulki Tertullianuksen sanomaksi väitetystä Credo quia absurdum (uskon, koska se on absurdia)[4] ja Anselmin credo ut intelligam (uskon, että ymmärtäisin) kautta Abelardukseen: Nihil credendum, nisi prius intellectum (mihinkään ei ole uskottava, ellei sitä ensin ole ymmärretty).

Abelarduksen kanta näyttäisi olevan itsestään selvä. Mitä tarkalleen ottaen uskon, jos en ymmärrä, mihin uskon? Kysymykseen ”Uskotko, että menin sinne huomenna?” on mahdoton vastata, koska lause ei ole ymmärrettävissä, siitä huolimatta, että kaikki sanat ovat tuttuja. Imperfektin ja futuurin sekoitus on kestämätön, paradoksi, kontradiktio, josta logiikan sääntöjen mukaan seuraa mitä tahansa. Voisimme tietysti väittää, että kysymyksessä on pyhä paradoksi, mysteeri, johon meidän pitää uskoa. Mutta vaikka lopulta antaisimmekin periksi, mihin silloin tarkalleen ottaen uskoisimme?[5] Tai mitä henkilö sanoo tarkalleen ottaen uskovansa, jos hän ei edes tunne asiaa, johon sanoo uskovansa?

Khalkedonissa (451), jakamattoman kirkon neljännessä ekumeenisessa konsiilissa päätettiin, että Kristuksella on kaksi luontoa, mutta vain yksi persoona. Nämä kaksi luontoa ovat Kristuksessa sekoittamatta, muuttamatta, jakamatta ja erottamatta. Jumalallinen ja inhimillinen luonto Kristuksessa ovat siis samanaikaisesti täysin erillään toisistaan (sekoittamatta) ja täysin yhdessä (erottamatta). Terve ihmisjärki ei voi ymmärtää tällaista. Pyhät isät tiesivät kertoa, että he olivat löytäneet ”pyhän paradoksin”.[6] ”Paradoksi” tulee sanoista para (tuolla puolen, englannin ”beyond”) ja doxa (mielipide, uskomus). Pyhien isien keksimä ”pyhä paradoksi” on siis uskomisen tuolla puolen, kontradiktio, josta seuraa mitä hyvänsä (ns. ”deduktiivinen räjähdys” – deductive explosion).

Tällainen paradoksiteologia on mystiikan ohella teologisille pelkureille herkkua ja heidän suosimansa piilopaikka. Søren Kierkegaard löytyy tästä piilopaikasta, jossa hänen mielestään totuus on yksilöissä. Hän myös totesi, että mitä ristiriitaisempi, paradoksaalisempi totuus, sen parempi totuudelle. Ei ihme, että Kierkegaardista on käytetty nimitystä ”atleettiteologi”. Paradoksien keskellä, irrationaalisessa maailmassa suoritetaan ”uskon hyppyjä”.[7]

Toinen ongelma on protestanttisen perinteen näkemys: ecclesia semper reformanda est. Kaikki reformi lähtee liikkeelle kritiikistä. Jos kirkko elää ja jos sen tulee elää jatkuvan reformin tilassa, meidän on suhtauduttava kirkkoon ja sen opetuksiin kriittisesti. Vaatimus siitä, että ”kristillisen uskon ja teologian perusasioita ei voi kyseenalaistaa” on ristiriidassa perinteisen protestanttisen näkemyksen kanssa. Tärkeätä on tietenkin huomata, että kritiikin kohteena voi tietenkin olla myös itse kritiikki: minkälainen kritiikki on soveliasta ja minkälainen ei?

Mitä Paavali tarkoitti kirjoittaessaan: ”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää” (πάντα δὲ δοκιμάζετε, τὸ καλὸν κατέχετε; 1. Tess. 5:21, ks. myös 1. Joh. 4:1)? Jos kaikkea on koeteltava, mitä tulisi jättää koettelematta? Jos Raamatun ohjeiden vastaisesti kaikkea ei saa koetella, kuka, ja millä auktoriteetilla, päättää koettelemisen kohteista ja niistä asioista, joita saa ja joita ei saa koetella?

Artikkelissa kritiikkini kohteena eivät ole kristinuskon perusopit sellaisinaan, vaan kirkon perinteiset näkemykset niistä, ns. ”teologiset perusasiat”. Missään en väitä, että olisin löytänyt verum ultimum, puhumattakaan siitä, että Jarmo Tarkki locuta est, causa finita est. Pikemminkin kysymys on asioista, joiden kanssa kamppailen, Lutherin Anfechtung (tentatio) -mallin mukaan. Jään odottamaan, että ajatteluani korjataan oikeammaksi, yllä mainitsemani Abelarduksen metodin mukaisesti: ”Epäily johtaa kyselyyn ja kysymällä löydämme totuuden.”

Pitkän työskentelyn jälkeen sain kriittisen artikkelini valmiiksi ja toimitin sen Aikamedialle. Mitään vastausta ei kuulunut; aavistin, että kaikki ei ole kunnossa. Viimein Leevi Launonen vastasi: ”…emme kustantajana uskalla ottaa mitään riskiä artikkeleiden sisällön suhteen. Tämän vuoksi muuten laadukas artikkelisi ei ole tulossa juhlakirjaan.”[8]

Olen korjannut ja täydentänyt artikkeliani. Pääpiirteittäin hylätty, ”muuten laadukas artikkelini” on alkuperäisessä muodossaan. Se on kirjoitettu tarkoituksellisesti poleemisesti siinä toivossa, että se herättäisi reipasta keskustelua ja mielipiteiden vaihtoa muuten liian usein varsin tylsässä ja kuivassa teologisessa keskustelussa.

Dialogi ystäväni Veli-Matti Kärkkäisen kanssa

Teologian alueella ei ole moniakaan asioita, joista olisin Veli-Matti Kärkkäisen kanssa täysin samaa mieltä. Hän on konservatiivi, voimakkaasti kirkon perinteisiin opetuksiin ja teologisiin perusasioihin sitoutunut pohdiskelija. Minä taas olen progressiivinen polydoksi, aina valmis kohtaamaan uusia, tuoreita näkemyksiä kriittisesti mutta ennakkoluulottomasti. Italian kielen sana aggiornamento kuvaa omaa näkemystäni. Sillä tarkoitetaan syvälle käyvää kirkon ajanmukaistamista, nykypäiväistämistä, kirkon saattamista nykymaailman edellytysten tasolle. Paavi Johannes XXIII:n mukaan Vatikaanin II konsiilin tehtävänä oli ”aggiornamento”. Luterilainen kirkko ansaitsee oman aggiornamento-konsiilinsa.

Omasta mielestäni Veli-Matti on väärässä ennen kaikkea siksi, että hän ei suostu päivittämään näkemyksiään – tai, kuten hän on itse todennut, siihen ei ole ollut mitään tarvetta, ”non è richiesto alcun aggiornamento”. Yksi syy tähän näyttää olevan se, että hän tuntee yllättävän huonosti uusinta eksegeettistä tutkimusta. Tämä ei johdu kyvyttömyydestä vaan pikemminkin kysymyksessä on ”willful ignorance”. Systemaatikot eivät yleensä innostu kuuntelemaan ipsissima vox Iesu. Niin kauan, kun voidaan perustellusti väittää Albert Schweitzeria mukaillen, että historiallinen Jeesus jää löytämättä, systemaatikko voi askarrella rauhassa omien mieliajatustensa kanssa. Mutta jos historiallinen Jeesus alkaa nousta esiin historiallisesta sumusta yhä selvempänä, kuten on tapahtunut 1970-luvulta alkaen, mitä tapahtuu systemaatikon systeemeille? Historiallista ironiaa on, että systemaatikkojen systeemit saattavat osoittautua juuri niiksi fantasioiksi ja systemaatikkojen omiksi henkilökohtaisiksi Jeesus-kuviksi, joiden luomisesta Schweitzer kritikoi 1700-1800 -lukujen historiallista Jeesus-tutkimusta.[9]

Selvää on, että Veli-Matin mielestä minä olen väärässä, tosin hän ei ole vielä kyennyt osoittamaan, missä olen väärässä. Kumpi meistä sitten on oikeassa, vai olemmeko ehkä jossakin mielessä molemmat oikeassa tai väärässä?

Vuosia sitten olin aloittamassa Suomikirkon messua Santa Monicassa, Kaliforniassa. Olin kuullut Veli-Matista, mutta emme olleet tavanneet. Veli-Matti tuli kirkkoon vaimonsa Annen kanssa. Tervehdimme ulkona ja kysyin häneltä, milloin haluaisit saarnata. Myöhemmin Veli-Matti kertoi olleensa myönteisesti yllättynyt ehdotuksestani. Yleensä konservatiivit ja progressiivit suhtautuvat toisiinsa vähintäänkin epäluuloisesti.

Ehdotin Veli-Matille, että pitäisimme dialogisaarnan pääsiäisenä. Saisimme saarnasta mielenkiintoisen, koska meillä on erilainen näkemys ylösnousemuksesta, tai tarkemmin siitä, mitä ”ylösnousemuksella” tarkoitetaan. Päätimme tehdä näin. Saarnassa haastoin Veli-Matin vastaamaan kysymykseen: ”Oliko Jeesuksen ylösnousemusruumis fyysinen vai hengellinen?” Paavali on asiasta ilmaissut kantansa: ”Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on olemassa ajallinen ruumis, on myös hengellinen.” (1 Kor. 15:44). Veli-Matti haastoi minut lähtemällä kirkon perinteisestä opista. Tästä alkoi dialogi.

Saarna onnistui hyvin, monet seurakuntalaiset muistavat sen vieläkin. Ajatukseni oli osoittaa, että vaikka olemme Veli-Matin kanssa monissa teologiaan liittyvissä kysymyksissä eri linjoilla, tulemme siitä huolimatta toimeen keskenämme, voimme tulla messuun alttarin ääreen ja osallistua siihen koko sydämestämme.

Tästä alkoi ystävyytemme. Väittelemme joskus filistealaisella kiivaudella, mutta ei raastavasti vaan rakentavasti, toisiamme kunnioittaen. Olen oppinut Veli-Matilta paljon, toivottavasti hänellekin on jäänyt jotakin yhteisistä aivovoimisteluistamme. Mitä hyötyä on kenellekään siitä, että keskustelua käydään vain saman mielisten kanssa? Vanha kunnon dialektiikka, sokraattinen metodi, toinen toisemme haastaminen on kaiken oppimisen, kasvamisen ja kehittymisen edellytys. Ekumeenikkona Veli-Matin koko elämäntyön keskuksena on dialogi eri uskontokuntien ja uskontojen edustajien kanssa, siis niiden, joiden näkemykset eroavat toisistaan. Miksei sitten voisi olla dialogia myös uskontokunnan sisällä? Kutsuttakoon sitä vaikka ”sisäekumeniaksi”.

Marraskuussa 2015 Veli-Matti vihittiin luterilaiseksi papiksi Santa Monicassa Suomikirkkomme ”apupapiksi” – tai kuten Veli-Matti kutsuu meitä; minä olen Suomikirkon ”ylipappi” ja hän ”alipappi”. Kaksi vuotta myöhemmin, marraskuussa 2017 Kirsi Stjernasta tuli Suomikirkkomme toinen ”alipappi”. Koska näkemyksemme uskonasioista ovat monilta osin varsin erilaisia, on seurakunnassamme nyt edustettuna eri näkemyksiä. Oma yleisöni on pääasiassa kirkosta vieraantunut ja kristinuskon sanomaan välinpitämättömästi suhtautuva ryhmä, ne 99 kadonnutta lammasta. Veli-Matin yleisö on pääasiassa karsinassa jo oleva lammas. Kaikki ’lampaat’ tarvitsevat pastoreita, ‘paimenia’. Kirsi on tuonut ilahduttavasti reformaatioajan historian asiantuntemusta ja taidokasta sielunhoidollista lisää kirkkoomme. Yhteistyö sujuu erinomaisesti toinen toisiamme kannustaen ja yhdessä kasvaen.

Seppo A. Teinonen ja lainausteologia

Isäni oli luterilainen pappi, jonka kirjastoa kävin ahkerasti läpi jo kouluaikana. Lähes päivittäiset, usein tuntikausia kestäneet hyvinkin kriittiset väittelyt hänen kanssaan innostivat ja suorastaan vaativat minua opiskelemaan lisää – isä piti päihittää teologiassa ja nimenomaan eri alalla kuin hän. Aloitin teologian opiskelut keltanokkana syksyllä 1973 Helsingin yliopistossa.

Teologisen tiedekunnan vanhat ja viisaat professorit herättivät kunnioitusta nuoressa opiskelijassa. Olavi Castren, Lauri Haikola, Seppo A. Teinonen, Ilmari Soisalon-Soininen, nuoremmista professoreista Heikki Räisänen, Tuomo Mannermaa ja monet muut saivat minut ajattelemaan: koska korkeasti oppineet professorit näyttävät hyväksyvän kristinuskon ja kirkon, niin kunhan minäkin opin yhtä paljon kuin he, tulen ymmärtämään asiat yhtä selvästi kuin oppineet professorini ja hyväksymään kristinuskon. Tässä toivossa jatkoin innostuneena opintojani.

Isäni oli tehnyt pro gradu -työnsä uskonnonpedagogiikasta. Minä taas en halunnut oppia paljonkaan käytännöllisestä teologiasta. Dogmatiikka kiinnosti, tuo teologisten tieteiden kruunuksi kutsuttu alue. Dogmatiikan professorin, Seppo A. Teinosen ensyklopedinen tietomäärä, kiehtova opetustyyli ja loistava huumorintaju tekivät suuren vaikutuksen, ei ainoastaan minuun, vaan muihinkin hänen oppilaisiinsa. Päätin tehdä pro gradu -työni Teinosen johdolla. Aiheeksi valittiin, mitenkäs muuten kuin sen ja sen teologin käsitys siitä ja siitä: Eric Lionel Mascallin sakramenttikäsitys (1977).

