Piispojen kirkolliskokoukselle tekemä esitys kahdesta avioliittokäsityksestä on jälleen nostanut kierroksia kirkollisessa avioliittokeskustelussa. Esityksestä harmistuneet ovat moittineet avioliittokäsityksen laajentamisen argumentteja teologisesti ohuiksi. Heidän mukaansa tasa-arvoista avioliittoa ajetaan kirkkoon ympäröivän yhteiskunnan paineesta, ilman kunnollisia perusteluita.
Olen vuosien mittaan lukenut monta viisasta ja punnittua teologista puheenvuoroa, jotka tukevat avioliiton avaamista myös samaa sukupuolta oleville pareille. Ei siis pidä paikkaansa, etteikö painavia teologisia argumentteja olisi esitetty. Niitä ei vain ole haluttu ottaa huomioon.
Jotta aito dialogi eri kantoja edustavien välillä olisi mahdollista, on oleellista tunnustaa, että molemmat rakentavat näkemystään Raamatun ja kirkon tunnustuksen varaan. Kukaan ei ole hylkäämässä Raamattua, vaikka sitä tulkitaankin eri tavoin. Sateenkaaripapit eivät ole mitään kapinapappeja, jotka vihkivät samaa sukupuolta olevia pareja muuten vain huvikseen tai uhmakkuuttaan, vaan hengellisen vakaumuksensa ja teologisen näkynsä vuoksi.
Analysoin seuraavaksi kolmea yleisintä väitettä, joilla olen viime aikoina havainnut vastustettavan samaa sukupuolta olevien parien kirkollista vihkimistä. Tämän tekstin perään olen koonnut listan myös muista tutustumisen arvoisista kirjoituksista, joilla perustellaan kirkon avioliittokäsityksen laajentamista.
Väite 1: Samaa sukupuolta olevien parisuhteet ovat Raamatun vastaisia
Raamattuun mahtuu monenlaisia, keskenään ristiriitaisiakin avioliittomalleja, kuten olemme Martti Nissisen kanssa kirjoittamassamme artikkelissa osoittaneet. Yksittäisiä jakeita siteeraamalla on siksi mahdotonta esittää kokonaiskuvaa, saati ainoaa mahdollista raamatullista avioliittokäsitystä. Luemme Raamattua aina valikoiden. Se, mitä valitsemme ja mitä jätämme pois, kertoo usein siitä, mitä haluamme löytää Raamatusta.
Samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä vastustavat vetoavat yleensä kolmeen raamatunkohtaan: luomiskertomukseen, Jeesuksen sanoihin avioerosta sekä Paavalin luetteloon niistä, jotka eivät peri Jumalan valtakuntaa. Niin sanottua perinteistä avioliittoteologiaa rakennetaan siis sellaisten tekstien varaan, joissa ei itse asiassa puhuta mitään avioliitosta.
Luomiskertomuksessa pääpaino asetetaan yhteen lauseeseen: siihen, että Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Tähän vedoten sanotaan, että luomisessa Jumala asetti avioliiton, jonka ehtona ovat vastakkaiset sukupuolet ja tarkoituksena lisääntyminen.
Luomiskertomusta on perinteisesti siteerattu kristillisessä avioliittoon vihkimisessä. Siksi yhdistämme mielessämme tuon kertomuksen avioliittoon, vaikka itse tekstissä avioliitto ei esiinny. Luomiskertomus on kuvaus elämän synnystä ja jatkuvasta luomisesta. Lisääntymiskehotuksen Jumala antoi myös kaikille eläimille nämä luotuaan – silti emme väitä, että luomiskertomuksessa eläimille asetettiin avioliitto. Mikäli luomiskertomusta hyödynnetään keskeisenä tekstinä vakiintuneiden parisuhteiden puolesta, voi avainkohdaksi yhtä hyvin nostaa sen, että Jumala ei ole tarkoittanut ihmistä elämään yksin, vaan loi hänelle kumppanin. Tähän perustuu ihmisen kaipaus toisen ihmisen yhteyteen.
