Torsti Lehtisen kirjailijakuvasta

Torsti Lehtisellä oli yleensä yllään musta puku ja musta paita, mutta ei kravattia. Samoin kuin koulutetun laulajan puheääni on laulullinen, Torstin ääneen sanomat lauseet olivat punnittuja ja kirjallisia. Hän loi ympärilleen turvallisen vaikutelman. Hänestä säteili voima ja itsekuri, elämän karheat ulottuvuudet kokeneen ihmisen lämpö. Kuin loveen langennut shamaani, hän toi tervehdyksen toisesta maailmasta arkeen. Hän oli Kristuksen seuraaja, jossa heijastui kaksiluonto-opin paradoksi: jumalallisen ja inhimillisen läsnäolo jakamatta, sekoittamatta, erottamatta.

Joskus sanotaan, että 1900-luvun runoudessa on kaksi suuntausta. Ensimmäinen on T. S. Eliotin. Se katseli karmeaa vuosisataa etsien menetettyä Paratiisia. Toinen on W. H. Audenin. Se suostuu hirvittävään vuosisataan ja nimittää sille syntymistä termillä luck, joka on Audenin käännös armon käsitteelle. Torsti Lehtinen sijoittuu tässä erottelussa Audenin puolelle. Ja häneen päti: ”Me olemme tulleet kaikki Gogolin Päällysviitasta.”

Torstin vaellusvuodet Kallion kujilta, vankilaan, merille ja, kuten hän itse sanoi ”miehistymään” filosofian opiskelujen parissa sijoittuvat hänen nuoruusvuosiinsa. Torsti toimi sitten useissa ammateissa, Nokian ATK-suunnittelijana, tarkkailuluokan opettajana ja niin edelleen. Valtaosan aikuisiästään hän oli kurinalainen perheenisä, kirjailija, kääntäjä ja esitelmöitsijä.

Kyse oli uudenlaisista vaellusvuosista. Suomessa kirjailija elättää itseään kulkien ympäri maata ja puhuen erilaisissa vapaan sivistystyön ja muiden järjestöjen tilaisuuksissa. Mainio tienesti on, jos pääsee Kokki Kolmoseen.  Torstin puheet muodostuivat kirjallisuussitaateista ja niihin liittyvistä omaan elämänkokemukseen liittyvistä aforismeista. Hän luki harvoin papereista. Puhetta, valmista esitelmää, tuli suoraan mielestä. Niinä vuosina saattoi vain mielessään hyräillä: ”Juokse sinä humma, kun taivas on niin tumma.” Torstiin oli Tukholman vuosina tehnyt vaikutuksen Juhani Rekola ja se, että hänen hautajaisissaan Slussenin sissit spontaanisti veisasivat Kulkurin valssin.

Yksi elantomuoto oli kirjoittajakurssien ohjaaminen. Lehtisen tausta tarkkailuluokan opettajana istuu hyvin tähän toimintaan. Onhan luovan kirjoittamisen kurssille hakeutuva myönteisessä merkityksessä häiriintynyt: stabiiliin toimintaan on ilmestynyt jokin häiriö, jota on perusteltua tarkastella taiteellisen toiminnan avuitse. Auden sanoi: ”Taide on tapamme murtaa leipää kuoleman kanssa.”

Itsestä ulos tuleminen

Yksi aforismeista on seuraava: ”Menin itseeni. Oli ahdasta. Tulin pois.” Augustinus sanoi, että maailman pisin matka on matka itseen. Mutta poistuleminen itsestä on yksi maailman vaikeimmista matkoista. Se edellyttää lähes herkulesmaisia voimia. Torstin voima perustui tuon matkan suorittamiseen. Hän avautui elämälle. Hänestä tuli körttiläinen, joka herättäjäjuhlilla pitämässään puheessa sanoi, että jokainen puhallettu tupakansavu on rukous. Ja hänestä tuli ortodoksi. ”Liturgian takia”, hän sanoi, ”minä tarvitsen sitä.” Eikä asia aivan pyhimystarinaksi sinänsä jäänyt.

Torsti myös koki, että on eksynyt itsensä labyrintteihin. Hän oli Matissen kappeli, jonka alakerrassa on rottia, mutta katolla risti.