Luennoilla Teinonen kertoi meille, että mitään omaa ei saanut sanoa ennen kuin väitöskirja on tehty ja hyväksytty. Hän kertoi myös, että teologian alalla ei ole varhaiskristilliseltä ajalta lähtien keksitty mitään uutta ja merkittävää, ja jos sellaista keksittäisiin, se olisi systemaattiselle teologialle kauhistus. Teinosen mukaan jopa Sigmund Freudin teoriat olivat esillä jo pyhän Franciscus Salesilaisen kirjoituksissa. Teinosen teologinen metodi oli osaksi leimausteologiaa: leimaa ja unohda (label and dismiss). Leimaamisella saatiin aikaan tuttu ja turvallinen tunne ja samalla myös tilaisuus jättää asia huomioonottamatta, ”eihän tässä ole mitään uutta”.

Oivallinen esimerkki tästä on Teinosen Osmo Tiililälle lähettämä kirje, jossa hän leimasi Billy Grahamin: ”Tarkasteltakoon miestä minkä luterilaisen teologian kannalta tahansa, ei voida muuta, kuin leimata hänet arminiolaiseksi spiritualistiksi, selväksi semipelagiolaiseksi ja metodistiseksi voluntaristiksi”.[10]

Leimaamisen epäonnistuminen aiheuttaa kauhistumista ja suoranaista systemaattisteologista paniikkia. Teinonen oli mukana kirkkojen maailmanneuvoston kokouksessa New Delhissä, 1961. Yhdysvaltalainen professori Joseph Sittler piti esitelmän, jossa hän korosti Irenaeukselta periytyvää ajatusta ”kosmisesta Kristuksesta”. Erityistä huolta oli suomalaisessa delegaatiossa aiheuttanut se, että Sittleriä ei ”pystytty sellaisenaan sijoittamaan mihinkään nykyisistä teologisista koulukunnista”.[11]. Sittlerin suuri keksintö oli, että ”Kristus särkee luonnon ja armon välisen vääristyneen dualismin”.[12]

Leimausteologia ja kaiken oman sanomisen kieltäminen ennen väitöskirjaa lannisti opiskelijat kuuliaisuuteen ja aiheutti monille oman ajattelun huomattavaa ja joskus pysyvää surkastumista. Etevin teologi oli se, joka nopeimmin keksi identifioida, leimata ja karsinoida jonkin idean täksi ja tuoksi, ja se, joka ennätti toteamaan, että eihän tässä ole mitään uutta. Meitä opetettiin kunnostautumaan leimausteologiassa.

Teinoselle oli tärkeätä, että kristilliset dogmit kerrottiin ymmärrettävästi ja ennen kaikkea yhteensopivasti, koherentisti (analogia fidei). Kaikki se, mikä kävi yli ymmärryksen, oli pyhää mysteeriä, kriittisen arvioinnin ulottumattomissa olevia teologisia perusarvoja, jotka piti hyväksyä, ei kyseenalaistaa. Vakavasti otettavan teologin pääasialliseksi työvälineeksi riittää Denzingerin Enchiridion Symbolorum. Definitionem et declarationum de rebus fidei et morum, katolisten oppien luettelo ja määritelmät. Mutta leimausteologiasta oli ajattelun surkastumisen myötä kaksi muuta huomattavaa seuraamusta: filistealainen ylimielisyys ja, kuten Aarne Siirala kirjeessään Aimo T. Nikolaiselle kertoi, ahdasmielinen kirkollinen ja tiedepoliittinen ilmapiiri.[13]

Erityisen arvokasta Teinosen systemaattisessa teologiassa oli käsitteellisen selvyyden tinkimätön korostus ja vaatimus. Esimerkkinä tästä ovat hänen kaksi aihepiiriä käsittelevät kirjansa: Teologian sanakirja, 7400 termiä. (Helsinki: Kirjaneliö, 1975) ja yhdessä Riitta Teinosen kanssa Ajasta ylösnousemukseen. Sata sanaa teologiaa  (Helsinki: Kirjaneliö, 1975). Teinosella oli usein pieni muistikirja mukanaan. Annoin hänelle lukuisia vihjeitä joistakin virheistä Teologian sanakirjassa ja myös ehdotuksia siitä, mitä siihen voisi lisätä. Toinen korjattu painos tästä pienestä käsissäni puhki kuluneesta vihreästä sanakirjasta julkaistiin 1999.[14]

Eläkkeelle jäätyään Teinonen muutti Espanjaan, liittyi katoliseen kirkkoon, pakeni entistä enemmän mystiikkaan, ja minä jatkoin väitöskirjan tekoa, en suinkaan dogmatiikasta, vaan ”etiikasta ynnä uskonnonfilosofiasta”. Halusin ajatella itse.

Seppo A. Teinosen elämäntyö ansaitsee sille kuuluvan arvostuksen ja kunnioituksen. Hänen vaikutuksensa näkyy tänäkin päivänä hänen oppilaissaan, kirjallisessa tuotannossa ja ennen kaikkea kirkkomme katolisoitumisessa. Suomesta on sanottu, että olemme maailman luterilaisin maa. Mutta me olemme myös maailman katolisoitunein luterilainen maa. Tämä on suureksi osaksi professori Seppo A. Teinosen perintöä.

Vuosien varrella olen kehittänyt allergian ylläkuvatun kaltaista dogmatiikkaa kohtaan. Käytimme siitä leikillisesti nimitystä ”papukaijateologia”. Teologia, joka tyytyy tutkitun tutkimuksen tutkimukseen, sen ja sen henkilön käsitykseen siitä ja siitä ja niiden toistamiseen ei innosta luomaan uutta, ei vie teologiaa eteenpäin vaan pitää sen vahvasti kiinni traditiossa. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö tällaisellakin tutkimuksella olisi oma paikkansa, mutta systemaattinen teologia ei saa jämähtää pelkästään dogmihistoriaksi. Sen on pystyttävä käsittelemään semantiikkaa (merkitysoppia), alethiologiaa (totuusoppia) ja epistemologiaa (tieto-oppia), sen on pystyttävä vastaamaan siihen, onko jokin kirkon uskottavaksi esittämä oppi (fides quae creditur) tosi vai epätosi, se ei saa tyytyä vain toistamaan oppeja. Uskomista ei voi jatkaa loputtomiin tietoa pimittämällä.

Kritiikkini systemaattista teologiaa kohtaan koskee edellä esitetyn kaltaista denzingeriläistä leimausteologiadogmatiikkaa (ks. alla). Se ei koske kaikkia systemaattisen teologian muotoja. Kritiikkini pätevyysalue on siis kapea.

Vaikka aloitin teologiurani pääaineena dogmatiikka, olen vuosien varrella onnistunut kasvamaan aikuiseksi, olen käynyt läpi henkilökohtaisen valistusajan. Väitöskirjani oppialueena oli etiikka ynnä uskonnonfilosofia, jossa kehotettiin ajattelemaan itse, kantilaisittain sapere aude! Valitettavasti samaa ei voi sanoa monista systemaatikoista. Tämän päivän systemaattinen teologia on verrattavissa joukkoon pitkälle koulutettuja ja kouluttautuneita tutkijoita, jotka keskustelevat vakavasti niistä opeista, jotka johtivat maapallon pannukakkuteoriaan, teoriaan, jonka ajattelevat ihmiset osaavat hylätä hölynpölynä, teoriaan, jonka puolustukseksi ei ole mitään muuta kuin ipse dixit evidenssiä, mutta jota vastaan on massiivinen määrä faktoja. Tällaiset massiiviset erehdykset kokemusmaailman tulkinnassa ovat usein merkkejä vakavista mielenterveydellisistä ongelmista.

Epätosista premisseistä seuraa epätosia johtopäätöksiä

Maya-intiaanien mukaan pilvissä asuva sateen ja ukkosen jumala Chac lyö salamakirveellään isoja vesiastioita rikki pilvien yllä, minkä seurauksena kuuluu ukkosenjyrinää ja myöhemmin alkaa sataa. Näin luonnonilmiöt saivat järkevän ja johdonmukaisen, koherentin selityksen, epätietoisuus katosi.

Millaista olisikaan ollut Maya-intiaanien systemaattinen teologia? Siinä olisi pohdittu yksityiskohtaisesti sitä, minkälaisella salamakirveellä Chac lyö vesiastioita, mikä tarkka yhteys on salamakirveellä ja siitä lähteneellä äänellä. Maya intiaanien systemaattisessa teologiassa olisi myös pohdittu kysymyksiä siitä, minkälainen on sateen ja ukkosen jumala Chacin olemus: onko hän mahdollisesti yksi vai onko hänellä kokonainen jumalaperhe? Mukaan otettaisiin koko joukko arvokkaiden henkilöiden esittämiä toisistaan poikkeavia näkemyksiä jumalaperheen luonteesta. Tieteellisiä esitelmiä pidettäisiin Maya-yliopistoissa ja konferensseissa keskusteltaisiin yksityiskohdista.

Maya-intiaanien kertomus sateen jumalasta on hölynpölyä meille, jotka olemme kasvaneet tieteellisen maailmankuvan hallitsemassa maailmassa. Me tiedämme, että salamaa seuraava jyrinä aiheutuu ilman nopeasta lämpölaajenemisesta. Salama kuumentaa ilmaa ympärillään jopa 20000 celsius-asteeseen. Tästä äkillisestä kuumenemisesta aiheutuu voimakas paineaalto, joka etenee eri suuntiin äänennopeudella. Kuulemme tämän jyrinänä tai voimakkaana räjähdyksenä, riippuen siitä, onko salama iskenyt kaukana vai lähellä.

Vaikka kertomus sateen jumalasta on epätosi, sillä on historiallinen merkitys; ennen luonnontieteiden kehitystä luonnonilmiöitä kuvattiin oman aikansa parhaalla tunnetulla tavalla. Raamatun luomiskertomus kuuluu samaan esitieteellisen ajan luonnonilmiöiden selitystarinoiden joukkoon. Tuskin kukaan esittäisi tänä päivänä ihmisen luomista kuten Raamatussa on kerrottu. Kertomus on historiallisesti mielenkiintoinen, mutta faktuaalisesti epätosi.[15]

Epätosille premisseille rakennettu systemaattinen teologia tuottaa epätosia johtopäätöksiä, olkoon sitten kysymyksessä Maya intiaanien kertomus sateen jumalasta tai Raamatun luomiskertomus.

Systemaattisen teologian haaste

Kategorinen syllogismi on looginen päätelmä, jossa on kaksi premissiä (pääpremissi ja alipremissi) ja johtopäätös:

Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia (pääpremissi)

Sokrates on ihminen (alipremissi)

Siis Sokrates on kuolevainen (johtopäätös)

Tällaisen päätelmän totuus on riippumaton premissien totuudesta. Päätelmä on muodollisesti:

Kaikki A:t ovat B

C on A

Siis C on B

Päätelmä on tosi riippumatta siitä, mitä A, B ja C ovat:

Kaikki se, mikä on tehty juustosta, on syötävää

Kuu on tehty juustosta

Siis voin syödä kuuta

Päätelmä on tosi. Mutta entä premissit? Onko kaikki juustosta tehty syötävää? Onko kuu todellakin tehty juustosta?

Koherenssi: Kuviteltu systemaattinen teologia pystyisi käsittelemään lausetta ”Jos kuu on tehty syötävästä juustosta, voin syödä kuuta” täysin yhteensopivana eli koherenttina ja merkityksellisenä syllogismina. Siinä ensiksi huolellisesti perustellen ja loputtomasti nootittamalla todistettaisiin systemaattisesti, konseptuaalisen analyysin avulla, mitä tarkoitetaan käsitteillä ”kuu”, ”syötävyys” ja ”juusto”. Sitten lauseesta muodostettaisiin koherentti kokonaisuus. Premissien totuus tai epätotuus ei systemaatikkoja juurikaan kiinnosta tai edes häiritse. Koherenssin merkitys korostuu hermeettisesti sinetöidyissä systeemeissä, ilmatiiviissä rakennelmissa, joita ei voi kritikoida systeemin ulkopuolelta.

Tieteellinen tutkimusmetodi: Systemaattinen teologia esiintyy kriittisenä tieteenä, mutta ei pysty täyttämään tieteellisen metodin perusajatusta: tiede korjaa itse itseään. Jos tieteessä jokin hypoteesi tai jopa hyvin perusteltu teoria osoittautuu epätodeksi, tilalle otetaan uusi hypoteesi, kuten edellä mainitussa humoraaliopin tapauksessa. Milloin systemaattisessa teologiassa on viimeksi myönnetty jonkin opin olevan epätosi? Milloin jokin oppi on korvattu uudella systemaattisessa teologiassa? Tähän ei tietenkään ole mitään tarvetta, koska oppifundamentalistinen systemaattinen teologia tutkii lopullista, meille valmiina kertakaikkisesti annettua ja sisällöllisesti muuttumatonta absoluuttista totuutta.[16] Systemaatikolle ehdotus esimerkiksi Khalkedonin dogman korvaamisesta jollakin muulla kuulostaa anateemalta. Selvää on, että suuria vaikeuksia tuottaisi infalliibelien deklaraatioiden korjaaminen. Miten katolinen kirkko voisi korjata infalliibelit mariologiset dogminsa, immaculata conceptio (1854) ja assumptio (1950)?