Paavali kuvaa Roomalaiskirjeen ensimmäisessä luvussa pakanoiden epäjumalanpalvonnan seurauksia, joiden joukossa mainitaan luonnollisen sukupuoliyhteyden vaihtaminen luonnonvastaiseen. Lisäksi ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessä Paavali käyttää kahta termiä (arsenokoites ja malakos), joiden kääntäminen on haastavaa. Joissakin moderneissa raamatunkäännöksissä, muun muassa vuoden 1992 kirkkoraamatussa, ne on käännetty homoseksuaalisuuteen assosioivalla tavalla. Näin syntyy vaikutelma, että Paavali puhuisi kahden ihmisen rakkauteen perustuvasta tasa-arvoisesta parisuhteesta. Silloin luemme Raamattuun sellaista, mitä siellä ei ole. Paavali paheksuu seksuaaliakteja, jotka liittyvät ei-toivottuihin rooleihin tai joita hän pitää luonnonvastaisina ja itse tehtynä valintana. Tällaisesta ei ole kyse 2000-luvun tasa-arvoisesta avioliitosta keskusteltaessa.
Yhtä lailla ongelmallista on valjastaa Jeesus modernin kirkkopoliittisen kiistan airueksi väittämällä hänen kieltävän samaa sukupuolta olevien parisuhteet. Kun kirkkokäsikirjaan aikoinaan valittiin niin sanotun avioliiton sunnuntain tekstejä, ehdotetut evankeliumitekstit puhuivat yksinomaan avioerosta ja aviorikoksesta. Tämä johtui todennäköisesti siitä, että Jeesus puhuu evankeliumeissa avioliitosta vain vähän – niin vähän, että hänen lausumikseen merkityistä sanoista on hyvin vaikea rakentaa positiivista avioliiton teologiaa. Hän vastasi kysyttäessä ja totesi, että tulevassa ajassa ei avioiduta ja tässä ajassa kaikki eivät ole avioliittoon kelpaavia, sekä ilmaisi Mooseksen lakia jyrkemmän kannan avioeroon.
Eronneiden ja samaa sukupuolta olevien vihkimisen osalta merkille pantavaa on se, että vain edelliselle löytyy selväsanainen kielto Raamatusta. Matteuksen evankeliumissa Jeesukselta kysytään, saako mies hylätä vaimonsa minkä syyn tahansa tähden. Jeesus vastaa: »Ettekö ole lukeneet, että Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi?» Ja hän jatkoi: »Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.» Jeesukselta kysytään tämän jälkeen, miksi Mooses salli erokirjan antamisen ja Jeesus vastasi puhumalla kovasydämisyydestä ja että vaimon hylkääminen ja uudelleenavioituminen muun syyn kuin haureuden tähden on aviorikos. Tässä kohdassa Jeesus siis ottaa kantaa avioeroon, ei aviopuolisoiden sukupuoleen.
Kun etsimme Raamatusta ohjenuoraa erilaisiin eettisiin kysymyksiin, vain harvoin löydämme selkeän vastauksen. Kysymys avioerosta on yksi näistä harvoista. Silti tätä Jeesuksen sanaa ei nykyään tulkita kirjaimellisesti. Jeesuksen vastauksen intentiona on nähty halu puolustaa heikommassa asemassa olevaa eli naista mielivaltaiselta hylkäämiseksi tulemiselta, hänhän kritisoi kysyjien kovasydämisyyttä. Nykymaailmassa avioero ei merkitse naiselle heitteille jäämistä. Kovasydämisyyttä voi olla pikemminkin eron kieltäminen kuin sen salliminen. Rakkauden kaksoiskäsky on yksi avainohjeista, joiden avulla tulkita vastaamme tulevia asioita. Sitä soveltaen on aikojen saatossa kyetty löytämään perustelu monelle tarpeelliselle muutokselle kirkon sisällä, myös suhtautumiselle avioeroon ja uusiin avioliittoihin.