Torsti kuvasi elämän hirveyksiäkin, dostojevskimäiseen tyyliin, jonka mukaisesti kauneus pelastaa maailman. Hän tunsi härskin ja kipeän todellisuuden sen syvimmissä onkaloissa joskus elettyään ja ilmeisesti läpi elämänsä erotomaniasta kärsittyään, mutta hän oli tullut itsestään ulos. Torsti ei puhunut tai kirjoittanut ruokottomuuksia. Hänestä puuttui jaritervomainen kirjailijaprofiili. Mutta kun Torsti äänsi korostetun terävästi kirjaimen r, kuulija tiesi, että hän tuntee tämän kirjaimen takaisen maailman niin sanottuna kokemusasiantuntijana. Ja on hänen kirjoissaan makaabereita tarinoitakin, kuitenkin siten, että niillä ei mässäillä vaan ne ovat teleologisia. Ne suuntautuvat kohti tarkoituksenmukaisuutta. Torsti oli näistä asioista aika hätääntynytkin ja saattoi vain hieman allapäin todeta siihen tapaan, että ykkönen on aika yksinäinen, mutta jos sen perään laittaa nollan, siitä tulee kymppi. 1 ja 0 muodostavat tietenkin bitin. Esimerkiksi lamppu syttyy, kun katkaisemisen muuttaa asennosta 0 asentoon 1. Torsti luonnollisesti ohjelmistosuunnittelijana tiesi tämän. Mutta on aforismissa ystävyyden kuvauskin. Kun henkilö 1 saa seurakseen henkilön 0, syntyy kymppi, ainakin parhaimmillaan.

On yksi juttu, jossa hän ilmaisi itseään karskilla tavalla. Seuraava on alaikäisiltä ja herkkätunteisilta kiellettyä materiaalia. Varoitan etukäteen. Kuulin Torsti Lehtisestä ensimmäisen kerran 1990-luvun alussa. Jaakko Heinimäki teki hänestä yhdessä toimittamaamme teologian ylioppilaiden lehteen Kyyhkyseen laajan haastattelun. Syvämietteiseen haastatteluun sisältyi useiden nöyrästi ilmaistujen elämäntotuuksien ohella hurja sanallinen isku. Torsti totesi, että kun Paavalin mukaan seurakunnassa on monta ruumiinjäsentä, hän on Kristuksen kyrpä. Ilmaisu viesti Torstin mieltymyksestä paradokseihin. Hän jopa suunnitteli aiheesta filosofian väitöskirjaa. Ilmaisu yhdisti kaksi ensinäkemältä yhteensovittamatonta, täydellisen kirkkauden ja pyhyyden, Kristuksen ja täydellisen pimeyden ja irstauden.

Torstin eli Toton persoonassa oli ymmärrystä molempiin suuntiin. Hän oli kummallinen karheuden ja jalouden yhdelmä, joka vaelsi jälkimmäisen hahmossa edellistä ymmärtäen.

Kirjailijat Lapissa

Meistä tuli hyvät ystävät. Hannu Raittila on sanonut, että mies syntyy neljäkymmentä vuotta ja kuolee seuraavat neljäkymmentä. Torsti oli jo syntynyt, minä syntymässä.  Satuimme useisiin yhteisiin paneelikeskusteluihin, teimme yhteisiä esitelmä- ja vapaa-ajanmatkoja sekä soittelimme kuulumisista. Tiiveimmillään pidimme yhteyttä 1990-luvulla.

Matkoilla oli mukana myös Terho Pursiainen. Terho oli kirjoittanut hienon kirjan Sokea Äiti. Se oli kirja Jumalasta. Siinä Terho tahtoi etsiytyä ihmisen tekemän ”toisen Jumalan” idolimaisesta henkisestä vankeudesta alkuperäisen, Paratiisin puun takaisen Jumalan yhteyteen. Terhon kokemus oli, että tämä ensimmäinen ja alkuperäinen Jumala, syntiinlankeemuksen seurauksena syntyneen ihmisen teologian idolin takainen Jumala oli rakastava ja raivokas elämänvoima, ihastuttava ja kauhistuttava salaisuus, joka ei ollut vielä valinnut, mikä olisi. Olen Terhon loppuratkaisusta hieman eri mieltä, mutta arvostan tätä kirjaa varsin paljon. Erimielisyys koskee seuraavaa. Kun Terho tahtoi inhimillisistä mielteistä vapaan Jumalan, hän kuitenkin kuvasi tätä jossain määrin inhimillisin mieltein.