Jos systemaattinen teologia on tiedettä, sen pitäisi pystyä osoittamaan miten siinä esitetyt väitteet voidaan, ainakin periaatteessa, verifioida tai falsifioida. Miten esimerkiksi kolminaisuusoppi, teistisen absolutismin Jumalan olemassaolo tai vaikkapa Khalkedonin dogma voitaisiin verifioida tai falsifioida? Jos tähän ei pystytä, silloin systemaattinen teologia ei käytä tieteellistä tutkimusmetodia eikä siis ole tässä merkityksessä tiedettä.[17]

Ad hominem -argumentit: Systemaattinen teologia on pääasiassa eri kirjoittajien mielipiteiden ja tulkintojen esittelyn loputon paraati. Siinä käsitellään sen ja sen henkilön näkemystä siitä ja siitä. Riittää, että joukko saman alan tutkijoita hyväksyy tutkittavana olevan henkilön ”vakavasti otettavana teologina”, henkilönä, joka on tavallisesti erityisen vaikeaselkoinen, pitkäsanainen ja tylsä. Runsas nootitus luo kuvaa kriittisestä systemaattisesta ja konseptuaalisesta analyysista. Helppotajuisuus, lyhytsanaisuus ja kiinnostavuus eivät ole vakavasti otettavan teologin tunnusmerkkejä, kun taas vaikeaselkoisuus, monisanaisuus ja tylsyys ovat syvällisen ajattelijan tuntomerkkejä.[18]

”Vakavasti otettavat teologit” ovat aina kunkin henkilön oman näkemyksen edustajia, kuin taikurin hatusta nostettuja jäniksiä. Toisin ajattelevan henkilön ”jäniskokoelmaan” ei kuulu ”vakavasti otettavia teologeja”. Esimerkiksi Jeesus-Seminaarin (Jesus Seminar) näkemyksien kanssa eri mieltä olevat usein arvostelevat, ei niinkään tutkijaryhmän tutkimustuloksia, vaan ryhmän yksittäisiä tutkijoita; kriitikkojen mukaan tutkijaryhmän jäsenet eivät edusta kansainvälistä tutkijoiden enemmistöä eivätkä ole vakavasti otettavia teologeja. Tällainen kritiikki on ad hominem -argumentin versio, looginen virhepäätelmä. Vaikka sillä on merkitystä, kuka jonkin asian esittää, viime kädessä esitettyjen propositioiden totuus ja epätotuus pitää arvioida kunkin väitteen sisällöstä käsin, ei sen perusteella, kuka väitteen esittää. Ylipäätään valistusajan jälkeen totuudesta ja epätotuudesta ei kriittisessä tutkimustyössä äänestetä demokraattisesti, enemmistön mielipiteiden mukaan eikä sen mukaan, kuka jonkin asian esittää.

Historia on täynnä esimerkkejä ad hominem -argumenttien ongelmallisuudesta: Albert Einstein oli patenttitoimiston tutkimusassistentti kirjoittaessaan suppeamman suhteellisuusteorian ja muita ratkaisevan tärkeitä julkaisuja (ns. annus mirabilis, 1905). Hänet olisi helposti voitu jättää sivuun toteamalla, että hän ei kuulu ”vakavasti otettavien fyysikkojen” joukkoon eikä hän edes ole tiedeyhteisössä mukana, vaan alhaisessa patenttitoimistossa tutkimusassistenttina.

Suomessa jotkut mitätöivät amerikkalaisen emerituspiispa John Shelby Spongin ajattelun sillä perusteella, että hän ei ole ”vakavasti otettava teologi”. Vähäinenkin tutustuminen Spongin kirjalliseen tuotantoon osoittaa tämän väitteen epätodeksi. Olisi reilumpaa sanoa, että en tunne Spongin ajattelua tai en ole samaa mieltä jostakin yksittäisestä Spongin esittämästä asiasta. Kritiikin perustaksi ei riitä, että poimii internetistä joidenkin ihmisten ajatuksia Spongista. Jokainen kirjoittaja ansaitsee tulla arvioiduksi oman tuotantonsa pohjalta, ei toissijaisten lähteiden perusteella. Lisäksi on erityisen tärkeätä tehdä ero ”asiantuntemuksen” ja ”asian ymmärtämisen” välillä. Pentti Saarikoski kirjoitti Matteuksen evankeliumin käännöksensä esipuheessa, että Esko Haapa, Matteuksen evankeliumin kommentaarin kirjoittaja, on asiaa tunteva mutta asiaa ymmärtämätön. Jotkut moniosaisten systemaattista teologiaa käsittelevien kirjojen kirjoittajat tuntuvat kuuluvan Haavan kanssa samaan joukkoon: he ovat asiaa tuntevia mutta eivät välttämättä asiaa ymmärtäviä. Tavoitteena on tietysti niin asiantuntemus kuin asian ymmärrys.

Kaikki, mitä voidaan tietää, on jo tiedossa: Systemaattinen teologia lähtee liikkeelle siitä, että kaikki tiedettävissä oleva on jo tiedossa, aivan kuten Teinonen ilmoitti. Näkemys muistuttaa Platonilta peräisin olevaa hyvin tunnettua ajatusta siitä, että uuden omaksuminen on vain anamneesia, mieleen palauttamista. Sokrates todisti tämän Menolle esittämällä neliön pinta-alaa koskevia kysymyksiä nuorelle yksinkertaiselle orjapojalle, joka näyttää tietävän geometriasta palauttamalla mieleensä sen, minkä hän oli joskus osannut. Juutalaisessa perinteessä esiintyy sama ajatus legendan muodossa: Ennen syntymää Jumala lähettää äidin kohtuun enkelin, joka kertoo meille kaiken tiedon, mitä tarvitsemme elämää varten. Juuri ennen syntymää enkeli koskettaa sormellaan nenän alle muodostaen filtrumin, pienen vaon, joka meillä jokaisella on. Samalla unohdamme kaiken. Oppiminen on filtrumiin kätketyn kadonneen tiedon mieleen palauttamista. Kristilliset opit ovat Jumalan ilmoituksessa paljastettujen absoluuttisten totuuksien selitysvälineitä, jotka auttavat meitä palauttamaan mieleemme totuuden.[19]

Tieteen lähtökohta on tietämättömyyden tunnustaminen: Tiede lähtee siitä, että emme tiedä. Se olettaa, että aikaisempi tieto on vajavaista, riittämätöntä ja jopa väärää. Ydinfyysikot eivät etsi totuutta tutkimalla Leukippoksen ja Demokritoksen 2500 vuotta vanhoja, suureksi osaksi epätosia ajatuksia. Tällainen tutkimus olisi historiallisesti mielenkiintoista, mutta ei hyödyllistä tämän päivän ydinfysiikassa. Aivan samoin meidän pitäisi kysyä, ovatko kaikki 2000 vuotta vanhat kristilliset ajatukset hyödyksi tämän päivän ihmisten elämässä – esimerkiksi Raamatun mukaan sairauksien syynä ovat riivaajahenget ja parannuskeinona on riivaajien ulosajaminen. Ensimmäisen vuosisadan ihmisten maailma oli täysin toisenlainen meidän maailmaamme verrattuna.

Tieteellinen vallankumous on noin 500 vuotta vanha. Sen yksi ominaisuus on usko edistykseen, siihen, että maailma voi olla parempi tulevaisuudessa kuin nyt. Ennen tätä ihmiset yleisesti uskoivat, että paras, kultainen aika on menneisyydessä – nykyhetki on parhaimmillaan muuttumaton, stagnaattinen tai pahimmillaan koko ajan muuttumassa huonommaksi. Systemaattinen teologia lähtee esitieteellisestä näkemyksestä edistyksen suhteen. Sen mukaan maailma oli parempi ennen. Ihminen eli paratiisissa, mutta synnin tähden kaikki on mennyt pieleen. Vaikka Jeesus lunasti ja sovitti meidät uhrikuolemallaan, kaikki on silti edelleen pielessä. Maailma tehdään täydelliseksi vasta eskatologiassa, aikojen lopussa, jolloin kaikki luodaan uudestaan ja onnelliset ajat palaavat. Tällainen pohdinta kuuluu proleptikkojen erikoisalaan.

Päähaasteena premissien totuus ja merkityksellisyys: Systemaattisen teologian päähaaste ei ole loogisen päättelyn pätevyydessä, josta se on onnistunut pitämään huolen, vaan premissien totuudessa ja niiden merkityksellisyydessä oman aikamme ihmisille. Systemaattisen teologian yhtenä tehtävänä on osoittaa opillisten päätelmien looginen pätevyys; kristilliset opit nousevat Raamatusta tai traditiosta ja ne ovat loogisesti päteviä, kunhan ne ovat keskenään yhteensopivia sekä koheroivat Raamatun ja tradition totuuksien kanssa. Jos jokin oppi ei koheroi riittävästi, sanoille annetaan uudet merkitykset Lewis Carrollin luoman Humpty Dumpty -hahmon tavoin: ”Kun minä käytän jotakin sanaa, se tarkoittaa juuri sitä mitä minä haluan – juuri eikä melkein.” Roomalaiskatolinen kirkko on kunnostautunut mestarillisesti koherenssin osalta: Mariaa koskevat dogmit samoin kuin ehkäisyvälinekielto koheroivat kirkon tradition kanssa. Mutta vaikka koherenssi on välttämätön osa systemaattista teologiaa, se ei yksinään ole riittävä.

Filosofinen teologia, toisin kuin systemaattinen teologia, esittää loogisen pätevyyden, totuuden yhteensopivuus- eli koherenssiteorian lisäksi episteemis/alethiologisen metakysymyksen: onko kristillisen systemaattisen teologian taustalla oleva narratiivi, sen pää- ja alipremissit tosia vai epätosia ja uskottavia sekä miten voimme tietää niistä?

Mitä on Raamatusta ja kirkon traditiosta löytyvä kristinusko, jota systemaattinen teologia yrittää selittää? Miten selittäisimme kristinuskon lyhyesti ihmiselle, joka ei ole koskaan aikaisemmin kuullut mitään Jeesuksesta ja kristinuskosta? Tässä tiivistetty versio kristinuskon perusajatuksista:

Jumala loi kaiken, taivaat ja maan. Hän loi myös ihmisen, joka eli paratiisissa täydellisissä olosuhteissa. Jumala edellytti häneltä vain tottelevaisuutta ja palkinnoksi ihminen sai nauttia paratiisielämästä.

Mutta paratiisin kavalin ja ovelin eläin, käärme, houkutteli naisen tottelemattomuuteen ja nainen taas houkutteli miehen. Ihminen lankesi syntiin. Ihmisen tottelemattomuuden tähden Jumala suuttui ja ajoi heidät pois paratiisista.

Jostain syystä kaikkitietävä Jumala katui paratiisista karkotusta ja päätti, että jotain pitäisi tehdä. Niinpä hän laati pelastussuunnitelman, jonka mukaan hänen itsensä piti tulla ihmiseksi, koska vain jumalihminen pystyisi sovittamaan ja lepyttämään Jumalan loukatun mielen. Pyhä Henki teki neitsyt Marian raskaaksi, ja tämä synnytti neitseenä Jumalalle ainoan pojan. Jumala päätti ryhtyä rankaisemaan poikaansa, Jeesusta, ihmeellisellä tavalla maailmaan syntynyttä ja täydellistä ihmistä. Kidutuksen lopussa Jeesus naulittiin ristille, jossa hän vielä kärsi ja lopulta kuoli. Hänen kuolemansa oli lyhytikäinen – vain kolme päivää, jolloin Jeesuksen läheiset ystävät raportoivat hänen heränneen eloon. Jeesusta oli rangaistu meidän sijastamme. Ihmisuhri oli annettu tottelemattomuuden rikoksesta. Jumala oli nyt tyytyväinen ja suostui pelastamaan kaikki ne, jotka uskovat Jeesukseen, muut jatkavat helvettiin.

Jos tällainen kärjistetysti esitetty, Anselmin satisfaktioteorian mukainen kristinusko tulisi uskontomarkkinoille tänä päivänä, se luultavasti kiellettäisiin lapsille vaarallisena tai sitä pidettäisiin vähintäänkin kummallisena. Raamatun aikaan ajatus Jumalalle uhraamisesta oli yleisesti hyväksytty jumalanpalvelusmuoto – Jerusalemin temppelissä uhrattiin eläimiä, monissa muissa kulttuureissa myös ihmisiä. Toisin on nyt. Kristinuskon ytimessä on meidän ajallemme täysin epäsopiva uskomus Jumalan vaatimasta ihmisuhrista. Miten sovitamme yhteen armahtavan ja rakastavan Jumalan verenhimoisen, kiukuttelevan anselmilaisen Jumalan kanssa?