Aiheita, joista Raamattu ei sano mitään, kutsutaan ehdonvallan asioiksi. Ne ovat sellaisia, joista kristittyjen keskuudessa on eriäviä näkemyksiä ja joissa yksimielisyys ei ole välttämätöntä. Arjessamme tulee jatkuvasti vastaan tilanteita ja aiheita, joista Raamatussa ei ole käskyä eikä toisaalta kieltoakaan. Silloin niitä on punnittava rakkauden kaksoiskäskyn ja järjen valossa. Näin esimerkiksi Lähetyshiippakunta ohjeistaa
ehdonvallan asioista:
”Paavali antaa kaksi periaatetta ohjeeksi. Ensinnäkin kaikki mitä teemme, täytyy perustua uskoon. Jos epäilemme, teemmekö nyt oikein, meidän ei tulisi tehdä sitä. Mutta jos olemme varmoja, että se mitä teemme ei ole Jumalan tahtoa vastaan, olemme vapaita tekemään niin. Kun kohtaamme asioita ja tilanteita joista Raamattu vaikenee, meidän on siedettävä ja hyväksyttävä sekä erilaisia mielipiteitä että käytäntöjä.”
Samaa sukupuolta olevien avioliitto on juuri yksi tällaisista asioista, joista Raamattu vaikenee. Kahden samaa sukupuolta olevan henkilön ei ollut mahdollista avioitua Jeesuksen eikä vielä Lutherinkaan aikana, joten on täysin ymmärrettävää, ettei aihetta käsitellä Raamatussa eikä Tunnustuskirjoissa. Kaikki raamatunkohdat, joilla kysymystä joko puolustetaan tai vastustetaan, ovat tulkinnanvaraisia. Vastuullista raamatunkäyttöä on sellainen, jossa huomioidaan siteeratun tekstin konteksti. Kontekstistaan irrotetuilla jakeilla ja yksittäisillä sanoilla voidaan puolustaa lähes mitä tahansa agendaa, myös sellaista, joka on tekstikontekstin ja jopa Jeesuksen intention vastaista.
Rakkauden kaksoiskäsky on Jeesuksen mukaan tärkein käsky. Omalla esimerkillään Jeesus osoitti, että silloin kun laki ja vakiintuneet tavat ovat vastakkain ihmisen hyvän kanssa, on asetuttava ihmisen puolelle. Tätä hän alleviivaa vertauksella laupiaasta samarialaisesta, mikä Luukkaan evankeliumissa esiintyy rakkauden kaksoiskäskyn selityksenä. Lähimmäisen hätää on lievitettävä eikä toisen ihmisen ohi saa koskaan kävellä uskonnollisiin säädöksiin vedoten. Raamattu ei ole manuaali, josta löydämme valmiin vastauksen alati muuttuvan maailman muuttuvissa tilanteissa. Sitä on osattava soveltaa pitäen aina mielessä, mikä ajaa Kristuksen asiaa ja toteuttaa rakkauden kaksoiskäskyä. Tämä on tärkein ohjenuora raamatullisuuteen.
Väite 2: Avioliitto on luterilaista ydinteologiaa
Osa samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä vastustavista pitää aihetta suorastaan pelastuskysymyksenä eli katsoo sen lukeutuvan oppiin evankeliumista, josta luterilaisilta edellytetään ykseyttä. On vaikea saada kiinni siitä, mistä tällainen näkemys syntyy. Kun lukee luterilaisia tunnustuskirjoja, ne käsittelevät toistuvasti vain muutamia ydinasioita, tärkeimpinä vanhurskauttaminen, sakramentit, kirkko ja virka, perisynti ja vapaa ratkaisuvalta. Tunnustuskirjojen perusteella oppi evankeliumista käsittää tärkeimpänä ihmisen ja Jumalan välisen suhteen ja sen lisäksi määritellään maallisen ja kirkollisen vallan erot. Avioliitto sen sijaan ei Tunnustuskirjoissa esiinny muuta kuin mainintana, että kristityillä on lupa avioitua sekä pappien selibaattikiellon määrätietoisena vastustamisena. On tärkeää muistaa, että avioliitto on Tunnustuskirjoissa marginaalisessa asemassa.
