Helsingin yliopiston nyt jo edesmennyt systemaattisen teologian professori Reijo Työrinoja kertoi usein teologian historian kursseillaan seikkaperäisesti tarinoita tunnettujen filosofien ja teologien persoonista ja elämänkohtaloista. Kun etenimme Tuomas Akvinolaiseen, saimme kuulla hänen olleen suurikokoinen ja hidas puhumaan, minkä vuoksi hänen opiskelutoverinsa kutsuivat häntä lempinimellä ”mykkä härkä”. Tuomas oli tunnettu kuitenkin ennen kaikkea intellektuaalisista lahjoistaan, kuten uskomattomasta kyvystään luennoida kirjureilleen useampaa teologista kysymystä samanaikaisesti. Kun yksi kirjuri vielä raapusti saneltua tekstiään valmiiksi, Tuomas oli jo siirtynyt seuraavan kirjurin eteen käsittelemään jotakin toista teologista kysymystä. Tämän jälkeen hän eteni kolmannen ja neljännen kirjurin luo, kunnes palasi ensimmäisen kirjurinsa pariin ja aloitti kierroksensa alusta.
Työrinoja kertoi myös Tuomaan viimeisistä dramaattisista hetkistä, jotka päättyivät hänen kuolemaansa päivälleen 750 vuotta sitten. Tuomas oli paavi Gregorius X:n pyynnöstä matkalla Italiasta Lyonin kirkolliskokoukseen keskustelemaan idän ja lännen kirkon skismaa koskevasta tilanteesta. Matkalla aasi pillastui ja Tuomas löi päänsä puun oksaan. Tuomas loukkaantui vakavasti ja hänet vietiin hoidettavaksi läheiseen Monte Cassinon luostariin. Hän jatkoi kuitenkin matkaansa, mutta joutui pian hakeutumaan Rooman lähettyvillä olevaan Fossa Nuovan sisterssiläisluostariin, jossa hän menehtyi 49-vuotiaana. Kuollessaan Tuomas Akvinolainen oli tunnettu ja arvostettu teologi. Muutama vuosikymmen hänen kuolemansa jälkeen Tuomaan ruumis siirrettiin lounais-Ranskaan Toulouseen, missä hänen hautansa sijaitsee tänäkin päivänä.
Tuomaalta jälkeen jäänyt kirjallinen tuotanto on huikea sekä laajuudessaan että monipuolisuudessaan. Hänen tunnetuimmat teoksensa ovat keskeneräiseksi jäänyt teologian summa, Summa Theologiae, sekä Summa contra gentiles, joka esittää argumentteja kristinuskon puolustukseksi. Tuomas kirjoitti myös lukuisia kommentaareja Aristoteleen teoksiin ja muiden antiikin filosofien teksteihin sekä laati sentenssikommentaarin (kommentaari Petrus Lombarduksen sentensseihin). Vähemmälle huomiolle ovat jääneet Tuomaan raamattukommentaarit: hän kommentoi kaikkia evankeliumeja kirkkoisien lausumien perusteella (ns. Catena aurea) sekä laati selityksiä esimerkiksi Psalmeihin, Jobin kirjaan ja Paavalin kirjeisiin.
Miksi Tuomas Akvinolaisen, satoja vuosia sitten kuolleen teologin elämänvaiheita ja ajattelua on opetettu ja opetetaan edelleen Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa? Pelkkä tekstimassojen määrä ei tee kirjoittajastaan merkittävää teologia tai filosofia. Mikä on tämän dominikaaniseen sääntökuntaan kuuluneen katolisen teologin ja Pariisin yliopiston opettajan merkitys nykymaailmassa?
Simo Knuuttila, toinen edesmennyt arvostettu teologisen tiedekunnan professori totesi kerran, että Tuomas Akvinolainen oli yksi parhaita Aristoteles-kommentaattoreita, ehkä paras. Mikäli arvostaa Aristoteleen filosofisia saavutuksia (ja kukapa ei arvostaisi), on syytä arvostaa Tuomastakin. Tuomas asettuu omalle paikalleen monituhatvuotiselle filosofianhistorialliselle jatkumolle kommentoimaan edeltäjiensä ajatuksia, tuottamaan omia näkemyksiään ja viitoittamaan tulevaa filosofiaa. Vaikka filosofian historiaan perehtynyt ymmärtää jokaisen tekstin ja näkemyksen syntyvän omassa ajassaan ja kontekstissaan, ajattelu itsessään ei ole vanhaa eikä se vanhene, vaan hyvin esitetyt filosofiset kysymykset ja vastaukset ovat pysyvästi kiinnostavia.