Kristinuskon markkinakelpoisuus: Meidän, jotka olemme syntyneet kristityiksi ja eläneet sen vaikutuspiirissä koko ikämme, on vaikea nähdä mitään erityisen kummallista kristinuskossa.[20] Uskontomme on meille lapsuudesta asti valmiina annettu paketti, jonka ovat meille muokanneet erityisesti systemaattisen teologian harrastajat. Heidän tehtävänään on ollut muotoilla kristinuskon kertomus erilaisten suodattimien kautta sellaiseksi, että kunkin ajan sivistyneet ihmiset voivat sen hyväksyä. Tästä syystä olisikin perusteltua puhua kristinuskoista. Esimerkiksi synnyttäneiden naisten kirkottelu, joka vielä muutama sukupolvi sitten oli yleisesti hyväksytty tapa, olisi tämän päivän nuorille äideille kauhistus.[21]

Totta on, että tuskin kukaan esittää kristinuskoa yllä olevalla tavalla ja monet saattaisivat sanoa: ”Eihän kristinuskoa voi ilmaista noin.” Ehkä ei voikaan, mutta asiasisältö on olennaisesti sama. Systematisoidessaan ja alituisesti siistiessään kristinuskoa kirkko pyrkii paketoimaan viestinsä yhä uudelleen markkinakelpoiseksi. Kristologiasta ja soteriologiasta puhuminen vaikuttaa paljon viisaammalta ja hyväksyttävämmältä kuin puhuminen Jumalan vaatimasta ihmisuhrista, vaikka kyseessä on sama asia.[22]

Raamattu on meille tuntemattomien ihmisten kerrontaa meille tuntemattomista ihmisistä meille täysin vieraana aikana. Aikamme ihmisten on vaikea ymmärtää sitä maailmaa, jossa kristinusko muodostui, aivan samoin kuin tuon ajan ihmisille olisi outoa elää meidän ajassamme. Raamattu antoi merkityksen (meaning-making) oman aikansa ihmisille, joka auttoi heitä jäsentämään elämäänsä. Me elämme toisenlaisessa maailmassa. On vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, yrittää markkinoida Raamatun ihmeellisiä näkemyksiä sellaisenaan tämän päivän älypuhelimiin addiktoituneille nuorille. On kuin kirkko yrittäisi myydä lankapuhelimia, jotka eivät millään käy kaupaksi. Loputtomia kokouksia pidetään, uusia strategioita luodaan yksi toisensa jälkeen, konsultteja pyydetään kouluttamaan – mutta lankapuhelinten myynti ei näytä onnistuvan. Harvoin kysymme, onko itse tuotteessamme jotakin parannettavaa? Olisiko kirkon ja systemaattisen teologian nyt pohdittava, miksi itse kirkon pääsanoma ei mene ”kaupaksi”?

Sydän ei voi uskoa sitä, mitä järki ei hyväksy

Teoksen Puhtaan järjen kritiikki toisen painoksen johdannossa Immanuel Kant ilmoitti: ”Siten minun oli kiellettävä tieto tehdäkseni tilaa uskolle.” Miksi Kant ajatteli tai kirjoitti näin? Vai ajatteliko hän näin? Olisiko kysymyksessä sittenkin ollut hänen oman asemansa säilyttäminen – Kant syntyi, kasvoi, eli ja kuoli luterilaisena. Hän opetti luterilaisessa yliopistossa Königsbergissä. Voisimme hyvin kuvitella, että luterilainen uskominen oli professorina toimimisen edellytys.[23]

Mitkä tahansa olivatkaan Kantin syyt tiedon kieltämiseen, että voisi tehdä tilaa uskolle, voimme olla kohtuullisen varmoja siitä, että Kant halusi uskoa jotakin, jota hänen järkensä ei voinut hyväksyä. Kantin ratkaisu oli kieltää tieto tai järki.

Mutta miten henkilö, joka tietää jotakin, voi kieltää sen, minkä hän tietää? Tiedän, että Donald J. Trump on Yhdysvaltojen presidentti. Haluan kieltää tämän tiedon… mutta Trump on siitä huolimatta Yhdysvaltojen presidentti ja minä tiedän sen. Kantin lausahdus jää mystiseksi deluusioksi tai sitten hän tarkoittikin sen ironiaksi.

Moni ihminen elää Kantin kokemassa sydän/järki ahdistustilassa. Halu uskoa uskomattomia on, mutta järki panee vastaan. Ei ihme, että kirkossa lapsi nostetaan aikuisille esikuvaksi uskomisesta; mitä vähemmän tiedämme, sitä helpompi on uskoa. Tieto ei häiritse tietämätöntä.

Raamatussa on paljon kertomuksia, joilla ihmisen sydäntä ja järkeä koetellaan. Yksi esimerkki:

Jeesus kävelee veden päällä (Mt. 14:22-33)

”Heti sen jälkeen Jeesus käski opetuslasten nousta veneeseen ja mennä vastarannalle edeltäkäsin, sillä aikaa kun hän lähettäisi väen pois. Kun ihmiset olivat lähteneet, hän nousi vuorelle rukoillakseen yksinäisyydessä. Illan tultua hän oli siellä yksin. Vene oli jo hyvän matkan päässä rannasta ja ponnisteli aallokossa vastatuuleen.

Neljännen yövartion aikaan Jeesus tuli opetuslapsia kohti kävellen vettä pitkin. Kun he näkivät hänen kävelevän järven aalloilla, he säikähtivät ja huusivat pelosta, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta samassa Jeesus jo puhui heille: ”Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö.” Silloin Pietari sanoi hänelle: ”Herra, jos se olet sinä, niin käske minun tulla luoksesi vettä pitkin.” ”Tule!” sanoi Jeesus. Pietari astui veneestä ja käveli vettä pitkin Jeesuksen luo. Mutta huomatessaan, miten rajusti tuuli, hän pelästyi ja alkoi vajota. ”Herra, pelasta minut!” hän huusi. Jeesus ojensi heti kätensä, tarttui häneen ja sanoi: ”Vähäinenpä on uskosi! Miksi aloit epäillä?”

Kun he olivat nousseet veneeseen, tuuli tyyntyi. Ja kaikki, jotka veneessä olivat, polvistuivat hänen eteensä ja sanoivat: ”Sinä olet todella Jumalan Poika.”

Mistä tässä Raamatun kertomuksessa on kysymys? Veden päällä kävelyn ihmeestä vai jostakin muusta?

Teemana tekstissä on Matteuksen evankeliumin kirjoittajan usein esillä pitämät aiheet: pelko, epäily ja uskon puute. Pietari vajoaa veteen heti, kun hän alkaa pelätä, epäillä ja kärsiä uskon puutteesta. Näyttäisi siltä, että kertomuksen tarkoituksena oli jokin muu kuin uskoa koetteleva veden päällä käveleminen.

Raamatun kirjoittamisen aikoihin suurin osa ihmisistä oli lukutaidottomia, joidenkin arvioiden mukaan vain n. 5% ihmisistä osasi lukea. Ihmisten oli painettava asioita mieleensä. Oliko kertomuksessa kysymys lukutaidottomille tarkoitetusta muistisäännöstä? Onko todennäköistä, että Matteuksen evankeliumin kirjoittaja halusi ihmisten muistavan, mitä Jeesus oli sanonut pelkäämisestä, epäilystä ja uskon puutteesta? Parempaa muistiapuvälinettä tuskin voisi kuvitella kuin veden päällä kävelyä – kerran tarinan kuultuaan mielikuvaa ei voi unohtaa.

Hankaluutena on, että vuosisatojen kuluessa tekstin skopus, sen alkuperäinen tarkoitus, on hukkunut veden päällä kävelyn ihmeen alle. Sen sijaan, että puhuisimme pelosta, epäilystä ja siitä, että Jumalaan luottaessamme meillä ei ole mitään syytä pelätä, nyt testaammekin naapurin uskoa: uskotko Raamatun ihmeisiin? Ihmeperusteinen kristinusko on pinnallista ja intellektuaalisesti epärehellistä. Lisäksi ongelmana on, mihin raja vedetään ihmeuskossa. Uuskarismaattinen saarnaaja David Herzog oli päätähtenä Helsingissä Ihmeiden aika -tapahtumassa kesällä 2014. Herzog kertoi, että hänen tilaisuuksissaan on tapahtunut äkillisiä laihtumisia, hiustenkasvua kaljuihin päihin, syöpien parantumista, kultahampaiden ilmestymistä suuhun, kultapölyn laskeutumista (Herzog kertoi, että hänen tyttärensä syntyi kultapölyn peitossa), enkelin sulkia. Ainakin yksi on Herzogin mukaan herännyt kuolleista – kuulemma Afrikassa, joskus, jossakin. Nyt tällaisia ihmeitä voidaan kokea Herzogin mukaan Olympiastadionilla.[24]

Jos ymmärrämme Matteuksen tekstin veden päällä kävelyn ihmeestä muistin apuvälineenä ja että tekstin tarkoituksena on kertoa pelosta ja sen tarpeettomuudesta, jos luottaa Jumalaan, sydän ja järki kohtaavat, ahdistus poistuu ja mielenrauha saa sijaa. Teksti alkaa elää uudelleen ja puhuttelee meitä sekä myös niitä, jotka ovat kristinuskosta vieraantuneet.

Usko ja tieto[25]

Heprealaiskirjeen (11:1) mukaan ”usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä”. Vuoden 1938 Kirkkoraamattu kääntää näin: “Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.”

Heprealaiskirjeen uskon määritelmä on väljä, mutta siitä näkyy luterilaisen ortodoksian (esim. Quenstedt) määritelmän kaksi aspektia uskosta. ”Usko” on:

Notitia (tieto, usko, että Jumala on)

Assensus (myöntymys, usko siihen, mitä Jumala sanoo)

Fiducia (luottamus, usko Jumalaan, häneen luottamisena ja turvautumisena)

Mielenkiintoista on, että luterilainen ortodoksia mainitsee ”uskon” ensimmäisenä määritelmänä ja edellytyksenä tiedon. Mutta minkälainen tämä tieto on ja mistä se saadaan?

Systemaattinen teologia edustaa pahimmillaan esimodernia epistemologiaa: kaikki, mikä on tiedettävissä, tiedetään, ja tämä täydellinen tieto on peräisin Jumalalta, ilmaistu meille Raamatussa ja tulkittu meille poikkeuksellisen viisaiden ja taitavien tietäjien kautta. Tavalliset kuolevaiset pääsevät osallisiksi tästä täydellisestä tiedosta Raamattua lukemalla ja huolellisesti kuuntelemalla viisaita selittäjiä. Yksittäinen henkilö sai halutessaan vastauksen papilta esimerkiksi siihen, miten ihmiskunta sai alkunsa. Ei ollut mitään järkevää syytä lähteä itse ottamaan asiasta selvää – vastaus oli jo annettu pyhissä kirjoituksissa. Kristillisen perinteen ja siihen liittyvien opillisten tulkintojen kriittinen arviointi ei ollut ainoastaan tarpeetonta, hyödytöntä ja tuloksetonta, vaan myös epämoraalista. Kriitikot ansaitsivat aiemmin kuolemantuomion, tänä päivänä heitä paheksutaan ja heidän virkahissinsä pysäytetään.

Toisaalta, kristillinen traditio ei sisältänyt kaikkea mahdollista tiedettävissä olevaa. Esimerkiksi hyönteisten yksityiselämästä ei Raamatussa kerrota. Tällaisen tiedon katsottiin olevan tarpeetonta, siksi sitä ei ole pyhissä kirjoituksissa. Sitä paitsi, Jumala kuitenkin tietää ja me tiedämme, että Jumala tietää. Se riittää.[26]

Muutamat traditioidensa kriitikot ovat onnistuneet luomaan uusia traditioita. Jeesus arvosteli ankarasti oman aikansa juutalaisia lainopettajia ja fariseuksia ulkokultaisuudesta ja tietämättömyydestä (Mt. 23:16): ”Voi teitä, te sokeat oppaat!”[27] Kristillinen traditio julisti, Jeesuksen sanomana (Joh. 14:6): ”Minä olen tie, totuus ja elämä”. Jeesus on siis totuus, näkevä opas. Miksi etsiä totuutta muualta, hänhän sanoi olevansa totuus. Myöhemmin kirkko sinetöi tämän ilmoittamalla, että uudet jumalalliset ilmoitukset ovat päättyneet Jeesukseen. On turha odotella mitään uutta.

Vaikka Jeesus olisikin ollut kaikkitietävä, me emme ole. Kaikki meidän tietomme kaikkitietävästä Jeesuksesta on peräisin historiallisista lähteistä. Uskon, absoluuttisen varmuuden ja historiallisen tiedon välissä on Gotthold Ephraim Lessingin kuvaama kuilu, jota kukaan ei ole onnistunut ylittämään.[28] Viime kädessä meille jää joukko eri ihmisten esittämiä erilaisia tulkintoja. Kuten yllä totesin, jokainen meistä valitsee taikurin tavoin omat hatusta vedettävät jäniksensä, omat auktoriteettinsa. Kirjojen ja artikkeleiden kirjallisuus- ja lähdeluettelot paljastavat kunkin kirjoittajan oman jänistarhan. Konservatiivit poimivat hatusta Pannenbergin, Wrightin, Moltmannin ja Mannermaan. Progressiivisten tutkijoiden jänikset ovat tyypillisesti Lüdemann, Sanders, Borg ja Räisänen. Progressiiviset tutkijat käyttävät konservatiivien jäniksiä kritiikin kohteina, ja päinvastoin.

Lessingin kuilu merkitsee kristillisen opin tulkinnassa seuraavia asioita:

1) Kaikki tieto Jeesuksesta on peräisin kirjallisista historiallisista lähteistä.

Historiallinen tieto ei ole varmaa ja pysyvää, vaan epävarmaa ja alati muuttuvaa. Hyödyllinen erotus on Geschichte ja Historie välillä. Geschichte viittaa raportteihin, kertomuksiin ja tarinoihin siitä, mitä ehkä tapahtui. Historie viittaa hyvin perusteltuihin tosiasioihin, siihen, mitä todella tapahtui. Myös Martti Luther teki tämän erotuksen korostaen, että vaikka Geschichte ja Historie ovat välttämättömiä, ne yksin eivät riitä saarnatessa: ”…pitää myös saarnata ja tietää sekä Kristuksen kärsimyksen että ylösnousemuksen hyöty ja käyttötarkoitus, nimittäin, sen mitä hän on meille ansainnut.”[29]

2) Tämän päivän näkemys Jeesuksesta ei ole sama kuin aikaisemmin, tulevaisuuden näkemys tulee olemaan toisenlainen kuin tämän päivän näkemys. Tässä merkityksessä Jeesus Kristus ei ole sama eilen, tänään ja ikuisesti, vaikka Heprealaiskirjeen kirjoittaja näin väitti (Hepr. 13:8).