Avioliittoteologian uudistaminen oli toki Lutherille tärkeää. Hänen päätavoitteensa oli tuoda avioliitto entistä useamman ihmisen ulottuville. Puolustaessaan pappien avioliittoa Luther vetoaa Jeesuksen sanaan siitä, että naimattomuus ei sovi kaikille. ”Jumala on säätänyt avioliiton parannuskeinoksi inhimillistä heikkoutta vastaa. Kirkkosäännötkin lausuvat, että entistä ankaruutta on myöhempinä aikoina toisinaan hellitettävä ihmisten heikkouden tähden.” (CA XXIII) Lutherin mielestä naimattomuuden vaatimus oli kohtuuttoman taakan sälyttämistä ihmisille. Samassa hengessä kirkon olisi nykyään tarkasteltava suhtautumistaan sateenkaaripareihin. Onko heiltä kohtuullista vaatia sellaista, mihin ei itse kykenisi? Luontevaa luterilaisen teologian jatkumoa on, että kirkko tänäkin päivänä tuo avioliiton ja sen siunauksen entistä useamman ihmisen ulottuville.
Tunnustuskirjojen tulkinnassa erimielisyyttä aiheuttaa se, päteekö opetus avioliitosta vain eri sukupuolta oleviin pareihin. Kun Melanchthon Augsburgin puolustuksessa puhuu luonnollisesta vietistä ja luonnonmukaisesta kiintymyksestä, onko tämä totta vain miehen ja naisen välillä? Nykyään ymmärrämme, että seksuaalinen suuntautuminen on synnynnäistä. Miehen vietti toiseen mieheen ja naisen vietti toiseen naiseen on yhtä luonnollista ja luonnonmukaista kuin eri sukupuolten vietti toisiinsa. Luonnollinen kiintymys ei ole pahaa himoa, ja avioliitto on tarkoitettu lääkkeeksi tähän kiintymykseen. Avioliitto ei siis Melanchthonin mielestä ole välttämätön vain suvunjatkamista varten (Apol. XXIII).
Väite 3: Kristillinen avioliittokäsitys on ollut muuttumaton 2000 vuotta
Kristillinen etiikka on kontekstisidonnaista. Sitä on jatkuvasti tulkittava uudelleen muuttuvissa tilanteissa. Kirkon ja ympäröivän yhteiskunnan arvot ja arvostukset ovat aina olleet vuoropuhelussa keskenään. Toisina aikoina kirkko on muovannut vahvemmin ajattelutapaa ympäröivässä yhteiskunnassa, toisina aikoina toisinpäin. Valtauoman kirkot eivät missään maassa eroa moraaliopetukseltaan voimakkaasti ympäröivästä kulttuurista. Tästä syystä samankin kirkkokunnan eri kirkkojen opetuksissa on toisistaan poikkeavia painotuksia riippuen siitä, missä maassa ne toimivat. Pohjoismaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa esimerkiksi kirkot opettavat, että yhteisen hyvän edistäminen ja jakaminen toteutuu parhaiten valtion kautta. Toisin on amerikkalaisen hyväntekeväisyyskulttuurin keskellä, jossa vahvaa valtiota kannattavat vain harvat. Suomalaisten kirkkojen näkemyksiä pidettäisiin siellä sosialismina.
Myös avioliiton suhteen kirkko on muovannut opetustaan yhteiskunnan muutosten myötä. Avioliitto ja perhe-elämä ei ensinnäkään ollut vuosisatoihin kirkossa mikään keskeinen teema. Jeesus ja Paavali olivat naimattomia ja heidän opetuksistaan on vaikea löytää tukea kirkon nykyiselle positivistiselle avioliittonäkemykselle. Jeesuksen ja Paavalin esimerkit osoittivat, että avioliitto ei ollut tavoiteltava tila, olihan Jumalan valtakunta murtautumassa maailmaan. Varsin ymmärrettävästi tästä syystä antiikin aikana ja keskiajalla selibaatti oli korkeampi kristillinen ihanne kuin avioliitto. Vasta Luther muutti tämän paradigman. Hän piti luostarielämää haitallisena kahdesta syystä: se korosti pelastusta omilla ansioilla, kurinalaisen elämäntavan kautta, sekä pakotti selibaattiin, mikä oli liian kova vaatimus monille. Luther nosti uudenlaiseen arvoon tavallisen elämänpiirin. Hän opetti, että kutsumustaan voi toteuttaa ja Jumalaa palvella omalta paikaltaan, siinä roolissa, mikä osaksi on tullut. Myös tavallinen perhe-elämä on jumalanpalvelusta. Luther muutti varsin merkittävästikin perinteistä avioliittokäsitystä romuttaessaan selibaatin ihanteen ja avatessaan avioliiton papeille.
