Ei tarvitse olla teeveeaddikti ollakseen nähnyt lukuisia kertoja erään mainoksen. Siinä monenlaiset julkkikset ja tavikset mainostavat hivenainekapselia, joka (yksin?) antaa heille vetreän ja hyvän olon.
Käyttäjälleen useita satoja euroja vuodessa maksava puriste saattaa hyvinkin piristää, mutta mahtaa sillä olla hirmuinen kate, kun sitä pystyy mainostamaan jatkuvalla syötöllä televisiossa. Ei tarvitse olla talousnero tajutakseen, että moisen kapselin tuotantokulut ovat roimasti pienemmät kuin hinta, jota siitä maksetaan tai ainakin toivotaan maksettavan.
Niinpä tarvitaan skepsistä. Skepsis ry. on ”suomalaisten skeptikkojen vuonna 1987 perustama tieteellinen yhdistys”, joka on piristänyt tavallisia kansalaisia tieteellisesti informoiduilla kannanotoillaan heppoisia uskomuksia ja huuhaata vastaan. Yhdistys jakaa vuosittain Huuhaa- ja Sokrates palkinnot.
Huuhaa-palkintoa se alkoi jakaa vuodesta 1989 lähtien yhteisöille, jotka ovat toiminnallaan olleet edesauttamassa pseudotieteellisten uskomusten leviämistä. Positiivinen Sokrates-palkinto tuli rinnalle vuonna 1995. Yhdistykseen kuuluu monien tieteenalojen vaikuttajia, ja se julkaisee neljä kertaa vuodessa ilmestyvää Skeptikko-lehteä.
Tänä vuonna yhdistys on julkaissut erilaisista somessa villisti rehottavista pseudotieteen lajeista informatiivisen artikkelikokoelman Voiko se olla totta? (Skeptisiä näkökulmia nykymenoon. Toim. Tiina Raevaara. Helsinki: Ursa 2017), jonka kirjoittajat ovat oman alansa lahjomattomia osaajia. Tulilinjalla ovat etenkin uskomushoidot ja kaikenlainen paralääketiede neljän artikkelin voimalla, ja saman verran on artikkeleita ihmismielen manipuloimiseen liittyvistä aiheista. Uskonnot instituutioineen ja missioineen eivät tällä kertaa ole kritiikin hampaissa. Niiden vuoro tulee taas aikanaan.
Kuva: Ursa.
Tiina Raevaara kokoaa johdannossaan ”totuudenjälkeisen” ja ”rinnakkaisten totuuksien” ajan haasteet tutkittua tietoa arvostavalle ja nykymenosta huolissaan olevalle lukijalle – muunlaisten käsiin Skepsiksen kirjat eivät taida sattuakaan. Raevaara ottaa merkiksi ajan muutoksesta vihapuhetta ja katteettomia sensaatiouutisia tulvivat nettisivut, jotka ansaitsisivat oman teoksensa. Kirjassa on artikkelien välissä lyhyitä ja kiinnostavia tietoiskuja.
Kari Enqvistin artikkeli ”Miten tunnistaa tieteellinen tieto?” on hyvä yleistajuinen johdatus aiheeseensa. Erityisen kiinnostava on Enqvistin luonnehdinta tieteestä parviälynä. Yhtäältä tutkimus on kriittistä ja objektiivisuuteen pyrkivää, mutta toisaalta yksittäiset tutkijat erehtyvät koko ajan. Silti tiede toimii, koska tutkijat suunnistavat uutta tietoa kohti parvena. Yhdessä edetessä huonot teoriat kumoutuvat, olivatpa ne jollakin hetkellä kuinka suosittuja tahansa. Mistäköhän johtuu, että parviäly on terminä huomattavasti laumaälyä parempi?
Arno Kotro puolestaan muistuttaa artikkelissaan, että koulun tulee valmentaa oppilaita kriittiseen ajatteluun. Uskonnon opetuksessa hän näkee ongelmalliseksi sen, että uskonnollisen uskon usein sisältämä irrationaalinen ajattelu pannaan tasavertaisena tieteellisen tiedon rinnalle. Kotro ehdottaa yhtäältä uskonnonopetuksen aloittamista myöhemmässä vaiheessa, koska lapsen kyky käsitellä myyttejä ja uskomuksia tosiasioista irrallaan kehittyy hitaasti.
Toisaalta Kotro ehdottaa myös elämänkatsomustiedon kehittämistä tieteellisen ajattelun opetukseksi sen sijaan, että esitellään erilaisten uskomusjärjestelmien mukaisia näkemyksiä erilaisista elämänkysymyksistä. Tällainen ajattelua kehittävä elämänkatsomustieto tulisi Kotron mukaan avata kaikille. Uskonnonopetus on joka tapauksessa ollut kaltevalla pinnalla jo pitkään, ja vaarana on tietysti se, että elämänkatsomustieto pannaan tasapuolisuuden nimissä samaan alamäkeen.