3) Varman kristillisen opin viritys on mahdotonta siitä huolimatta, että jotkut systemaatikot luottavat oman versionsa olevan verum ultimum.

4) Yhtä ainoata oikeata ortodoksista uskoa, jota Vincentius Lerinolainen kuulutti[30], ei ole koskaan ollut, ei ole ja tuskin tulee olemaankaan.

Käsite ”uskonnollinen usko” on kristillisessä perinteessä monimerkityksinen, kuten jo Quenstedtin ja luterilaisen ortodoksian erottelussa näkyy. Siihen sisältyy tieto, mutta se ei ole pelkkää tietoa. Tavallisessa kielenkäytössä ”uskolla” tarkoitetaan lähinnä mielipidettä, josta ei ole varmuutta. Voisin sanoa esimerkiksi: ”Uskon, että huomenna sataa lunta”. Usko on tässä epävarmaa arvausta. Uskonnollinen usko on absoluuttista varmuutta, ”lujaa luottamusta” johonkin, mitä toivotaan ja siis tiedetään sekä ojentautumista sen mukaan.

”Uskonnollinen usko” on kompleksi termi, jolla on useita eri merkityksiä, kuten yllä on esitetty. Latinan sanan credo, ”minä uskon”, juurena ovat cor ja do, sydän ja antaa.  Kristillisessä merkityksessä usko on siis sydämen antamista jollekin, kokonaisvaltaista omistautumista johonkin tai jollekin. Tämä näkyy monen ihmisen kohdalla fanaattisessa omistautumisessa esimerkiksi jollekin harrastukselle.

Nykyajan kielenkäytössä sana ”uskoa” on lähempänä ”mielipidettä” kuin sydämen antamista, credoa. ”Uskon Jumalaan” merkitsee, että henkilön mielestä Jumala on olemassa, mutta sillä ei useinkaan tarkoiteta sydämen antamista Jumalalle. Sama koskee paholaista. ”Uskon, että paholainen on olemassa” ei tarkoita sitä, että henkilö olisi antanut sydämensä paholaiselle, joitakin saatananpalvojia lukuun ottamatta.

Uskonnollisessa uskossa on siis kysymys paljon enemmästä kuin epävarmasta arvauksesta. Mutta kestävän kehityksen uskonnollinen usko vaatii välttämättä sen, että uskottavaksi esitetyllä on vankka tietoon ja totuuteen perustuva pohja. Sen on myös toteutettava ajattelun peruslakeja.

Alethiologia

”Teologian … on palveltava kirkon tarpeita.” Näin aloittaa Paul Tillich kolmiosaisen teoksensa Systemaattinen teologia. Hänen mukaansa teologisten systeemien

pitää vastata kahteen perustarpeeseen: kristillisen sanoman totuuden esillä pitämiseen ja tämän totuuden tulkintaan jokaiselle uudelle sukupolvelle. Tehtävän ongelmana on tasapainottelu näiden välillä; suurin osa systemaattisista teologioista tinkii joko ikuisesta totuudesta (kristillisen sanoman totuus) tai ei pysty tulkitsemaan sitä uusille sukupolville tai syyllistyy molempiin. Usein lopputuloksena on ”yhtäältä-toisaalta-asia-on-monimutkainen” -teologiaa, joka pystyy tarvittaessa luikertelemaan kaiken kritiikin ulkopuolelle.

Roomalaiskatolinen kirkko tuntee kolme katolista totuutta (veritates catholicae): Facta dogmatica, conclusio theologica ja ilmoitustotuuksiin yhteydessä olevat järjen totuudet.

Konkluusioteologia on teologinen päätelmä, uskonnollinen totuus, joka on johdettu kahdesta premissistä, joista toinen kuuluu ilmoitukseen ja toinen on luonnollisen järjen totuus (logiikan säännöt). Mielenkiintoinen aihe pohdittavaksi on, ovatko katoliset totuudet, facta dogmatica, conclusio theologica ja ilmoitustotuuksiin yhteydessä olevat järjen totuudet luonteeltaan, kantilaisen jaottelun mukaan, analyyttisiä a priori, analyyttisiä a posteriori, synteettisiä a priori vai synteettisiä a posteriori propositioita?[31]

Keskiajalla todettiin, että teologia on tieteiden kuningatar ja systemaattinen teologia sen kruunu. Systemaattisen teologian ensisijaisena tutkimuskohteena on fides quae creditur (usko, joka uskotaan), ei fides qua creditur (usko, jolla uskotaan). Sen tärkeimmät haarat ovat:

 

Dogmatiikka – dogmien kokoelman eli oppikokonaisuuden, dogman, ilmoituksen koko sisällön tutkimusta; tutkii opinkappaleita, historiallisia tosiasioita, joita ei ole ilmoitettu, mutta jotka ovat yhteydessä ilmoitukseen.

Dogmihistoria – tutkii opinmuodostuksen, dogman historiaa ja kehitystä historiallisia metodeja käyttäen.

Etiikka – tutkii sitä, mikä on oikein ja väärin, hyvää ja pahaa.

Uskonnonfilosofia – uskontoa käsittelevä filosofian haara, keskittyy uskonnollisiin totuusväittämiin ja erityisesti fundamentaaliteologisiin peruskysymyksiin.

Ekumeniikka – teologinen tieteenhaara, joka tutkii kristillisten kirkkojen opillisia eroavaisuuksia pyrkimyksenä tunnustuskuntien yhteistyö.

Patristiikka – vanhan kirkon isien opinkäsitysten erittelyä.

Luetteloa voitaisiin jatkaa pitkään. Mutta yksi alue näyttää puuttuvan: alethiologia, totuusoppi. Hämmästyttävää on, että Augustinus, runsaasta tuotannostaan huolimatta, ei kirjoittanut kirjaa nimeltä ”De Veritate”, vaikkakin yksi hyvä ystäväni väitti lukeneensa sen ja jopa lainanneensa sitä teoksissaan.[32] Anselm sen sijaan kirjoitti teoksen nimeltä De veritate, jota voidaan pitää keskiajan ensimmäisenä alethiologiaa käsittelevänä teoksena.

Alethiologia on nykyään usein katsottu kuuluvan epistemologiaan, mikä myös puuttuu listoista. Miten esimerkiksi pneumatologi voi tietää Pyhän Hengen sisäisestä olemuksesta, tai miten kukaan meistä voi tietää Jumalan kolmiyhteisyydestä yhtään mitään? Kaksi kysymystä puuttuu systemaattisesta teologiasta: mikä on totuus ja miten voimme tietää sen? Esimerkiksi Riitta ja Seppo Teinosen kääntämässä Horst Georg Pöhlmannin ansiokkaan teoksen Dogmatiikan pääkohdat asiahakemistossa ei ole yhtään ainoata viittausta alethiologiaan eikä epistemologiaan. Tosin yksittäiset systemaatikot, mm. Wolfhart Pannenberg ovat korostaneet alethiologian ja epistemologian merkitystä teologiassa. Mutta mitä tarkalleen ottaen tarkoittaa Pannenbergin (Edmund Schlinkiltä lainaama) doksologinen totuus? Tai mitä tarkoittaa Seppo A. Teinosen biologinen totuus vs. teologinen totuus, johon hän viittaa Marian taivaaseen ottamisen (assumptio) ja tahrattoman sikiämisen (immaculata conceptio) tarkastelun yhteydessä.[33] Näyttäisi siltä, että systemaattinen teologia kroonisessa apologetiikassaan ajautuu usein selittämään ongelmallisia kohtia käyttämällä erilaisia versioita totuuden kaksoisteoriasta, ts. että filosofia ja teologia saattavat päätyä kontradiktoorisiin totuuksiin ilman, että kumpikaan kärsisi. Moderni versio tästä on trumppilainen totuuden kaksoisteoria: vaihtoehtoistotuudet vs. totuudet.

Platonin mukaan totuus on tosi olevaisten, ideoiden maailma, josta ilmiömaailma on vain harhaa, eräänlainen epätarkka projektio (luolavertaus). Systemaattinen teologia seuraa suurelta osin Platonia: doktriinit ovat ikuisia, muuttumattomia ja konteksteista riippumattomia totuuksia. On kohtuullisen helppoa puhua vaikkapa Jumalasta pyhänä kolminaisuutena, koska me tiedämme, että me ymmärrämme nyt vajavaisesti enigman tavoin täällä varjojen maailmassa, kuin kuvastimesta, Paavalin sanoin (1. Kor. 13:12): ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.” Jumala tuntee/tietää (γινώσκω) meidät täydellisesti mutta kerran, oletettavasti kuoltuamme, mekin tiedämme (γινώσκω) täydellisesti. Kaikki systemaattinen teologia täällä kuoleman tällä puolella on vajavaista. Systemaatikko voi nyt paeta turvallisesti teologisen pelkurin tavoin vajavaisen tiedon argumenttiin.

Aristoteleen mukaan totuus on propositioiden, maailmaa koskevien lauseiden ominaisuus: lause ”sataa lunta” on tosi, jos lunta sataa ja epätosi, jos lunta ei sada. Tätä kutsutaan totuuden korrespondenssiteoriaksi. Proposition esittämä väite vastaa, korrespondoi, todellisia olosuhteita. Aristoteles muotoili tämän yksinkertaisesti: ”Väite on tosi, kun se vastaa todellisuutta.”[34]

Totuuden yhteensopivuus- eli koherenssiteorian mukaan propositio on tosi, jos se on yhteensopiva muiden tunnettujen totuuksien kanssa. Joukko propositioita voi olla epätosi korrespondessiteorian mukaan mutta tosi koherenssiteorian mukaan (edellä mainittu esimerkki ”kuu on tehty juustosta”). Samoin propositio x voi olla epätosi koherenssiteorian mukaan mutta tosi korrespondessiteorian valossa (esimerkiksi täysin uudet tieteelliset havainnot).

Dogmatiikka ei korosta eikä pyri, toisin kuin (uskonnon)filosofia, selvittämään ja määrittelemään yhteensopivuuden lisäksi, mikä on totuus. Aristotelinen korrespondenssitotuus on usein myrkkyä dogmatiikalle, jonka intohimo on koherenssitotuus – dogmatiikka on suurelta osin antropologista koherentismia, jossa totuudella ei ole systeemin ulkopuolista, objektiivista merkitystä, vaan se keskittyy rajoittuneen sisäpiirin käsityksiin, usein ennalta uskottuihin, valmiiksi muotoiltuihin ajatuksiin. Tällainen naiivi totuusrelativismi on ongelmien kyykäärmeiden pesä – siinä kaikki on merkityksellistä, jos jostakin ihmisestä tuntuu siltä. Ei ihme, että totuus oli Kierkegaardille ”henkilökohtaista”, subjektiivista. Tämä sama ongelma esiintyy postmodernissa filosofiassa ja kulttuurissa, josta Benedictus XVI käytti ilmaisua ”relativismin diktatuuri”. Mutta kristilliset opit olivat ”relativismin diktatuurin” tuotteita: ne eivät perustuneet korrespondenssiteorian mukaiseen totuuteen, vaan jonkun käsitykseen jostakin, jota sitten lauma päätti seurata. Lauma puolestaan teki leegion kompromissipäätöksiä jonkin toisen lauman kanssa, joista sitten reseption kautta muodostui kirkon pyhä dogma. Kirkon yksittäisten dogmien totuus ei koske niiden aristotelista korrespondenssitotuutta, vaan reseptiota ja historiallista, traditioon perustuvaa koherenssia. Martti Luther julisti, että jos jotakin on opetettu ja uskottu 1000 vuotta, sen on oltava tosi, koska Jumala ei olisi sietänyt epätotuutta niin pitkään.

Ylösnousemususko on esimerkki tällaisista ennalta uskotuista, annetuista uskomuksista. Dogmatiikan tehtävänä on varmistaa, että Raamatun tekstejä muokataan käyttämällä tarvittaessa yhtäältä-toisaalta -metodia ja muita keinoja, kunnes tekstit saadaan keskenään yhteensopiviksi. Oliko ylösnousemusruumis fyysinen vai hengellinen? Dogmaatikko on innokkaasti valmis vastaamaan: yhtäältä fyysinen, toisaalta hengellinen. Mutta mitä sanoisi dogmaatikko, jos hänen puolisonsa ilmoittaisi: ”Olen ollut avioliittomme aikana yhtäältä uskollinen, toisaalta en?”

Dogmihistoria on osa tieteellistä historiantutkimusta. Siinä käsitellään sitä, miten, milloin ja miksi tietyt opit ovat muodostuneet. Dogmihistoriassa ei oteta kantaa siihen, ovatko tietyt opit (esimerkiksi Khalkedonin dogma) hölynpölyä vai jotakin muuta vaan se tyytyy kirjaamaan opinmuodostuksen vaiheet kautta aikojen. Dogmatiikassa sen sijaan lähdetään siitä, että Khalkedonin dogma on tosi, tai käyttäen Khalkedonin mallia, Khalkedonin dogma ei ole epätosi.