Luther myös poisti avioliiton sakramenttien joukosta. Sakramenttina hän piti vain sellaista, mikä perustuu Jumalan käskyyn ja välittää syntien anteeksiantamuksen. Avioliitto ei ole pelastusta välittävä instituutio. Naimattomat, avioliitossa olevat ja lesket yhtä lailla pelastuvat Kristuksen sovitustyön kautta. Yhtäältä Luther näki avioliiton Jumalan asettamana järjestyksenä, toisaalta hän suhtautui siihen pragmaattisesti ja piti avioliittoa maallisen hallintovallan piiriin kuuluvana asiana.
Edes Lutherin ajoista kirkon avioliittokäsitys ei ole pysynyt muuttumattomana. 1500-luvulla avioliitto ei ollut tasa-arvoinen vaan hierarkkinen suhde. Mies oli perheen pää ja naisen tuli alistua aviomiehensä tahtoon. Nainen oli holhottava tai suorastaan miehen omaisuutta, kuten kymmenennen käskyn selityksessä sanotaan. Parisuhteen patriarkaalinen asetelma on purettu yhteiskunnassa ja myös kirkon opetuksessa vasta melko hiljattain. Omat taistelunsa avioliitto-opetuksessa on käyty myös muun muassa eri taustoista tulevien ihmisten avioliiton sallimiseksi, olipa sitten kyse säädyistä, ihonväristä tai uskonnosta. Näitä kaikkia kirkko on vastustanut perinteeseen ja Raamattuun vedoten, mutta päätynyt ennen pitkää muuttamaan avioliittokäsitystään. Ei vain avioliitto- vaan myös ihmiskäsityksemme on muuttunut ratkaisevalla tavalla Raamatun kirjoittamisen ja reformaation ajoista. Patriarkaalisuudesta luopuminen ei kuitenkaan ole Raamatusta luopumista, muistuttaa arkkipiispa emeritus John Vikström viisaassa kirjoituksessaan Jeesuksen uuteen laintulkintaan vedoten (John Vikström: Laajennettu avioliittokäsitys? – Kotimaa):
”Näissä Jeesuksen jalanjäljissä kirkkomme on menneinä vuosina ymmärtääkseni kulkenut, kun se huoneentaulujen ohjeista poiketen on hyväksynyt naisten ja entisten palvelijoiden täysi-ikäisyyden ja itsenäisyyden suhteessa entisiin holhoojiinsa sekä tämän mukaisesti myös tarkistanut näkemyksensä avioliitosta. Tulevaisuuden mahdollisia uusia askeleita ajatellen pidän erityisen tärkeänä sitä, että kirkkomme kaikki eri liikkeet ja osapuolet ovat yhdessä hyväksyneet tällaisen raamatuntulkinnan.”
Meidän kirkossamme edellinen suuri kiista avioliittoa koskien käytiin suhtautumisessa eronneiden uudelleenvihkimiseen. Kirkolliskokouksen päätökseksi tuli torjuva kanta. Presidentti ei kuitenkaan suostunut viemään kirkkolain muutosta eduskuntaan, joten eronneiden vihkimiskielto ei saanut lainvoimaa. Aloitteita kirkkolain muuttamiseksi tehtiin vielä seuraavina vuosikymmeninäkin, mutta asenteet olivat jo ehtineet muuttua ja eronneiden vihkimisestä tuli yleinen käytäntö – joskin vielä pitkään papistoa jakava.