Ajatus autenttisuudesta tietysti yhdisti Torstia ja Terhoa, jota Torsti kutsui kiistakumppanikseen.  Torsti oli Kierkegaardilta oppinut ihmisten luomien katsomusten ja järjestelmien rikkoutuvuuden idean. Aitoa elämää oli hyppy pimeyteen, joka on samalla elämän oma luova luonne. Tähän yhdistyi dostojevskiläinen katselma, kuuluisa Suurinkvisiittorin saarna: Hallittuihin järjestelmiin saattoi suhtautua kuin Kierkegaard Hegeliin: ein, zwei, drei, kukkuluuruu.

Kerran mietimme, että olisi hyvä tehdä oikein ikävä kirja. Sellaisen sitten toimitimmekin. Kirjan nimeksi tuli Ikävä. Siinä kirjoittivat monet tuttavat, Torstin lisäksi myös hänen paikalle kärräämänsä murhamies Jalo eli Jallu, römeä-ääninen ja tatuoitu elinkautisvanki. Jalo oli vuonna 1983 täysin syyttä, joskin aineissa puukottanut itselleen tuntemattoman abiturienttitytön hengiltä Tampereen iltaisella kadulla. Muutama tunti aikaisemmin Jalo oli asioinut kriminaalihuollossa ja pyytänyt päästä hoitoon. Hänelle oli vastattu: tulkaa huomenna. Olin lukenut lehdestä tapauksen sen sattuessa ja pelästyin niin, että juoksin Tampereen kaduilla kotiin koulusta. Nyt teimme yhdessä kaunokirjallista teosta.

Kirjaa toimittaessa Torsti tutustui kissaani Söreniin, jonka kanssa hän ystävystyi. Kirjassaan Kainin merkki Torsti kertoo Sörenin uroteosta: ”Keskustelen Muonionjokilaakson seminaarimatkalla teologiystäväni Petri Järveläisen kanssa Kierkegaardin Päättävästä epätieteellisestä jälkikirjoituksesta, jossa pannaan matalaksi hegeliläiset privaattidosentit. Viikon kuluttua Petri soittaa ja kertoo, että hänen kissansa Sören on yöllä kussut Georg Wilhelm Friedrich Hegelin Koottujen teosten kolmannen osan päälle, jonka hän on illalla laskenut kädestään vuoteensa viereen lattialle. Petrin äänensävy on enemmän huvittunut kuin harmistunut. Kuulostaa siltä, että hän ei aio kurittaa Söreniä tihutyön johdosta.”

Torstin vain ja yksin vain totuutta valaiseva muistiinpano ylittää näkyväisen maailman. Todellisuudessa kissa Sörenin kasvinkumppani Viljo oli unohtunut sivuhuoneeseen, jossa oli kirjahylly. Sieltä hän oli kiskonut alas yhden kirjan ja irrottanut sen kansilehdet. Näiden päälle hän oli pissannut. Kirjavalinta oli filosofisesti ja teologisesti tarkka. Kyseessä oli Harri Heinon suomalaisia uskonnollisia liikkeitä kuvaava teos Mihin Suomi uskoo?

Torsti kirjoitti: ”1973. Polvistun rukousteltan alttarille. Olen päättänyt antaa elämäni Jeesukselle. Kättenpäällepanijat rukoilevat puolestani. Toivon löytäväni rauhan, näkeväni valon. Saatana istuu olkapäälleni ja kuiskaa korvaani: Mitä helvettiä sinä täällä kuvittelet tekeväsi?”

Jalo kirjoitti: ”Sukevalla rupesin ensimmäisen kerran miettimään, mistä tässä elämässä on oikein kysymys. Joka koppi täynnä samanlaisia sekopäitä. Tuli mieleen, että elämässä on oltava jotakin muutakin. Sisimmässäni tiesin jo silloin, että tämä lihallinen elämä ei ole varsinainen elämä. Sitten vasta mennään, kun päästään tästä lihallisesta ruhosta eroon. Mulla on aina se ikävä, mutta on elettävä ja kasvatettava lapset aikuisiksi. Täällä on kuin vankilassa. Kongilla ollaan kovia jätkiä kaikki, mutta kahden kesken murhaajakin on mukava ja inhimillinen mies.”