Ajallemme sopiva uusi systemaattinen teologia voisi lähteä liikkeelle Aristoteleen muotoiluista: ”Kaikkein varmin uskomus on, että vastakkaiset väitteet eivät ole samaan aikaan tosia.” (Metafysiikka, 1011b) Kolmannen poissuljetun lain mukaan tietynlainen ”yhtäältä-toisaalta” teologinen metodi on hölynpölyä.[35] Systemaattisen teologian tulisi ottaa vakavasti klassisen logiikan mukaiset ajattelun peruslait:

Ristiriidan laki (”A ja ei-A” on epätosi lause)

Kolmannen poissuljetun laki (joko A tai ei-A)

Identiteetin laki (A=A)

Ainakin seuraavat kristilliset opit koettelevat näitä ajattelun peruslakeja:

 

1. Kolminaisuusoppi. Kolme persoonaa, yksi olemus (tres personae, una essentia divina). Kaikki kolme persoonaa, Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat Jumalia, mutta on kuitenkin vain yksi Jumala. Matemaattisesti tämä voidaan ilmaista näin: 3=1.
2. Inkarnaatio, tuonpuoleisen ja muuttumattoman infiniittisen Jumalan finiittiseksi ihmiseksi tuleminen. Kuinka Jumala voi olla transsendenttinen ja muuttumaton ja samanaikaisesti muuttua immanentiksi, tämänpuoleiseksi?
3. Hypostaattinen unio. Kristus on yksi persoona, jolla on kaksi luontoa; täysi Jumala ja täysi ihminen. Hän on siis samanaikaisesti kaikkitietävä ja toisaalta tiedoiltaan rajoitettu, kaikkialla samanaikaisesti läsnä ja paikkaan sidottu, virheetön ja kuitenkin kiusauksille altis. Khalkedonin konsiilin (451) päätös kaksiluonto-opista esittää, että ”yksi ja sama Kristus” on tunnettavissa ”kahdessa luonnossa”, jotka ovat suhteessa toisiinsa sekoittamatta, muuttamatta, jakamatta ja erottamatta.

Kuten yllä on todettu, Khalkedonin dogman julistuksen jälkeen pyhät isät totesivat löytäneensä ”pyhän paradoksin”. Mutta mihin meidän tulee uskoa, jos uskomisen kohde on kirjaimellisesti para doxa, uskomisen ulkopuolella? Mikä on sellainen olemus, jossa jotkut osat ovat sekoittamatta ja erottamatta? Oliiviöljy kelluu veden pinnalla, öljy ja vesi ovat siis sekoittamatta, niitä ei voi sekoittaa. Toisaalta öljyn ja veden pitäisi olla myös samaan aikaan erottamatta, siis niin sekoitettu, ettei niitä voi erottaa. Terve ihmismieli ei voi tällaista uskoa, koska uskomisen kohde on hölynpölyä. Henkilö, joka sanoo uskovansa Khalkedonin dogman mukaisesti, on joko sairas tai todennäköisemmin ei ymmärrä uskon kohdetta.

Paradoksit ja mysteerit (salaisuudet) ovat kiehtovia siksi, että ne ovat:

Teologisten pelkureiden pakopaikkoja

Niistä voi tehdä mitä tahansa johtopäätöksiä

Pyhät paradoksit ja teologiset mysteerit ovat huono lähtökohta mielekkäälle ja johdonmukaiselle ajattelulle. Ehkä kannattaisi harkita niistä kokonaan luopumista. Näin ei kuitenkaan näy tapahtuvan systemaattisessa teologiassa. Oikeastaan päinvastoin. Systemaatikot kehittelevät yhä pidemmälle meneviä fantasioita, jotka ensinäkemältä vaikuttavat kohtuullisilta, mutta lopulta osoittautuvat hölynpölyksi. Karl Jaspers muotoili tämän kuvatessaan Tuomas Akvinolaisen skolastista metodia:

”Metodi turmeltuu lukemattomien erotteluiden tekemiseen, jotka johtavat loputtomiin keskusteluihin. Yksinkertaiset tosiasiat jäävät hämärän peittoon, huolellisesti ajateltu väite asetetaan toista samankaltaista vastaan, molemmat tehdään tyhjiksi siitä riippuen, mikä lopputulos halutaan. Metodiin sisältyy lisäksi teeskennelty filosofinen huolellisuus, jonka tarkoituksena on hukuttaa lukija sitaatteihin ja näin siirtää hänen huomionsa epäolennaisiin seikkoihin.”[36]

Toisaalta Tuomas Akvinolainen myös korosti, että ”…filosofian tarkoituksena ei ole tietää, mitä muut ovat sanoneet, vaan oppia, mikä on totuus”.[37]

Ajattelun lakien lisäksi meidän olisi hyväksyttävä joukko hyvin perusteltuja tosiasioita. Aristoteles kirjoitti mehukkaan ytimekkäästi teoksessaan Metafysiikka: ”Epätotta on sanoa jostakin, joka on, että se ei ole, tai sanoa jostakin, joka ei ole, että se on, kun taas totta on sanoa jostakin joka on, että se on, tai sanoa jostakin joka ei ole, että se ei ole.” (Metafysiikka, 1011b). Maailma koostuu yksinkertaisista tosiasioista, atomifaktoista. Tässä esimerkkejä tervejärkisistä faktoista, joiden hyväksymiseen on erityiset hyvät perusteet:

 

Maapallo ei ole pannukakku

Musta surma tappoi ja COVID-19 tappaa paljon ihmisiä

Orjuutta on ollut ja on vieläkin

Napajäätiköt sulavat, ilmastonmuutos on käynnissä

Evoluutio kuvaa elämän kehittymistä maapallolla

Holokausti tapahtui

Maailmankaikkeus on miljardeja vuosia vanha

Elvis on kuollut

Systemaattisen teologian modernina haasteena on merkityksen luominen (meaning-making) tämän päivän ihmiselle. Samat eksistentiaalista ahdistusta aiheuttavat kysymykset ovat läsnä nykyajan ihmisten elämässä kuin Raamatun kirjoittamisen aikoina: Mikä on elämän tarkoitus? Miksi syyttömät ihmiset joutuvat kärsimään? Mitä on kuolema? Nämä kysymykset ovat luonteeltaan uskonnollisia elämänkysymyksiä. Tasapainoisen elämän edellytyksenä on näihin kysymyksiin vastaaminen. Ne vaativat selityksen. Jos perinteiset selitykset eivät näytä toimivan, meidän on etsittäviä uusia vastauksia, kuten Paul Tillich ehdotti.

Uusi systemaattinen teologia

Vastauksena systemaattisen teologian haasteelle meidän tulisi luoda omalle ajallemme sopiva uusi systemaattinen teologia samalla tavalla kuin aikaisemmat sukupolvet ovat tehneet omalle ajalleen. Oma 21. vuosisatamme ei ole yhtään vähemmän pyhä kuin neljäs ja viides vuosisata, jolloin nykyisen systemaattisen teologian perusta luotiin. Tässä muutamia ehdotuksia lähtökohdiksi:

Luonnontieteet on otettava vakavasti huomioon.

Humanistiset tieteet on otettava vakavasti huomioon.

Alethiologiset kysymykset tulee nostaa esiin rohkeasti ja ennakkoluulottomasti.[38]

Moderni historiallis-kriittinen Raamatuntutkimus on otettava vakavasti huomioon.

Näistä viimeinen on ylivoimaisesti haasteellisin systemaattiselle teologialle. Monet systemaatikot käyvät mielellään luonnontieteiden ja teologian dialogia (esim. Ted Peters, John Polkinghorne jne.). Mutta suuri osa systemaatikoista vieroksuu uusinta historiallista jeesustutkimusta. Miksi?

Jos kerran puutteellinen, epävarma ja muuttuva historiallinen tieto on ainoa tietolähteemme Jeesuksesta, miten voimme päätyä absoluuttisen varmaan uskoon (Lessingin ongelma vuonna 1777)? Ei mitenkään. Mutta me pääsemme yhä tarkempaan historialliseen tietoon.

Uusin historiallis-kriittinen raamatuntutkimus on onnistunut kirkastamaan Jeesus-kuvaa merkittävästi. Historiallinen Jeesus jatkaa kulkuaan ulos sumusta. Kuva ei ole vielä kirkas, mutta, aivan kuten astronomiassa käytetään adaptiivisiä linssejä korjaamaan ilmakehän aiheuttamia vääristymiä, raamatuntutkijat ovat koko ajan pääsemässä yhä tarkempaan näkemykseen siitä, kuka historian Jeesus oli. On suorastaan hämmästyttävää ja outoa, että systemaattinen teologia on suureksi osaksi sivuuttanut tämän ansiokkaan ja merkittävän tutkimuksen. Taustalla lienee annos pelkoa. Aivan samoin kuin Caesar Cremoninus kieltäytyi katsomasta Galilein kaukoputkella Jupiterin kuita, jottei hänen tarvitsisi muuttaa aristoteelista maailmankuvaansa, systemaatikot kieltäytyvät ottamasta uusinta raamatuntutkimusta vakavasti, jottei heidän tarvitsisi muuttaa näkemyksiään.

Karl Barthin ja Rudolf Bultmannin neo-ortodoksian vaikutuksesta kiinnostus historiallista Jeesusta kohtaan oli pitkään aneemista, yhteensä noin 50 vuoden ajan (1920-1970). Barthin ja Bultmannin mukaan yritykset historiallisen Jeesuksen löytämiseksi ja siten faktuaalisen perustan luomiseksi kristilliselle perinteelle ovat epätoivoisia. Mutta 1970-luvulta alkaen tutkijat ovat alkaneet vapautua neo-ortodoksian ikeestä samoin kuin eskatologisesta Jeesus-näkemyksestä. Tuloksena on ollut suuri määrä uusia näkemyksiä.

Uuden raamatuntutkimuksen myötä uusi systemaattinen teologia voisi käydä vakavaa keskustelua esimerkiksi seuraavista ”viisauksista”:[39]

1. Martti Lutheria voidaan pitää yhtenä modernin raamatuntutkimuksen uranuurtajista. Lutherille evankeliumia Raamatussa ovat ne kohdat, jotka ajavat Kristusta (was Christum treibet, Christum agere): ”Mikä ei opeta Kristusta, se ei ole apostolista, vaikka sitä opettaisi Pietari tai Paavali, ja vastaavasti mikä saarnaa Kristusta, se on apostolista, saarnatkoon sitä vaikka Juudas, Hannas, Pilatus tai Herodes.” (Martti Lutherin esipuheesta Jaakobin ja Juudaksen kirjeisiin 1522 (1546).

Historiallinen Jeesus-tutkimus käynnistyi modernissa merkityksessä 1700-luvun alkupuolella, jolloin Hermann Samuel Reimarus (1694-1768) erotti sen, mitä evankeliumien kirjoittajat olivat sanoneet Jeesuksesta ja mitä he kirjoittivat Jeesuksen sanoneen. Reimarus loi näin pohjan Jeesus-nimisen historiallisen henkilön ja uskontunnustusten Kristuksen erottamiseksi.

Reimaruksen työtä jatkoi David Friedrich Strauss (1808-1874), joka teki erotuksen evankeliumeiden ”myyttisen” ja historiallisen aineiston välillä.

Ensimmäinen viisaus voidaan kärjistetysti tiivistää näin: historian Jeesus ja kirkon opeissaan julistama Kristus eivät ole yksi ja sama asia, tai kärjistetysti, Jeesus ei ole Kristus eikä Kristus ole Jeesus.

2. Synoptiset evankeliumit (Markus, Matteus ja Luukas) ovat lähempänä historiallista Jeesusta kuin Johanneksen evankeliumi, joka esittelee pitkiä puheita pitävän ”taivaallis-hengellisen” Jeesuksen.
3. Markuksen evankeliumi on kirjoitettu ennen Matteusta ja Luukasta. Johannes vasta paljon myöhemmin.
4. Hypoteettinen Q-lähde kaksotradition selittäjänä, Matteuksen ja Luukkaan yhteisen materiaalin lähde. Sekä Matteus että Luukas kirjoittivat evankeliuminsa Markuksen runkoon lisäten siihen Q-aineistoa.
5. Eskatologisesta odotuksesta vapautettu Jeesus. Ts. Jeesusta ei nähdä lopun ajan julistajana, vaan viisausopettajana ja Jumalan valtakunnan edistäjänä.
6. Historiallinen Jeesus kirkastuu teksteistä löydettävästä perinteestä, kirjallisesta ja suullisesta. Lyhyet, provokatiiviset, helposti muistettavat ja usein toistetut ilmaisut ja kertomukset paljastavat tekstien takaa historiallista Jeesusta kuvaavan suullisen tradition.
7. Kaikki tekstit ovat lähtökohtaisesti historiallisesti neutraaleja. Todistustaakka on heillä, jotka pitävät jotakin tekstiä historiallisesti totena.