Keskustelu eronneiden vihkimisestä on kiinnostava rinnastus nykyiseen keskusteluun samaa sukupuolta olevien vihkimisestä, sillä molemmissa aihepiireissä ovat toistuneet varsin samanlaiset argumentit, minkä Vesa Hirvonen on dokumentoinut ansiokkaalla yhteenvedollaan kirkolliskokouksessa yli sadan vuoden ajan käydystä keskustelusta eronneiden vihkimisestä. Eronneiden vihkimistä vastustavat vetosivat Kristuksen sanaan ja siihen, että vihkimisen salliminen tarkoittaisi synnin hyväksymistä. Toiset taas puolustivat vihkimisen mahdollisuutta sielunhoidollisilla syillä; kirkollisen vihkimisen epääminen merkitsisi joidenkin jäsenten hylkäämistä. Keskusteltiin siitäkin, onko vuorisaarnan ihanteita tarkoitettu kirkko-oikeudellisiksi määräyksiksi ja avioliitosta yhteiskunnallisena asiana sekä papin velvollisuudesta toimittaa viranomaistehtäviä yhteiskunnan määräysten mukaisesti.
Muuttumaton ei siis olekaan muuttumatonta, kuten jo vuonna 2018 eriävän mielipiteen perustevaliokunnan mietintöön jättäneet kirjoittivat: ”Jumalan asettamiin elämänpiireihin kuuluvat Lutherin mukaan kotitalous (oikonomia), kirkko (ecclesia) ja yhteiskunta (politia): yksikään näistä ei ole pysynyt muuttumattomana. Päinvastoin voidaan sanoa, että juuri muuttumalla (esim. yksinvaltiudesta demokratiaan) nämä rakenteet ovat täyttäneet paremmin Jumalan niille antaman tehtävän hyvän elämän mahdollistajina ja ylläpitäjinä. Liian jäykkä näkemys elämänpiireistä antaa historiattoman ja jähmeän kuvan Jumalan luomistyöstä. Luomistyö tulee ymmärtää dynaamisena jatkumona, johon ihminen osallistuu lahjoillaan.”
Kirkon nykyisessä avioliitto-opetuksessa painottuu puolisoiden tasaveroisuus, keskinäinen kunnioitus, sitoutuminen, huolenpito ja aviouskollisuus. Avioliittoa pidetään turvallisimpana ympäristönä seksuaalielämälle ja lasten kasvattamiselle. Tämä kaikki on totta riippumatta puolisoiden sukupuolesta. Lapsettomuuden yleistyessä on kirkkokin ymmärtänyt aihepiirin herkkyyden eikä enää korosta avioliitossa lisääntymisnäkökulmaa. Avioliiton perustana on Jumalan rakkaus, eivät puolisoiden ominaisuudet kuten lisääntymiskyky. Miksi siis sulkea toiset ihmiset avioliiton ulkopuolelle heidän synnynnäisten ominaisuuksiensa vuoksi?
Edellä esitetyn valossa voidaan todeta, että samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen on sekä Raamatun että luterilaisen tunnustuksen ja etiikan mukaista. Toivon hartaasti, ettei kirkkoni enää viivyttele sen tunnustamisessa ja sen mukaisessa toiminnassa.
Lue myös nämä:
Jukka Hautala: Avioliiton siirtymä patriarkaalisesta kontekstista jälkipatriarkaaliseen
Jukka Hautala: Jatkopohdintaa patriarkaalisesta ja jälkipatriarkaalisesta. Tulkinta paradigmanmuutoksen vaikutuksista kirkon avioliitto-opetukseen
Vesa Hirvonen: Avioliitto teologisesta ja kirkollisesta näkökulmasta (Vartijan Tolle lege -sarjan teoksessa Tahdon kirkossa – sateenkaariparien tarinat portailta alttarille)
Sini Mikkola: ”Toinen otetaan, toinen jätetään.” Reformaation tekstien käyttö kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietinnössä
Martti Nissinen ja Päivi Vähäkangas: Raamattu ja avioliitto perustevaliokunnan avioliittomietinnössä
John Vikström: Laajennettu avioliittokäsitys?
John Vikström: Laajennettu avioliittokäsitys? – Kotimaa
Yhteys-liike: Raamattu ja homoseksuaalisuus
Raamattu ja homoseksuaalisuus (yhteys.org)
Artikkelikuva: Jan Brueghel de Oude en Peter Paul Rubens – Het aards paradijs met de zondeval van Adam en Eva (1615).