Tuomaan oma ajattelu rakentui kristillisen uusplatonismin, antiikin eklektisen filosofian (Cicero, Seneca) ja Aristoteleen filosofian varaan. Dominikaanina hän tunsi myös hengellisen sääntökuntaelämän periaatteet ja noudatti niitä. Aristoteles oli Tuomaan teoksissa yksinkertaisesti ”Filosofi”. Aristoteleen loogiset teokset olivat olleet kristillisten teologien tuntemia vuosisatojen ajan, mutta vasta 1200-luvun alusta lähtien aiemmin kadoksissa olleet Aristoteleen teokset kuten Metafysiikka, Sielusta, Nikomakhoksen etiikka ja Retoriikka tulivat uudelleen käyttöön. Tuomas kirjoitti omat Aristoteles-kommentaarinsa William Moerbekeläisen (n. 1215–1286) suoraan kreikasta latinaksi laatimien sanatarkkojen käännösten pohjalta. Akvinolaisen filosofiaa ja teologiaa yhdistelevää ajattelutapaa kutsutaan nykyään tomismiksi. Hänen eräs keskeinen tavoitteensa oli argumentoida, että Aristoteleen filosofia oikein ymmärrettynä on yhteensopivaa katolisen teologian kanssa.
Jälkeen päin on vaikeaa arvioida, minkälaisia ajatuksia tällaisen uudelleen löydetyn merkittävän filosofisen materiaalin soveltaminen muuttuneessa intellektuaalisessa ja maailmankatsomuksellisessa kontekstissa Tuomaassa ja hänen aikalaisissaan on herättänyt – varsinkin kun tämän materiaalin keskeisimmät kommentaattorit olivat muslimifilosofeja. Myös Tuomas itse tunsi ja arvosti esimerkiksi Avicennan ja Averroeksen Aristoteles-tulkintoja ja filosofiaa.
Aristoteelisen materiaalin käyttö osana kristillisen teologian yleisesitystä ei tapahtunut ilman konflikteja: jo Tuomaan eläessä Pariisin yliopisto suhtautui karsaasti tiettyjen Aristoteleen näkemysten opettamiseen. Akvinolaisen oma aristotelismi oli varsin maltillista verrattuna niin sanottuun radikaaliin aristotelismiin, jonka periaatteita kumottiin esimerkiksi piispa Étienne Tempierin johtamassa vuonna 1277 järjestetyssä Pariisin oppituomiossa.
Tuomas toimi Pariisin vastaperustetussa yliopistossa ja oli keskeinen toimija oman aikansa yliopistomaailmassa, jossa teologia vähitellen muotoutui omaksi tieteenalakseen. Tuomaan kirjoituksissaan suosima kvestio-menetelmä sisältää edelleen Suomenkin yliopistojen väitöstilaisuuksissa nähdyn kysymys-vastaus-rakenteen. Tuomaan mukaan teologisista kysymyksistä voi ja tuleekin käydä rationaalista keskustelua. Usko ja järki yhdessä tuottavat parasta teologista synteesiä.
Summa theologiaen alkuluvuissa Tuomas esittää tunnetut viisi jumalatodistustaan, jotka perustuvat sekä kausaliteetin analyysiin sekä kaikkien objektien päämääräsuuntautuneisuuteen. Tunnetuin todistus argumentoi, miten havaittava muutos edellyttää selityksekseen ensimmäisen liikuttamattoman liikuttajan (joka on Jumala). Tuomas otti kantaa myös uskonnolliseen kieleen ja pohti, kuinka voimme puhua Jumalasta mielekkäällä tavalla. Hänen esittämänsä teorian mukaan uskonnollinen kieli sisältää metaforia ja on analogista. Jumalaa koskevat sanat ”eivät ole täysin erimerkityksisiä eivätkä samanmerkityksisiä vaan jossain niiden välimaastossa”.
Tuomas kirjoitti yllättävän paljon myös mielenfilosofiasta ja psykologiasta. Hän oli kiinnostunut tiedon muodostumiseen liittyvästä prosessista ja erityisesti siitä, miten ihmisen mieli kykenee aistihavaintojen kautta abstrahoimaan tietoa, jota ymmärrys käsittelee. Hän laati myös laajan teoreettisen tutkielman tunteista, jossa hän esittää tunteiden kognitiivisen teorian ja luettelee yksitoista perustunnetta. Tutkielma sisältää kiinnostavia huomioita tunteiden linkittymisestä toisiinsa sekä kuvauksia yksittäisistä tunteista. Tuomas kysyy muun muassa miksi humalaiset ja lapset ovat toiveikkaampia kuin muut (humaltunut arvioi omat kykynsä todellista suuremmiksi ja lapsilla ei ole kokemusta) ja mikä auttaa surussa (hyvät ystävät, lämpimät kylvyt, itkeminen). Tunteet eivät sinänsä ole hyviä eivätkä pahoja mutta voivat liikuttaa tahtoa väärään suuntaan, mikäli järki ei hallitse niitä.