Perinteisen luterilaisen näkemyksen mukaan Raamattu on norma normans, ohjaava ohje. Tunnustuskirjat, luterilaiset opit ovat norma normata, ohjattu ohje. Tämän päivän systemaattinen teologia pitää kiinni tästä perinteestä de jure, mutta on hylännyt sen de facto. Raamatun merkitystä haetaan nyt opista käsin, kun opin sisältöä pitäisi hakea Raamatusta. Norma normatasta on tullut norma normans. Systemaattisen teologian opin tulkinnat perustuvat 1500-luvun ja sitä aikaisemman ajan Raamatun tulkintaan. Monet raamatuntulkinnalliset asiat ovat viimeisen 500 vuoden aikana muuttuneet huomattavasti: Qumranin sekä erityisesti Nag Hammadin käsikirjoituslöydöt tuovat edelleen lisätietoa Raamatun sisällöstä. Pitäisikö luterilainen opintulkinta päivittää uusien raamatuntutkimustulosten myötä vai ei? Vastaväite tähän on, että raamatuntulkinnat muuttuvat jatkuvasti emmekä voi muutella oppeja uusien muotinäkemysten mukana. Myötäväite on, että kaikki raamatuntulkinnat perustuvat jonkin ajan tiettyyn raamatuntulkintaan. Kaikki raamatuntulkinnat ovat tässä merkityksessä mielivaltaisia. Selvää on, että opin päivityksien pitää perustua hyvin perusteltuihin näkemyksiin. Mallia voitaisiin ottaa suoraan tieteessä käytetyistä metodeista.[41]

Kiinnostavaa on kuvitella, millaisen dogman kirkko rakentaisi tänä päivänä, jos koko Raamatun kirjoittamisen jälkeinen oppitraditio pantaisiin syrjään ja kirkko noudattaisi periaatetta ”yksin Raamattu”. Jakamattoman kirkon seitsemän ekumeenista konsiilia ovat kaikki oman aikansa näkemyksiin sidottuja. Meidän aikamme kuviteltujen konsiilien päätökset olisivat toisenlaisia. Mutta minkälaisia? Todennäköisesti (uus)platoniset korostukset jäisivät syrjään ja tilalle tulisivat postmodernit konseptit.[42]

Kontekstista vapaata, objektiivista teologiaa tai uskontotiedettä ei ole. Professori Olavi Castrenilla oli tapana toistaa yhä uudestaan ja uudestaan, että ”sen ja sen mukaan -asenteen taakse ei pääse”. Esimerkiksi joku voisi sivuuttaa professori Heikki Räisäsen ajatukset sanomalla, että professori Heikki Räisäsen mukaan asia on niin ja niin. Jokaisella meistä on enemmän tai vähemmän vahva käsitys – kutsuttakoon sitä vaikka esiymmärrykseksi – siitä, onko olemassa kuolemanjälkeistä elämää, onko olemassa Jumala, joka päättää perimmäisestä kohtalostamme, onko olemassa helvetti ja taivas ja mikä on elämän tarkoitus. Näistä tärkein on näkemys kuolemasta ja kuoleman jälkeisestä elämästä. Ne, jotka uskovat kuoleman jälkeiseen elämään, rakentavat tai omaksuvat itselleen alati muuttuvan ja omaan aikaansa mukavasti sopivan ”systemaattisen teologian”, selityksen siitä, miten kaikki elämän palaset sopivat yhteen ja todistavat omat käsityksensä oikeaksi. Toisaalta ne, jota eivät usko kuoleman jälkeiseen elämään, eivät yleensä näe tarpeelliseksi todistaa mitään. Heille maailma riittää sellaisena kuin se on tai kuin se koetaan. Koskettava esimerkki tästä on Heikki Räisänen, joka vähän ennen kuolemaansa totesi elämästä (Kotimaa 3.10. 2015): ”Eiköhän se ole siinä. Elämä ja tietoisuus päättyy.” Kuitenkin Heikki Räisänen ja monet muut, jotka eivät usko kuoleman jälkeiseen elämään, ilmoittavat olevansa syvällisesti kristittyjä ihmisiä.

Kontekstiehdolliset systemaattiset teologiat perustuvat kunkin henkilön omaan henkilökohtaiseen narratiiviin. Ihminen ei näe ja koe vain silmillään, vaan kaikilla niillä kokemuksilla, joita hänellä on. Koska kukaan muu ihminen ei ole elänyt minun elämääni, silloin kukaan muu ei voi nähdä maailmaa juuri sellaisena kuin minä sen näen. Tässä merkityksessä ”totuus” on ja pysyy peruuttamattoman subjektiivisena, kuten Kierkegaard korosti. Aito uskonnollinen dialogi ihmisten välillä vaatii tämän tunnustamista. Vain silloin pääsemme rehelliseen, avoimeen ja kaikkia osapuolia rakentavaan keskusteluun. Veli-Matti Kärkkäinen edustaa esimerkillisesti näkökantaa, jossa lähdetään liikkeelle rakentavasta dialogista eri uskontokuntien ja jopa uskontojen välillä. Miksei sitten myös jonkin uskontoperinteen sisällä? Lopputuloksena on, näkemyseroista huolimatta, toinen toisemme paremmin ymmärtäminen ja kunnioittaminen. Reilu tavoite erityisesti meidän aikamme ihmisille kaikkialla.

Viitteet

[1] Sähköposti 21.8. 2017.

[2] Sähköposti 21.4. 2018. Leevi Launonen edusti Aikamediaa, ei välttämättä itseään. Esimerkiksi käsitys siitä, että Kristus on sovittaja, on yksi kirkon perusopeista. Perinteellinen nykyinen käsitys on jo Cyprianuksen kehittelemä, mutta vasta Anselm Canterburylainen 1000-luvun lopulla muotoili selvästi satisfaktorisen kompensaatio-opin, nk. latinalaisen mallin. Ensimmäisen tuhannen vuoden aikana vallalla oli Irenaeukselta periytyvä ”Christus Victor”, nk. klassinen malli, jossa Kristus taisteli ja voitti pahan vallan taivaan foorumilla. Kumpi näistä kirkon perusopin näkemyksistä on ”perinteellinen näkemys”? Klassinen malli, joka oli voimassa n. 1000 vuotta, vaiko latinalainen, nykyisin dominoiva malli, joka on ollut voimassa n. 900 vuotta? Kumpaa mallia vastaan ei saa ”hyökätä”?

[3] Seppo Teinosen mukaan ”Teologia tutkii, kirkko julistaa. Teologia analysoi kriittisesti, kirkko tunnustaa.” Vastaavana esimerkkinä Teinonen mainitsee lääketieteen ja terveydenhoidon. On vaikeata löytää esimerkkejä, jossa moderni teologinen tutkimus olisi löytänyt jotakin uutta ja jonka seurauksena kirkko olisi muuttanut julistustaan ja tunnustustaan. Lääketieteestä ja terveydenhoidosta tällaisia esimerkkejä löytyy paljon. Humoraalioppi oli lääketieteessä vallitsevana käsityksenä antiikin Kreikasta 400-luvulta eaa. lähtien aina 1800-luvulle. Humoraaliopin mukaan sairaudet johtuvat luonnollisista syistä, perusnesteiden, veren, keltaisen ja mustan sapen sekä liman määrien epätasapainosta. Suoneniskentä ja kuppaus kuuluivat tärkeimpiin humoraaliopin hoitomuotoihin. Tietääkseni kumpaakaan ei enää harrasteta julkisessa sairaalahoidossa. Patofysiologian kehityksen myötä (esim. bakteerioppi) lääketiede muuttui ja sen seurauksena terveydenhoito. Tieteen muututtua käytäntö muuttui. Tässä merkityksessä teologia ja kirkko eivät näytä toimivan analogisesti lääketieteen ja terveydenhoidon kanssa. (Seppo Teinonen, Johdatus teologisiin oppiaineisiin, toim. Esko Koskenvesa, Helsinki: Ylioppilastuki, ry, 1972, s. 55.)

[4] Tertullianuksen omissa teoksissa lause kuuluu näin: Credibile est, quia ineptum est (se on uskottavaa, koska se on mieletöntä). Hänen mukaansa kristinuskon on oltava totta, koska kukaan ei olisi voinut keksiä mitään niin absurdia. Kiinnostavaa on, että Tertullianuksen mukaan kristinusko on mieletöntä. Mitä muuta voisimme ryhtyä uskomaan tällä periaatteella? Lentävän spagettihirviön olemassaoloon? Emerituspaavi Benedictus XVI sanoutui irti tällaisesta fideismistä, järjenvastaisesta uskomisesta, jonka jo paavi Gregorius XVI oli tuominnut katolisen tradition vastaisena vuonna 1840. Ks. Benedictus XVI, yleisaudienssi, 21. marraskuuta, 2012.

[5] Ks. Jarmo Tarkki, Lectio precursoria, 1994, Helsinki. Tässä väitöstilaisuuteni esiluennossa käsittelin kysymystä, mihin ihminen tosiasiallisesti uskoo silloin, kun hän ei ymmärrä, mitä sanoo uskovansa. Tähän kysymykseen antoi suoran vastauksen Abu al-Hasan al-Ash’ar (873-935), sunni Islamin ortodoksian Ash’arismin perustaja: Bi-la kaifa: ”Ihmisen on hyväksyttävä Koraanin formuloinnit sellaisenaan ilman, että hän tietäisi, kuinka ne olisi ymmärrettävä.” al-Ash’arin lausunto on rehellisyydessään kiehtova. Mutta al-Ash’ari ei vastaa siihen, mitä ihminen tarkalleen ottaen hyväksyy silloin, kun hän hyväksyy sen, mitä ei ymmärrä?

[6] Khalkedonissa pyrittiin vetämään rajaa niin nestoriolaisuuteen (Kristuksella on kaksi erillään olevaa hypostaasia, jumalallinen ja inhimillinen) kuin monofysitismiä (Kristuksella on vain yksi, jumalallinen luonto) vastaan. Tuloksena oli mahdoton kompromissi.

[7] Presidentti Donald Trumpin aikana Yhdysvalloissa eletään tällaisessa irrationaalisessa, paradoksien täyttämässä vaihtoehtoistotuuksien maailmassa. Seuraamukset ovat jo nyt nähtävissä.

[8] Sähköposti 21.4. 2018.

[9] Tällainen asenne muistuttaa kertomusta Galileo Galilein ystävästä, Caesar Cremoninuksesta, jonka mukaan hän kieltäytyi katsomasta Jupiterin kuita Galilein kaukoputkella ilmoittaen syyksi sen, että katsomisen seurauksena hänen aristotelinen maailmankuvansa saattaisi järkkyä. Teoksessaan Dialogo dei due massimi sistemi del mondo (1632) Galilein yksi kanssakeskustelijoista oli dogmaattinen aristotelinen filosofi nimeltään Simplicius. Joidenkin tutkijoiden mukaan tämä hahmo perustuu Cremoninukseen. Tämän päivän Galilein teologinen Simplicius-hahmo saattaisi hyvinkin olla visakalloinen proleptikko-systemaatikko?

 

[10] Raine Haikarainen, Mystinen maestro. Seppo A. Teinosen pitkä pyhiinvaellus. Helsinki: Kirjapaja, Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura, 2018, s. 78.

[11] Risto Lehtonen, Raine Haikaraisen kertomana, op.cit., s. 118.

[12] Op. cit., s. 119. John Shelby Spong kirjoitti leimausteologiasta (label and dismiss): ”Many theologians, revealing their own limitations, seem to believe that if they can name an idea, they can dismiss it.” Why Christianity Must Change or Die. San Francisco: HarperSanFrancisco, 1998, s. 62.

[13] Haikarainen, Op. cit., s. 172.

[14] Jari Jolkkonen on kirjoittanut erinomaisen metodioppaan Systemaattinen analyysi tutkimusmetodina. Metodiopas, Joensuu: Joensuun yliopistopaino, 2007. Jolkkonen kirjoittaa osuvasti: ”Teologisessa ajattelussa käsitteet ovat käsittämättömän tärkeitä.” (s. 12, Haikarainen siteeraa saman kohdan, Mystinen maestro, s. 180).

[15] Tärkeätä on huomata, että kertomuksen ei tarvitse olla faktuaalisesti tosi ollakseen merkityksellinen. Esimerkiksi Väinö Linnan Tuntematon sotilas sotaromaani kertoo jotakin hyvin tärkeätä ja merkityksellistä elämästä ilman, että sen olisi oltava faktuaalisesti tosi. Samoin Jeesuksen vertauksien arvo ei riipu siitä, ovatko ne faktuaalisesti tosia.

[16] Riitta ja Seppo Teinonen kirjoittavat (Ajasta ylösnousemukseen. Sata sanaa teologiaa, Helsinki: Kirjaneliö, 1975, s. 192): ”Oppi on kertakaikkisesti annettu ja se on sisällöllisesti muuttumaton, joskin sen muotoilussa ja ymmärtämisessä tapahtuu kehitystä ja kasvua.” Mitä tarkasti ottaen tarkoitetaan ”muotoilussa ja ymmärtämisessä tapahtuu kehitystä ja kasvua”, Teinoset eivät paljasta. Eikö ”muuttumaton” oppi tässä osoittaudu varsin muuttuvaksi?

[17] Selvää on, että empiiriset tieteet ja humanistiset tieteet käyttävät erilaisia alethiologisia lähestymistapoja. Stephen Jay Gould kuvasi luonnontieteiden ja uskonnon/teologian magisteriumeita käsitteellä ”non-overlappaing magisteria” (peittymättömät magisteriumit). Ludwig Wittgenstein katsoi, että luonnontieteet ja uskonto/teologia kuuluvat eri kielipeleihin. Molemmat näkemykset johtavat herkästi erilaisiin totuuden kaksoisteorioihin. Oppifundamentalistien mielivihollisen Richard Dawkinsin mukaan teologit astuvat usein tieteen alueelle. ”Jumalan olemassaolo” on Dawkinsille tieteellinen väite todellisuudesta ja siksi sitä tulee arvioida kriittisesti tieteellisen metodin mukaisesti.