Raimo Puustinen kuvaa lyhyesti suomalaisten vaihtoehtohoitojen historiaa 1900-luvun alun puoskareista hippiliikkeen jälkeen levinneiden parantamismuotojen kaupallistumiseen. Anja Nystén kirjoittaa kemikaalien terveysvaikutuksista ja näistä vellovasta some-keskustelusta. Ongelmat ovat myös tällä saralla samantyyppisiä kuin muuallakin: tutkittua tietoa kyseenalaistetaan, kun taas kokemusasiantuntijaan luotetaan helposti. Jälkimmäisen käsityksiä on Internetissä vaikea kyseenalaistaa. Toisinaan luotettavina pidetyt julkaisut levittävät kemikaalien käytöstä ja vaikutuksista virheellistä tietoa, koska uutisoinnissa on taipumus oikaista mutkia ja kärjistää. Kun todellista tietoa on saatavilla, ongelmaksi voi vielä koitua toimittajan kyky lukea ja ymmärtää sitä, koska ”raskaan sarjan kemikaalitieto on vaikeasti tulkittavaa”.
Markku Myllykangas peräänkuuluttaa erilaisten hoitojen vaikuttavuuden tieteellistä mittaamista ja rahanjakoon liittyvien johtopäätösten tekemistä tulosten perusteella. Pahinta on se, että usein selvää näyttöä hoitojen vaikuttavuudesta ei ole, ja lääkärit käyttävät niitä edelleen, jos potilas on tyytyväinen. Lääkkeiden myyminen on iso bisnes, ja lääkefirmat haluavat ihmisten olevan sairaita, jotta heille voisi myydä lääkkeitä. Monesti yrityksiä auliisti palvelevat lääkärit määräävät ihmisille lääkkeitä, joiden vaikutuksista ei ole tutkittua tietoa. Myllykangas sanoo, että jopa 40 prosenttia vanhusten hoitotarpeesta aiheutuu lääkkeistä ja että noin 80 prosenttia lääkehaitoista olisi periaatteessa estettävissä.
Vesa Linja-aho kuvaa koko joukon tapauksia, joissa kaikenlaisia humpuukilaitteita ja –esineitä on myyty terveyden ja hyvinvoinnin edistäjinä. Esimerkiksi magneettikentän oletetun hyvän tai pahan vaikutuksen ympärille on kehittynyt huuhaabisnestä. Sähkökenttien negatiivisen terveysvaikutuksen pelko on johtanut jopa aiheettomaan lakialoitteeseen eduskunnassa: mobiilitukiasemia ei saisi sijoittaa asuintalojen eikä koulujen läheisyyteen. Asiantuntijat tyrmäsivät aloitteen.
Huippu-urheilijoille markkinoitiin takavuosina yli 3000 euron hintaista Bemer-nimistä laitetta, jonka piti parantaa pumppausliikettä pienissä verisuonissa. Laitteen todelliset vaikutukset liikkuivat mielikuvien tasolla: kun laite on kallis, sen on pakko olla hyvä. Tosiasiassa laite sisälsi yksinkertaisen värähtelypiirin, jonka käämien avulla tuottamalla magneettikentällä ei ole minkäänlaista vaikutusta ihmiseen.
Taikuri James Randi on erikoistunut huijareiden paljastamiseen. Kuva Sgerbic/Creative Commons.
Hannu Lauerma kirjoittaa psyykkisen manipuloinnin ongelmista mielenhallinnan markkinoilla ja sanoo esimerkiksi, että ”hypnoosin ja suggestioiden vaikuttavuutta sekä yli- että aliarvioidaan”. Joukossahan se tyhmyys tiivistyy, ja niinpä ryhmämuotoiset terapiat tuottavat joukkoregressiota, jossa kriittinen ajattelu heikkenee. Onpa hyvä, ettei Stimulus ennen Lauerman artikkelin lukemista tiennyt mitään NLP:stä eli ”neurolingvistisestä programmoinnista”, jonka mainonta on ”poikkeuksellisen aggressiivisesti ja kritiikittömästi markkinoitua” valetiedettä. Artikkeli on taattua Lauermaa: eksaktia, tiukan asiallista ja asiantuntevaa tietoa suuria tunteita herättävistä terapiamuodoista.
Heikki Nevala pohtii kirjoituksessaan taikuruuden etiikkaa. Osa taikureista, tunnetuimpana heistä James Randi, käyttää osaamistaan huijauksien paljastamiseen, kun taas toiset, tunnetuimpana heistä Suomessakin vuonna 1974 huomiota herättänyt Uri Geller, yhtäältä huijaavat herkkäuskoisia ja toisaalta puhuvat kriittisille kuulijoille avoimesti tekniikoistaan.
Jukka Häkkinen kirjoittaa yksittäisten ihmisten kummallisista kokemuksista, joissa monesti ollaan taipuvaisia näkemään jotakin yliluonnollista. Häkkinen panee enneunet omaan kontekstiinsa muistuttamalla, että näemme jo vuodessa lähes 1350 unta. Joku uni saattaa vuosien mittaan nousta esiin erityisen merkitsevänä ennustuksena, ja tällaiset ennusteet voivat aivan yhtä hyvin mennä pieleen tai onnistua. Häkkinen selittää myös seikkaperäisesti unihalvauksen, joka käy luonnollisesta selityksestä oudoille näkykokemuksille.