Tavallisen katolilaisen elämään sekä keskiajalla että nykyaikana lienee suurin merkitys Tuomaan moraalifilosofialla. Kristillisen näkemyksen mukaisesti ihmisen lopullinen päämääränä on onnellisuuden täydellistyminen Jumalan intellektuaalisessa näkemisessä tuonpuoleisessa. Aristoteleen Nikomakhoksen etiikkaa ja perinteisiä kristillisiä näkemyksiä hyödyntäen Tuomas muotoili oman versionsa hyveopista, jossa käydään läpi kardinaalihyveet (rohkeus, oikeudenmukaisuus, viisaus, kohtuullisuus) ja teologiset hyveet (usko, toivo, rakkaus), ja keskusteli paheista.
Hyveiden käsittelyssä näkyy myös kristillisen elämänmuodon ihanteet, kuten nöyryys, rakkaus, kontemplatiivinen elämä ja myötätunto kanssaihmisiä kohtaan. Tuomas korostaa ihmisiin asetettua luonnollista moraalilakia. Keskeinen moraalifilosofinen prinsiippi on yksinkertaisuudessaan suorastaan hämmästyttävän selkeä: hyvää pitää tehdä ja tavoitella, kun taas pahaa pitää välttää. Tuomas ymmärsi ihmisen olevan luonnostaan sosiaalinen, minkä vuoksi ihmiset kyvyt voivat toteutua vain yhteisöllisessä elämässä.
Tuomaan kirjoittaminen ja aktiivinen ura teologina päättyi Napolissa jo muutamaa kuukautta ennen hänen kuolemaansa. Tuomas koki tulkinnasta riippuen joko henkisen romahduksen tai hengellisen kokemuksen, jonka jälkeen hän piti kaikkea kirjoittamaansa arvottomana. Hänen seuraajansa eivät ole ajatelleet niin. Paavi Johannes XXII julisti Tuomaan pyhimykseksi Ranskan Avignonissa 18.7.1323, kun taas paavi Leo XIII julisti hänet ensyklikassaan 4.8.1879 kirkon suurimmaksi opettajaksi ja totesi Tuomaan teologian määrittävän katolisen kirkon oppia. Vuonna 1880 Tuomas julistettiin kaikkien katolisten koulujen suojeluspyhimykseksi ja edelleen useissa katolisissa maissa kouluissa opetetaan Tuomaan ajattelua.
Tuomaan teologiset ja filosofiset näkemykset ovat saaneet uutta vauhtia erityisesti 1800–1900-luvuilla niin sanotun uustomismin myötä. Taustalla on kysymys siitä, miten kirkon tulisi suhtautua luonnontieteen edistymiseen ja filosofian ”moderneihin” suuntauksiin. Katolinen kirkko pyrki palaamaan Tuomaan filosofiseen teologiaan – tai ajatukseen siitä, minkälaista se oli ollut tai sen oli täytynyt olla. 1900-luvulla erityisesti ranskalaiset teologit ja keskiajantutkijat, kuten Étienne Gilson, Marie-Dominique Chenu ja Henri de Lubac haastoivat monia uustomistisia näkemyksiä ja pyrkivät tuottamaan historiallisesti tarkan ja analyyttisen näkemyksen Tuomaan teologiasta. Lisäksi he luennoivat ahkerasti keskiajan teologiasta ja filosofiasta myös anglo-amerikkalaisessa maailmassa ja innostivat uusia Tuomas Akvinolaisen teologiasta kiinnostuneita sukupolvia myös englanninkielisissä maissa.
Yksi viime vuosisadan käänteistä onkin ollut niin sanotun analyyttisen tomismin syntyminen. Kyseessä on filosofinen suuntaus, joka pyrkii edistämään tomistisen ajattelun ja modernin analyyttisen filosofian välistä vuoropuhelua. Esimerkiksi G. E. M. Anscombe, Peter Geach ja Anthony Kenny kehittivät 1900-luvulla modernia logiikkaa, uskonnonfilosofiaa ja hyveteoriaa hyödyntämällä Tuomaan ajattelua.