[18] John Caputon mukaan 1960-luvulla pariisilaisissa kahviloissa intellektuellien kesken todettiin, että Paul Ricoueur ei ole syvällinen filosofi, koska hänen ajatuksensa ovat helppotajuisia. Todellisuudessa tilanne on usein päinvastoin: asiansa läpikotaisin osaava henkilö pystyy selvittämään vaikeankin asian niin, että muut voivat sen ymmärtää, kun taas asiansa huonosti hallitseva esiintyy vaikeaselkoisena ja monisanaisena. Robert W. Funk, Jeesus-Seminaarin perustaja, toisti usein ajatusta (ironisesti): ”Jos akateeminen julkaisu on hyvin kirjoitettu ja saa laajan lukijakunnan, jos siinä olevat lauseet ovat ymmärrettäviä, jos opiskelijat todellakin oppivat, silloin kirjoittaja ei voi olla kovin syvällinen ajattelija.” Lloyd Geering on kiteyttänyt tämän nasevasti (Christianity without God, Santa Rosa: Polebridge Press, 2002, s. 15): ”Moreover theology can be highly deceptive. It can give the appearance of being very profound; yet, on closer examination, it may turn out to be gobbledygook, saying nothing very sensible or meaningful at all. It may even deceive the theologian who wrote it. It is wise to take some theology with a grain of salt. The learned and abstract language engaged in by some academic theologians can have the effect of clouding the issues rather than of clarifying them. One sometimes suspects, for example, that some of those who write this way have beguiled themselves with their own apparent brilliance. Profound yet simple issues can all too easily be fudged by abstract language and made to look more complex than they really are. We should be on our guard. When we find the Emperor has no clothes on we should have the honesty to say so.”

 

[19] Yksi parhaita esimerkkejä tällaisesta platonisesta ajattelusta on roomalaisen aristokraatin ja vesijohtojen insinööritaidoista tunnetun Sextus Julius Frontinuksen (n. 40-103 jaa.) ajatus: ”Jätän syrjään myös kaikki ajatukset kaikista uusista sodankäyntivälineistä, joiden keksiminen jo kauan sitten saavutti rajansa ja jossa en näe mitään toivoa parannuksille…” (Sextus Julius Frontinus, Strategemata, johdannosta kirjaan III, n. 84 jKr.) Mitä sanoisikaan Frontinus atomiaseista? Tällainen filistealainen ylimielisyys, esiintyi se sitten millä alalla hyvänsä, ei ole kohtuullista eikä järkevää.

 

[20] Toisten ihmisten kummalliset uskomukset ovat ilmeisiä, mutta entä omamme? Mielenkiintoista on myös se, että muutamassa vuosikymmenessä näkemykset muuttuvat. Neuvostoliiton aikainen kommunismi tuntuu tänä päivänä oudolta. Moskovassa vuonna 1972 kustannusliike Edistyksen julkaiseman ”Marxilais-Leniniläisen filosofian perusteet” -kirjan johdannossa sanotaan: ”Marxismi-leninismin filosofia on maailman filosofisen ajattelun kehityksen tulos ja korkein aste.” Meille on selvää, erityisesti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, että tällainen lause on manipulointia, propagandaa ja ilmeisen epätosi.

[21] Multian seurakunnassa 1970-luvun puolivälissä tekemäni kirkollisen kansanperinteen kenttätutkimus paljasti tämän. Monet haastattelemani henkilöt olivat syntyneet 1800-luvulla ja heistä jokainen äidiksi tullut oli käynyt läpi kirkottelun. Noin kuusi viikkoa synnytyksen jälkeen äiti meni kirkkoon ja polvistui papin eteen. Muutaman rukouksen ja siunauksen jälkeen pappi kätteli äitiä ja nyt hän oli taas puhdas, kelvollinen vastaanottamaan Herran ehtoollisen. Kirkottelu poistui vasta 1960-luvulla Multialta.

[22] Kirkkokäsikirjan rukoukset ovat hyvä esimerkki anselmilaisen kristillisyyden (Jumala rankaisi Jeesusta meidän sijastamme), ylivoimaisuudesta lännen kirkossa. Rukouksissa ja virsissä kiitetään Jumalaa ”Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kuolemasta…” tai ”…ylistämme sinua siitä, että Jeesus kuoli puolestamme…” Idän kirkossa ei tunneta Anselmin sovitusteoriaa. Metropoliitta Ambrosiuksen mukaan ortodoksisessa kirkossa ei ole yhtään ainoata rukousta tai liturgian osaa, jossa mainittaisiin Anselmin mallin mukaisesti Jeesuksen kuolleen meidän puolestamme ristillä (idän ja lännen kirkot erosivat 1054, Anselm kirjoitti Cur Deus Homo teoksensa n. 1094-98). Mielenkiintoista on kuvitella, mitä olisi tapahtunut kristinuskolle, jos Anselmin satisfactio -mallin sijasta Petrus Abelarduksen subjektiivinen sovitusoppi olisi jäänyt hallitsevaksi! Tästä aihepiiristä mieleeni on pysyvästi jäänyt professori Lauri Haikolan erinomainen luentosarja ”Luentoja sovitusopin alalta” vuodelta 1975, jossa hän käsitteli mielenkiintoisella tavalla sovistusopin malleja klassisesta latinalaiseen ja subjektiiviseen saakka, pitkälti Gustaf Aulénin Den kristna försoningstanken -kirjan pohjalta.

[23] Luterilainen kirkko opettaa, ettei ihmisellä ole vapaata tahtoa (ks. Martti Luther, De Servo Arbitrio). Kant itse ajatteli, että ihmisellä on vapaa tahto. Kantin filosofiaa käsittelevissä teoksissa on usein mainittu jännite: yhtäältä Kant ajattelee, että ihmisellä on vapaa tahto, toisaalta ei. Ristiriitaan on uskottava ratkaistu: luterilaisen yliopiston professorina Kantin oli puolustettava virallista opetusta. Vielä nykyäänkin monissa uskonnollisissa seminaareissa ja oppilaitoksissa, erityisesti Yhdysvalloissa, professoreita vaaditaan vuosittain allekirjoittamaan ”uskontunnustus”. Näin esimerkiksi Veli-Matin Fuller Theological Seminaryssä. Tämä on erityisen outoa; professoreiden uskontunnustusvaatimus saattaa kertoa siitä, että oppilaitokset itsekään eivät ole varmoja omista perusteistaan. Eihän missään teoreettisen fysiikan oppilaitoksessa professoreita vaadita allekirjoittamaan vakuutuksia siitä, että he uskovat esim. suhteellisuusteoriaan. Nykyään professoreiden uskontunnustusvaatimuksia ei esimerkiksi ELCA:n seminaareissa ole.

[24] Ks. Sonja Saarikosken artikkeli: https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000002748784.html Herzogin puheet olivat liikaa jopa Suomen helluntailaisille. Silloinen Ristin Voitto -lehden päätoimittaja, Leevi Launonen, muiden ohella, kritisoi Herzogin teologiaa, joka on hänen mukaansa ristiriidassa klassisen kristinuskon opin kanssa.

[25] Tämä aihepiiri on erityisen laaja, mielenkiintoinen ja monimutkainen. Erinomainen yksityiskohtainen esitys tästä on professori Heikki Kirjavaisen teos Uskon ja tiedon samanaikaisuus (Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisu 137: Vammala, Vammalan Kirjapaino Oy, 1983).

[26] Vuosia sitten juttelin professori Simo Knuuttilan kanssa siitä, mitä pitää tietää ja mitä ei. Simo kertoi Garmisch-Partenkirchenin vuoden 1936 talviolympialaisten viestinhiihdosta, jossa Suomen joukkueen ankkurina oli Kalle Jalkanen. Ankkuriosuudella Norjan Bjarne Iversen johti, mutta pian Kalle otti Bjarnen kiinni. Alamäessä Kalle sylkäisi ja samalla hänen tekohampaansa lensivät hankeen. Hän haki hampaansa, mutta sillä aikaa norjalainen meni ohitse. Tästä tuohtuneena Kalle ampaisi Bjarnen perään ja saavutti hänet vain puoli kilometriä ennen maalia. Suomen joukkue voitti kuudella sekunnilla. Hampaat suussa Kalle riemuitsi muiden kanssa voitosta. Simon mukaan tämä on esimerkki asiasta, jota ei välttämättä tarvitse tietää.

[27] Textus receptuksen ”Οὐαὶ ὑμῖν” suomenkielinen käännös ”Voi teitä” ei anna oikeata kuvaa Jeesuksen sanonnan jyrkkyydestä. Parempi olisi ”Te kirotut” tai ”Hitto vieköön”. Mt. 23:16 tutkijoiden englanninkielinen käännös (Scholars Version) on ”Damn you”.

[28] Gerd Theissen aloittaa artikkelinsa ”Historical Scepticism and the Criteria of Jesus Research or My Attempt to Leap Across Lessing’s Yawning Gulf” viittaamalla Lessingin kuiluun. Ks. Scottish Journal of Theology, Vol. 49, 2, 1996, s. 147-176.

[29] Lutherin pääsiäissaarnasta. Dr. Martin Luthers Sämmtliche Schriften XI. Evangelien-Theil der Kirchen-Postille. St.Louis, Mo.: Concordia Publishing House, 1880-1910, 602-603.

[30] Vincentiuksen (k. n. 434) mukaan Raamattu on sinänsä riittävä, mutta se tarvitsee traditiota oikean tulkinnan löytämiseksi. Oikea traditio on se, ”mikä on uskottu kaikkialla ja aina ja minkä kaikki uskovat”. Meillä ei ole mitään todisteita siitä, että tällainen oikea traditio olisi koskaan ollut olemassa.

[31] David Humen mukaan synteettinen a priori tieto on mahdotonta. Kant pyrki osoittamaan, että synteettinen apriorinen tieto on mahdollista. Toisaalta Kantin mukaan analyyttinen aposteriorinen tieto on mahdotonta. Ks. Kantin transsendentaalinen idealismi.

[32] Augustinus kirjoitti teoksen valehtelusta, De mendacio.

[33] Milagro, miseria, locura, Seppo A. Teinosen haastattelu (Matti Myllykoski ja Martti Nissinen), TA 99. vuosikerta, vol. 4, 1994, s. 341.

[34] Näin myös esimerkiksi G.E. Moore ja Bertrand Russell. On olemassa tosia ja epätosia propositioita. Tosiasiat ovat tosia propositioita. Tosien propositioiden ja todellisuuden välillä ei ole eroa (identity theory of truth). Myöhemmin Moore ja Russell hylkäsivät totuuden identiteettiteorian ja omaksuivat korrespondenssiteorian. He päätyivät tähän tulokseen todettuaan, ettei propositioita ole olemassakaan, mm. siitä syystä, että ei ole olemassa epätosia propositioita. Moore totesi kuitenkin, että hän ei pysty selvittämään asiaa selvästi ja vakuuttavasti. Tässä hän lähestyi systemaattista teologiaa, sillä erotuksella, että hän oli rehellinen! Ks. G. E. Moore, ”Truth”, Dictionary of Philosophy and Psychology, J. M. Baldwin (ed.), London: Macmillan, vol. 2, 716-718, 1902 ja Some Main Problems of Philosophy, London: George Allen and Unwin, 1953.

[35] Gerhardus Vos tuli tunnetuksi mm. siitä, että hän keksi ”already but not yet” -teologian. Lauseen formaali muoto on: A ja ei-A, missä A=already ja ei-A=not already (tai ”not yet”). Vos keksi taas yhden ”pyhän paradoksin”. George Aldon Ladd selitti, että Jumalan valtakunta on jo nyt ja toisaalta tulevaisuudessa. Mutta mitä tällainen ajattelu tarkalleen ottaen merkitsee? Eikö kysymys ole parhaimmillaan näppärästä runoudesta tai apriorisesta analyyttisesta truismista ja pahimmillaan ratkaisemattomasta ristiriidasta? Esimerkiksi lauseella ”yhtäältä kaikki poikamiehet ovat miehiä ja toisaalta naimattomia” ei ole aposteriorista synteettistä arvoa. Sen sijaan lause ”poikamiehet ovat viisaita” kertoo jotakin kokemusperäistä naimattomuudesta. Apriorinen analyyttinen truismiteologia koheroi ahkerasti, mutta ei korrespondoi.

[36] Karl Jaspers, Der Philosophische Glaube Angesichts Der Offenbarung. München: R. Piper & Co., 1962, s. 85.

[37] Tuomas Akvinolainen, In De Caelo, I:228

[38] Vaihtoehtoistotuuksien maassa, Donald J. Trumpin Yhdysvalloissa, alethiologian syrjäyttäminen näkyy. Covid-19 oli aluksi ”hoax”, sitten ”pikkunuha”, talouden elvyttämiseksi ”normaali elämä” palautettiin asiantuntijoiden vastustuksesta huolimatta, tätä kirjoittaessani (heinäkuun lopulla 2020) maata aletaan taas sulkea, työttömien armeija on yli 30 miljoonan sielun vahvuinen.

[39] Jaottelu seuraa pääpiirteittäin Robert W. Funkin artikkelia ”The Seven Pillars of Scholarly Wisdom”. The Five Gospels. The Search for the Authentic Words of Jesus. New York: Polebridge Press Book, Macmillan Publishing Company, 1993, 2-5.

[40] Martti Lutherin esipuheesta Jaakobin ja Juudaksen kirjeisiin 1522 (1546).

[41] Ks. esim. R. G. Collingwood, The Idea of History. Oxford: The University Press, 1978, 269 ja Hans-Georg Gadamer, Truth and Method. London, Kindle Edition, 1988, 378.

[42] Ajatuskoe: kristinuskosta tietämättömälle annetaan Raamattu. Päätyisikö ko. henkilö sitä huolellisesti tutkittuaan täsmälleen samoihin tuloksiin kuin kirkon seitsemän ensimmäisten ekumeenisten konsiilien päätökset? Jos kerran kirkon opit ovat implisiittisesti läsnä Raamatussa, eikö silloin kaikkien Raamatun selittäjien pitäisi päätyä samaan oppirakennelmaan? Kaiken lisäksi: jos Pyhä Henki oletettavasti johdattaa kaikkia samalla tavalla, mistä sitten heresiat tulevat? Oletan, että virallisen selityksen mukaan kyse on sielunvihollisen toiminnasta. Sielunvihollinen toimii aina toisin uskovan laumassa, ei omassa!