Arkipäivän hallusinaatioiden joukosta erityisen kiintoisa on juuri leskeksi jääneiden kokemukset edesmenneen puolisonsa läsnäolosta. Yli puolella leskistä on tällaisia kokemuksia, ja osalla ne saavat konkreettisen tuntuisia muotoja (kosketus, näköhavainnot, keskustelut). Stressi alentaa kynnystä tällaisille kokemuksille. Tulee mieleen, että opettajansa traumatisoivalla tavalla hylänneet Jeesuksen oppilaatkin näkivät tämän elävänä pian ristinkuoleman jälkeen.
Marjaana Lindeman kertoo, että Suomessa noin puolet meistä pitää telepatiaa, enkeleiden olemassaoloa ja kuoleman jälkeistä elämää mahdollisena. Lindeman hakee syitä taikauskoon. Sitä on ihmisillä, joilla on keskimääräistä huonompi itseluottamus sekä niillä, joiden työhön liittyy dramaattisia riskejä. Uskomuksiin nojaavat ihmiset ajattelevat enemmän intuitiivisesti ja vaistonvaraisesti kuin loogisesti. Samalla kuitenkin on selvää, että tiedettä ei olisi ilman intuitiota. Mutta yliluonnolliseen uskovat ihmiset ottavat ydintiedon sekaannukset kirjaimellisesti tosina: he uskovat, että kuollut voi ajatella, ja muita samantapaisia asioita.
Uri Geller on taivutellut ruokailuvälineitä. Kuva: Patheos.
Skepsis ry. on vuodesta 1989 alkaen luvannut maksaa kunnon rahapalkinnon sille, joka pystyy todistettavasti esittämään yliluonnollisen ilmiön. Vuonna 2015 summa nousi 20.000 euroon, mutta sekään ei ole tuonut haasteen vastaanottajia jonoksi asti. Tavallisimpia yrittäjiä ovat olleet taikavarvun avulla vesisuonia etsivät miehet. Heidän todellisena välineenään ei ole varpu, vaan heidän oma paikallinen luonnontuntemuksensa. Kun heidät pannaan sokkona vieraaseen maastoon vesisuonia etsimään, varpu ei enää reagoi. Kirjan päättävässä Risto K. Järvisen artikkelissa riittää hauskoja tapauksia loppusivuille asti. Kirjan soisi päätyvän niidenkin käsiin, jotka eivät ole jo valmiiksi skeptikkoja.
Tuonpuoleisten asioiden uskominen on venyvä asia. Monille – lopulta kaikille – Jumalaan, Jeesukseen, tuonpuoleisuuteen, enkeleihin, mystisiin voimiin tai vaikkapa horoskooppeihin uskoville uskon perimmäinen kohde jää mysteeriksi, ja uskon varsinainen merkitys on hengellinen eikä tiedollinen. Jumalan olemassaolon todistamisen yrittäminen ei muuta todellisuutta miksikään eikä tee kenenkään elämää paremmaksi. Edelleen on aika monia uskovia ihmisiä, jotka eivät pohjimmiltaan poikkea agnostikoista; he vain ilmaisevat maailmankuvansa eri tavoin kuin nämä. Luomisusko on maailmankaikkeuden ihmettelyä, rukous on pohjimmiltaan huokailua Jumalan edessä, ja niin edelleen.
On tilastollisesti tai muutenkaan mahdotonta mitata tai tutkia, kuinka monelle suomalaiselle usko johonkin yliluonnolliseen on todella tärkeää tai vaikkapa elämän ja kuoleman kysymys. Olisi pakko kysyä, mitä tarkoittaisi ”todella tärkeää” ja kuinka paljon erilaiset uskon lajit lopulta vaikuttavat näiden ihmisten elämään. Jos rajoitetaan erityyppisten uskovaisten joukko niihin, jotka todistavat uskoaan erilaisilla nettipalstoilla, saadaan kokoon piskuinen lauma. Tieteellisen maailmankuvan puolesta aktiivisesi kantaa ottavia ei heitäkään ole pilvin pimein. Suurimmalle osalle suomalaisista uskon ja tiedon ongelmat lienevät vähemmän tärkeitä kuin television viihdeohjelmat ja oman naamakirjan päivittäminen.
Jeesus ja Wittgenstein keskustelivat kadunkulmassa. Jeesus sanoi Wittgensteinille: ”Jos sinun oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä luotasi.” Wittgenstein vastasi ja sanoi Jeesukselle: ”Mistä minä tiedän, että tässä on käsi?” Ja katso, juuri silloin Andy McCoy sattui kulkemaan siitä ohitse ja kuulemaan keskustelun. Mutta enpä kerrokaan, mitä hän sanoi Wittgensteinille ja Jeesukselle.
Stimulus