Jussi Kylätasku kirjoitti: ”Herra, meidän on ikävä ja epätoivo ja sekasorto täyttää meidän tyhjyytemme. Meidät lyö sairaus, pelko, lamaannus, lama, pula, laskukausi korkealla korolla, ainoa laina, joka lyhenee on tämä on tämä ainoa elämä eräpäivään, josta ei anneta ennakkoilmoitusta.”

Katri Taanila kirjoitti: ”Vangin virttä. Ikävän virttä. Nyt vanki seisoo rantaniityllä. Jumalalla on ikävä häntä. Illan kosteassa meren tuoksu tiheni. Unen läsnäolo tuntui kaikkialla.”

Arto Peltola kirjoitti: ”Mies ei ole kaunis eikä mies itke. Nainen itkee ja on kaunis. Naisesta on monta kaunista laulua, miehestä ei yhtään. Nainen ei ymmärrä miestä. Nainen ymmärtää poikaa. Poika ei kasva mieheksi. Nainen tarvitsee miehen käsivartta. Se on luja niin kauan kuin kädessä on kännykkä. Kun ulosottomies vie firman ja kännykän, imee mies peukaloa.”

Toisen kerran taas tulimme pohtineeksi, että erityisesti Erno Paasilinnan, mutta myös eräiden toisten kirjailijoiden teksteissä mainitaan usein kirjallisesta matkasta Lappiin. Päätimme oitis tehdä sellaisen. Matkustin aamulla Viialaan, missä Torsti tuolloin perheineen asui kodikkaassa omakotitalossa. Sehän sitten menetettiin, kun hänen kirjastoonsa tarttui mikrobeja, joiden seurauksena Torsti tuli kirjapainopaperille altistuneeksi. Täältä lähdimme porhaltamaan hänen Peugeot-merkkisellä, entisellä taksilla, kohti Lappia. Kekkasimme, että otetaan matkalta mukaan Suolahdessa asuva näkyjen näkijä Katri Taanila, Hannun vanhempi sisar, joka tuolloin kävi jo yhdeksättäkymmenettä ikävuottaan. Katri innostuneena istahti etupenkille.

Matka jatkui. Torstin auton mittarissa viisari näytti noin 140 kilometriä tunnissa Lapin pyryisillä ja kapeilla teillä. Tavoitteemme oli saapua puoliyön jälkeen Muoniossa sijaitsevan tunturipappi Vilho Vähäsarjan kotiin. Parisataa kilometriä Muoniosta pohjoiseen havahduimme siihen, että olimme ajaneet ohi. Torstin ja Katrin keskustelu kuolemasta kun oli ollut niin mieltä ylentävä. Käännyimme takaisin ja saavuimme Vähäsarjoille joskus aamuyön myöhäisinä tunteina. Nautimme aamupalan ja jatkoimme isäntiemme kanssa kirjallistaiteellista seminaaria kuolemasta. Nukuimme pari tuntia. Ajoimme takaisin etelään. Näin olimme tehneet kirjallisen Lapinmatkan, joka ei jäänyt ainoaksi.

Kerran taas ajoimme Lappiin. Mukana oli toimittaja Janne Villa, joka oli hankkinut autoon vermuttia. Kokemattomana join sitä, siinä on koiruohoa. Olin hankkinut ensimmäisen nokialaisen kännykän. Se hukkui matkalle. Janne ja Torsti kertoivat, että olin lasketellut kännykällä pulkkana tunturista.

Kuvataide ja harvenevat tapaamiset

Torstilla oli tapana soitella isälleni, joka oli kuvataiteilija: ”Täällä kirjallisuudenvihaaja.” Isä vastasi: ”Täällä kuvataiteen vihaaja.”

 Kirjallisuuden ohella kuvataide oli Torstille läheinen taiteellisen ilmaisen muoto. Hän kertoi, miten Tukholman nykytaiteen museossa oli aivan seonnut ja se oli menoa. Tietenkin tärkeä oli Matthias Grünewaldin Kristus ja tietenkin Hans Holbein nuoremman ”Kristus haudassa”, joka Dostojevskin mukaan oli viedä uskon.

