Syyttäjä ja häpeä, mutta missä on syyllisyys?

Vuosi 1918 ja Suomen sisällissota puhuttavat edelleen. Tällä kertaa sisällissotaa ruotii Helsingin yliopiston kirkkososiologian dosentti ja eläkkeellä oleva pastoraaliteologian yliopistonlehtori Hannu Sorri. Sorrin pontimena on hänen enonsa kuolinvuoteellaan kertoma seikka isästään – siis Sorrin isoisästä – Viljo Junnilasta. Enon mukaan isoisä oli ollut tuomitsemassa punaisia vuonna 1918.

Sorri lähtee kirjassaan selvittämään, mistä oikein oli kysymys. Paljastuu, että Junnila toimi syyttäjänä Hämeenlinnan valtiorikosoikeuden osastossa 102. Teksti laajenee tutkimukseksi Hämeenlinnan valtiorikosoikeudesta. Sorri tukeutuu paljon Jukka Kekkosen valtiorikosoikeuksia yleisesti käsittelevään oikeushistorialliseen tutkimukseen Laillisuuden haaksirikko: Rikosoikeudenkäyttö Suomessa vuonna 1918 (1991). Kekkonen on Helsingin yliopiston oikeushistorian emeritusprofessori.

Sorri vahvistaa ja osin tarkentaa Kekkosen tekemiä havaintoja. Tämä ei yllätä, koska esipuheessaan Sorri kiittää Kekkosta hänen arvokkaasta palautteestaan ja merkittävistä korjausehdotuksista, jotka ovat parantaneet työn tasoa. Kekkonen puolestaan antaa Hämeen Sanomien kirja-arvostelussaan Sorrin kirjasta myönteiset arviot.

Kirjan ydintä on otsikon mukaisesti Hämeenlinnan valtiorikosoikeuden ja erityisesti sen osaston 102 toiminnan analyysi. Tässä Sorri on vahvimmillaan, koska hän käyttää hyvin tuntemaansa sosiologista metodia. Paljastuu eroja eri osastojen erilaisesta tuomiolinjasta, ja Sorri pystyy myös uskottavasti pohtimaan syitä linjan vaihtelulle. Paljastuu myös mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten esimerkiksi Toivo Kivimäen johtaman osaston suhteellisen lievä tuomiolinja. Kivimäestä tuli myöhemmin näkyvä Edistyspuolueen poliitikko, joka Neuvostoliiton painostuksesta tuomittiin sotasyyllisenä vankeuteen 1946.

Sorrin olisi pitänyt rohkeammin fokusoida Hämeenlinnan valtiorikosoikeuden toimintaan. Toki lukijalle tulee selvittää, miten valtiorikosoikeuksien perustamiseen päädyttiin ja mitkä yleisemmät periaatteet ohjasivat niiden toimintaa. Myös muut taustat on tarpeen käydä läpi, mutta lähes 150 sivua on liikaa. Kun aiheeseen kytkeytyy vielä sukuhistorian selvittäminen, kärsii kirja fokusoimattomuudesta.

Sukuhistorian näkökulmasta olisi voinut tehdä aivan erillisenkin kirjan. Silloin olisi voinut syventyä vahvemmin Tyrvään seudun kapinahistoriaan, jota nyt vain raapaistaan pinnalta. Esimerkiksi punaisten tekemä Vammalan kauppalan tuhopoltto jää mainitsematta, vaikka se aikanaan aiheutti valtavaa tyrmistystä ja raivoa.

Häpeä, joka syntyi Sorrin isoisän osallisuudesta valtiorikosoikeuden toimintaan, näyttää pakottavan hänet selvittämään, mitä kaikkea pahaa valkoisten kurinpalautuksen yhteydessä tehtiin. Esimerkiksi Hämeenlinnan vankileirin kasvatustoiminnan yksityiskohtien selostaminen on sinänsä kiinnostavaa, mutta miten se valaisee valtiorikosoikeuden toimintaa?

Onneksi Sorri välttää hyödyntämiensä Marjo Liukkosen, Tuulikki Pekkalaisen ja Seppo Rustaniuksen julkaisuille ominaisen moraalisen paatoksen. Sorri välttelee tietoisesti ja julkilausutusti tapahtuneiden tekojen jälkikäteistä moralisointia. Tämä on ehdottomasti yksi kirjan vahvuuksista. Sorri ei kuitenkaan kykene ottamaan etäisyyttä Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian jälkeiseen kansalaissotahistoriaan.