Tuomas Akvinolainen on ollut suosittu ajattelija 2000-luvulla myös niin sanotun analyyttisen teologian parissa. Analyyttisessa teologiassa tutkitaan perinteisiä systemaattisen teologian aiheita, kuten kolminaisuutta, inkarnaatiota ja syntiä hyödyntämällä analyyttisen filosofian metodeja. Tavoitteena on pyrkiä käsitteiden yksiselitteisyyteen ja selkeään argumentaatioon ja tarkkuuteen. Tässä koulukunnassa Tuomaan selkeät muotoilut teologisista klassisista kysymyksistä ovat herättäneet ymmärrettävästi mielenkiintoa, vaikkakin suuntauksen selektiivistä Tuomaan tekstien käyttöä ja historiattomuutta voidaan myös kritisoida.
Tuomaan suosiota selittää hänen monialaisuutensa ja se, miten hän kirjoitti kaikkein monimutkaisimmistakin teologis-filosofisista kysymyksistä, kuten Jumalan yksinkertaisuudesta, selkeästi ja intellektuaalisen kunnianhimoisesti. Hän kommentoi myös pieniä elämänilmiöitä kysymällä esimerkiksi, onko kuolemansynti, jos luulee virheellisesti olevansa hyvä laulaja, vaikka ei osaakaan laulaa (ei, kyseessä on anteeksiannettava synti). Vaikka katolisessa teologiassa Tuomaan ajattelua on pidetty lähes erehtymättömänä, jotkut hänenkin näkemyksistään tuntuvat nykyään vanhentuneilta. On esimerkiksi vaikeaa arvostaa hänen ajatustaan naisista intellektuaalisesti ja fyysisesti alempiarvoisina olioina, joiden tehtävänä on palvella miehiä ja synnyttää heille jälkeläisiä.
Vuosisatainen mielenkiinto Tuomas Akvinolaista kohtaan on myös osoittautunut itseään vahvistavaksi kehäksi. Tuomaan ajattelusta on kirjoitettu valtavasti ja hänestä opetetaan filosofian ja teologian opiskelijoille – ympäri maailman. Katolinen kirkko ylläpitää enkeliopettajan (doctor angelicus) muistoa ja tukee tutkimusta. Jo vuosikymmeniä jatkunut Tuomaan tekstin modernien editioiden julkaiseminen jatkuu edelleen ja hänen tekstejään käännetään yhä uusille kielille. Internetissä on sivustoja, jotka tarjoavat helposti saavutettavia Tuomaan tekstien latina-englanti-käännöksiä ja tutkimuksia. Lähes minkä tahansa alan tutkija voi tutustua helposti näihin teksteihin ja rikastaa omaa työtään viittamaalla Tuomas Akvinolaisen ajatuksiin – ja näin myös tehdään. Keskiajan tutkimukseen perehtyneet puolestaan miettivät, onko Tuomaasta enää mitään uutta ja mielenkiintoista sanottavaa. Väittäisin että on, mutta se edellyttää perehtymistä Tuomaan vähemmän tutkittuihin teksteihin ja keskiajan muihin filosofeihin.
Suomessa Akvinolais-tutkimus on ollut aktiivista varsinkin Helsingin yliopiston systemaattisen teologian osastolla ja filosofian historioitsijoiden keskuudessa erityisesti Työrinojan ja Knuuttilan ansiosta. Viime vuonna suomalaisia teologeja ja filosofeja on ilahduttanut kaksi hienoa uutta käännöstä: Toivo J. Holopainen on kääntänyt selityksin Summa Theologiaen alkuosan, jossa tutkitaan Jumalan olemassaoloa, ominaisuuksia ja toimintaa (Gaudeamus 2023), kun taas Reijo Työrinoja on kääntänyt ja selittänyt Tuomaan enkelioppia käsitteleviä Summa theologiaen kohtia (Gaudeamus 2021).
Muistelu ei lopu tähän ja juhlat jatkuvat myös ensi vuonna: Tuomas Akvinolaisen syntymästä on silloin kulunut 800 vuotta.
Tuomaan teoksiin ja filosofiaan voi tutustua mm. seuraavien internetlähteiden kautta:
www.corpusthomisticum.org
newadvent.org/summa/
plato.stanford.edu/entries/aquinas/
https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/akvinolainen-tuomas
Artikkelikuvassa Carlo Crivellin maalaus Tuomaasta 1400-luvulta. Kuva: Wikipedia.