2000-luvulla tapasimme harvemmin, mutta sitäkin kummallisemmin. Kerran Malagan kaupungissa kuljeskelin sen keskustan läheisyydessä, lähellä Pablo Picasson syntymäkotia ja katedraalia sijaitsevassa augustinolaisluostarissa. Yht’äkkiä Torsti on edessäni kaikessa mietteliäisyydessään. Hän pyöritteli päätään kovin hajamielisenä valmistautuessaan kirjoittamiskurssin opetustuokioon. Noina aikoina Torsti oli jälleen usein ulkomailla, kouluttamassa ja seminaareissa. Eräässä jälkimmäisistä Torstin huonekaverina oli muuan Udo-niminen kirjailija. Udo oli illalla ollut viettämässä huonoa elämää ja aamulla heikossa hapessa. Torsti keksi salamannopeasti hänen nimensä kolmen kirjaimen u, d ja o selityksen: unidentified dying object.

Toisen kerran olin Valamon Kristuksen kirkastumisen kirkossa. Mieleni valtasi voimakas tunne, että Torsti on täällä. Menin etsimään häntä. Siellä hän istui koko rauhallisessa ja hieman anteeksipyytävässäkin jyhkeydessään trapetsassa kirjoittajakurssin tauolla.

Aivan kummallinen tapaaminen oli Eislebenin kirkossa. Seinään oli kiviveistoksena kaiverrettu kuin sikiöasennossa kirjaan kynällä kirjoittava hahmo. Huudahdin vaimolleni: Torsti on täällä. Veistoksen hahmo oli kuitenkin evankelista Markus, kärsimyssalaisuuden kuvaaja, kuten Torstikin.

Reliefi evankelista Markuksesta Eislebenin kirkossa.

Viimeisen kerran, ellei siunauspalvelusta lasketa, tapasimme jossakin Helsingin teatterissa, jossa Torsti oli puheenjohtajana Danten Jumalaista näytelmää koskevassa paneelissa, jonka jäseniä olimme europarlamentaarikko Sirpa Pietikäisen ja kirjailija Katja Ketun kanssa. Kävelimme veljinä poikki Helsingin katujen hyväntuulisessa tunnelmassa luvaten toisillemme vaihtokauppoina toistemme viimeiset kirjoitukset, Eino Leinon seuran jäseniä kumpainenkin. Monta vuotta tästä ei kulunut Torstin kuolemaan. Hän oli tuossa tapaamisessa elinvoimainen ja uusia hankkeita suunnitteleva.

Lopulta tapasin Torstin viime vuosi syksyllä hänen siunauspalveluksessaan. Avoimessa arkussa olivat Torstin kalpeat kuoret, se Torsti, josta jo kauan sitten hän oli mennyt ulos.  Kumarsin ja tein ristinmerkin, mutta en kyennyt sanomaan niille hyvästejä, sillä ne eivät olleet Torsti. Sen sijaan tapasin hänet veisussa, joka kuuluu: Saata, oi Kristus, Sinun palvelijasi sielu lepoon | pyhien joukkoon, | missä ei ole kipua, ei surua eikä huokauksia, | vaan on loppumaton elämä.

Eksistenttitasot ja paradoksit

Filosofianhistorioissa esitetään, että Kierkegaard tunsi kolme olemassaolon tapaa: pinnallisen Don Juanin esteettisen eksistenssitason, vakavamielisen ja jäykistyneen asessori Wihelmin eettisen tason ja uskon hypyn eli uskonnollisen olemassaolovaihtoehdon Torsti kirjoitti, että oli löytänyt näitä enemmän. Heidi Liehu väitteli nuorena aiheesta ja esitti, että tasoja on ainakin seitsemän. Filosofisesti kiinnostava kysymys on, voiko henkilö valita esteettisen eksistenttitason valinnan ikuisessa pätevyydessä. Kirjoittihan Kierkegaardkin palautumisesta (gjentagelsen), joka tarkoittaa sitä, että uskon pimeyteen hyppääjälle palautuvat tasot, jotka hän hylkää.

Mutta teema on myös aatehistoriallisesti kiinnostava. Ortodoksis-pietistinen uskonnollinen kirjallisuus kuvasi armonjärjestystä, jossa henkilö etenee uskonnollisessa elämässä tasolta toiselle. Tämän taustalla on esimerkiksi varhaisen kristillisen ajan Styliitan teos, joka on suomennettu nimellä Portaat.

Esimerkiksi Ludwig Wittgenstein, joka oli vaikuttunut Kierkegaardista, kirjoitti, että kun tikapuut on noustu, ne on heitettävä pois. Samankaltainen ilmaisu sijoittuu 1800-luvun herännäiskeskusteluun. Kun heränneet papit esittelivät Paavo Ruotsalaiselle armonjärjestyksen portaikkoa, tämä totesi, että heittäkää pois.