Kansalaissotahistoria on leimallisesti sosiaalidemokraattinen projekti, joka syntyi jo 1920-luvulla erotuksena sekä valkoiseen vapaussotahistoriaan että kommunistiseen uuden vallankumouksen lietsontaan. Kapina nähdään siinä sorrettujen traagisena, mutta ymmärrettävänä yrityksenä kohentaa olojaan. Kapinan syiden sijaan keskitytään kuitenkin erityisesti valkoisten epäoikeudenmukaiseksi koettuun kurinpalautukseen massamittaisine teloituksineen ja vankileirikuolemineen.

Varhaisvaiheissa sosiaalidemokraattisten muistojulkaisuiden kuvaukset olivat usein julkilausutusti uskonnollisia ja ammensivat Kristuksen kärsimyshistoriasta, kuten Raamatullinen sota -tutkimuksessani (2010) olen osoittanut. Tuloksena on riipaisevaa kärsimyskuvausta ilman kommunistista kiihotusta uuteen vallankumoukseen. Sosialidemokraattinen puoluehan luopui vallankumouksellisuudesta sisällissodan jälkeen.

Sorrin teoksen pohjavire on juuri sosiaalidemokraattisessa kärsimyshistoriassa. Otan esimerkin yhdestä Sorrin kommentoimasta kirjeestä, jossa äiti anoo oikeutta armahtamaan poikansa. ”Antaahan Jumalakin anteeksi erehdyksemme ja hairahduksemme”, äiti perustelee. Sorri näkee tässä ”peitetyn arvostelun valkoisen puolen vallankäyttöön, jossa uskontoakin käytetään välineenä silloin, kun se on itselle edullista”.

Voi kuitenkin myös kysyä, käyttääkö äiti uskontoa välineenä. Maassa, jossa yhteiskuntaoppi oli vuosisadat tiivistynyt Paavalin esivaltaopetukseen (Room. 13:1–7), ei ollut epäselvää, miten esivalta kohtelee kapinallisia. Esivallan tehtävähän on tuomita rikollisia, kun taas hengellinen regimentti julistaa armoa. Äiti sotkee siis regimentit. Teologina Sorri pystyisi periaatteessa näkemään asian näinkin päin, mutta sosiaalidemokraattisen kärsimyshistorian sisältä tällainen kritiikki lienee vaikeaa.

Raamatullinen sota -tutkimuksessani osoitan, miten vaikea punaisessa traditiossa oli käsitellä esivaltaopetusta. Esivaltaa ei kyseenalaistettu, ei varsinkaan parlamentaariseksi rauhoittuneessa sosialidemokraattisessa puolueessa. Toisaalta esivaltaopetuksen julkilausuminen kapinan yhteydessä olisi pakottanut kysymään, mikä on väkivaltaiseen kapinaan nousseiden oma vastuu kohtaloonsa.

Kysymys punaisten syyllisyydestä oli ja on mahdoton kysymys niin kauan kuin sisällissotaa tarkastellaan Jeesuksen kärsimyshistoriasta paradigmansa ammentavan sosiaalidemokraattisen historiatulkinnan silmälasein. Jeesushan oli synnitön ja syytön. Kun varhaiset sosiaalidemokraattiset muistojulkaisut puhuvat Getsemanen yöstä, kärsimysten teistä ja Golgatoista, kuka edes kehtaisi kysyä kärsineiden ja kuolleiden syyllisyyden perään?

Vain harva on uskaltanut kyseenalaistaa kärsimyshistorioiden tabut. Yksi harvoista poikkeuksista on Emil Saarinen, SDP:n kansanedustaja, joka salanimen turvin totesi kirjassaan Suomen punakaarti (1938): ”Marttyyrikruunuja on vain kuurattu ja niiden taakse kätketty tulevilta polvilta ajan tapauksien virheet.”

Arvioitu teos: Hannu Sorri, Punavangit tuomiolla: Valtiorikosoikeutta Hämeenlinnassa 1918. Rovaniemi: Väyläkirjat 2024. 384 s.