Kierkegaardin koti oli herrnhutilainen, joten aatehistoriallinen rinnastus ei ole mielivaltainen. Hänkin tahtoi heittää portaat pois, joskin kuvasi niitä omalla ilkikurisella tavallaan.

Sitten paradokseihin, Torstin väitöskirjan aiheeseen.  Sitä hän alkoi suunnitella Ilkka Niiniluodon hyväksyttyä hänen Kierkegaard-esseekokoelmansa teoreettisen filosofian pro graduksi. Ensimmäisen romaanin nimi on Kun päättyy Pitkäsilta. Tämä ei ole vielä täysimittainen paradoksi, mutta se kuvaa Torstin asennetta. Pitkänsillan toisesta päästä katsottuna silta näyttää päättymältä. Torsti katsoo sitä jo toisesta suunnasta, sieltä, mistä se päättyy. Sokea taluttaja -niminen teos on jo lähempänä paradoksia: sellainen taluttaa, joka ei itse näe. Intercityn Väinämöinen on jo lähellä täysimittaista paradoksia: täysin johonkin kuulumaton asuu ja vaikuttaa olosuhteissa, joissa hän ei nimenomaisesti asu ja vaikuta.

Romaanissa Kutsumushuora, joka perustuu Kallion prostituoitujen haastatteluihin Torsti kuvaa moraalittomana pidetyn lujaa moraalia ja ruman kauneutta. Torsti sanoi usein, että hänen elämänsä suurin seikkailu olisi olla edes hetken verran nainen, John Updiken tunnettuun merkintään viitaten.

Kutsumushuora on kirjoitettu minämuodossa, naisen puheena. Mutta onko se oikeastaan miehen puhetta? Ja puhuuko siinä ilotyttö, sosiaalityöntekijä, opettaja tai jopa poliisi? Lähtökohtaisesti puhuja on Hämeenlinnan naisvankilassa istuva narkkari. Mutta hän on sekä ammatinharjoittaja että yksilö, joka ei ole lainkaan samanlainen kuin muut niin sanotut osaajat.  Kirja ei ole ehkä Torstin paras, mutta siinä ilmenee hänen taipumuksensa korostaa yksilöä, polyfoniaa ja paradokseja.

Kirjaa lukiessa Torsti Lehtisen saarna ja seurakunta lähentyy jo yllä mainittua Suurinkvisiittorin saarnaa: ”Ja kun hän on saanut kaikki suoritetuksi, on hän vihdoin puhuva meillekin: Tulkaa, te juopottelijat, tulkaa te heikot, tulkaa te häpeämättömät! silloin me tulemme kaikki, arkailematta, ja astumme hänen eteensä. Ja hän on sanova: sikoja te olette, eläinten kaltaisia ja tapaisia, mutta tulkaa sentään tekin! Silloin kohottavat äänensä viisaat ja ymmärtäväiset ja sanovat: Herra, miksi otit tuonkin luoksesi? Ja silloin on hän sanova: Siksi, te viisaat ja ymmärtäväiset, siksi otan nämä luokseni, koska yksikään heistä ei ikänänsä pitänyt itseänsä mahdollisena eikä kelvollisena. Ja hän on ojentava meille kätensä ja me lankeamme hänen eteensä, itkemme ja käsitämme kaiken! Silloin käsitämme kaiken, ja kaikki käsittävät!

Tämä on se Torstin toinen maailma, josta hän lauloi, siinä maailmassa, jossa rosvo ja poliisi, sutenööri ja prostituoitu, opettaja ja oppilas, pappi ja synnintunnustaja sun muut jakavat vain sen kuvan, jonka Umberto Eco on luonnostellut romaanissaan Edellisen päivän saari. Siinä helvetissä kituvat kärsivät tuhat vuotta. Vihdoin helvetin portti avautuu ja Jumalan ihanat kasvot ilmestyvät porteille. Kaikki kärsivät ryntäävät porteille. Juuri ensimmäisten sinne ennättäessä portit lyödään kiinni ja niiden takaa kuuluu Jumalan kolkko ja vahingoniloinen pilkkanauru.

Artikkelikuva: Soppakanuuna, CC BY-SA 3.0, via Wikimedia Commons.