Sekoittaako Ukrainan monien itäisen kristillisyyden kirkkokuntien moninaisuus sinua? Miten uskonto liittyy Ukrainan ja Venäjän suhteisiin? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin vastaa Itä-Suomen yliopiston systemaattisen teologian yliopistotutkijan teologian tohtori Heta Hurskaisen ja uskontotieteen dosentin Teuvo Laitilan tuore ja ajankohtainen teos Ukraina on meidän! Kirkot ja politiikka Ukrainan ja Venäjän suhteissa
Hurskainen ja Laitila kertovat kirjansa johdannossa, että ortodoksisuutta on käytetty ja käytetään edelleen työkaluna määriteltäessä Ukrainaa tai Venäjää. Venäläinen tulkinta korostaa maiden yhteistä kirkollista ja valtiollista historiaa, mikä johtaa usein itsenäisen Ukrainan olemassaolon kiistämiseen. Kirjoittajat toteavat mailla olevan yhteistä historiaa mutta vaativat Ukrainan erillisyyden on tunnustamista: ”Venäjä ei omista koko itäslaavien historiaa tai itäslaavien bysanttilaisten kirkkojen perinnettä.”
Ukrainalaisten ja venäläisten oppineiden 1800-luvulta peräisin olevien valtiollista ja kirkollista historiaa koskevien tulkintojen välisissä erimielisyyksissä on yksi kiistaton asia: vuoteen 988 ajoittuva ruhtinas Vladimirin kaste ja sitä seurannut valtakunnan kristillistäminen. Tästä eteenpäin tulkinnat eroavat toisistaan. Venäläisen tulkinnan mukaan varhaista venäläistä valtiollisuutta edustanut Kiovan Rus kukistui mongolien hyökkäyksiin 1200-luvun alkupuolella ja valtio kirkkoineen siirtyi pohjoisemmas, Moskovaan.
Ukrainalaisen tulkinnan mukaan Kiovan Rus edustaa ukrainalaisuutta, joka ei siirtynyt minnekään, ja joka mongolivalloituksen väistyttyä nousi uudelleen 1600-luvun kasakkavaltiossa. Venäläinen tulkinta sisällyttää niin Ukrainan kuin Valko-Venäjän kuuluvan Venäjän valtiolliseen ja kirkolliseen yhteyteen, ja näitä yhteyksiä Venäjä pyrkii hyökkäyssodallaan Ukrainan osalta palauttamaan.
Hurskaisen ja Laitilan kirja esittelee kattavasti Ukrainan itäiseen kristillisyyteen lukeutuvien kirkkokuntien historiaa ja merkitystä maan nykyisen kirkollisen ja poliittisen tilanteen muotoutumisessa ja samalla niiden kehitystä kuvaavina institutionaalisina ”muistomerkkeinä”.
Kirja haastaa lukijaansa pohtimaan erilaisten kansallisten historiakertomusten yksipuolisuutta, pätevyyttä ja jopa vahingollisuutta. Päätösluvussa kirjoittajat yleistävät kansallisten historiakertomusten ja historiapolitiikoiden muita yhteisöjä poissulkevan olemuksen kaikkia yhteisöjä koskeviksi: ”Historiat kietoutuvat toisiinsa, mutta ihmiset haluavat erottaa ne toisistaan. Jokainen kansa tai ryhmä ylpeilee omalla historiallaan, josta muut on karsittu pois.”
Monissa Ukrainan kirkollisen historian esityksissä kreikkalaiskatolisen kirkon osuus jää hyvin pintapuoliseksi, ikään kuin kummalliseksi poikkeamaksi valtavirran muodostavasta ortodoksisuudesta. Hurskainen ja Laitila käsittelevät kreikkalaiskatolista kirkkoa kattavasti ja tuovat esiin sen itsenäisen toimijuuden sekä merkityksen erityisesti ukrainalaisen kansallistunteen herättäjänä.
Nykyisen konfliktin lähitaustaa valottaa ansiokas neuvostoajan jälkeisten kiistojen, erityisesti ukrainalaisten ortodoksien kirkollista itsenäisyyttä eli autokefaliaa tavoitelleen hankkeen käsittely.
Konstantinopolin patriarkaatin kannan hidas muodostuminen autokefaliaa vastustavasta ja Moskovan kantoja tukevasta, sitä tukevaksi ja lopulta sen myöntäjäksi muodostaa mielenkiintoisen kehityskulun. Kirjoittajat analysoivat, että Moskovan patriarkaatti pyrki viimeiseen saakka vaikuttamaan siihen, että Konstantinopoli säilyttäisi kielteisen kannan Ukrainan ortodoksien autokefaliaan ilman Moskovan suostumusta.
Moskovan narratiivin mukaan Ukrainan autokefaliaa ajoivat ortodoksisen kirkon ulkopuoliset toimijat: ensin kreikkalaiskatolilaiset, sitten kirkosta erkaantunut Kiovan patriarkaatti ja lopulta ukrainalaiset poliitikot. Moskovan patriarkaatti vetosi Konstantinopolin aiempiin linjauksiin ja rakensi mielikuvan ortodoksisen maailman yhteisrintamasta, josta Konstantinopoli ei uskaltaisi irtautua.
Hurskainen ja Laitila tulkitsevat tarkkanäköisesti, ettei Moskova korostanut Ukrainan autokefaliaa koskevassa kiistassa omaa asemaansa kolmantena Roomana ja suurimpana ortodoksisena kirkkona, vaan hahmotteli tulkintoja, joilla se voisi osoittaa maailmanlaajuisen ortodoksisen kirkon toimivan piispojen yhteispäätöksillä. Moskova kontaktoi muita patriarkaatteja ja itsenäisiä paikalliskirkkoja muodostaakseen rintaman, joka haastaisi Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin valta-aseman.
Ukrainan sotaa ja Moskovan patriarkaatin argumentaatiota käsittelevässä luvussa Hurskainen ja Laitila esittävät mielenkiintoisen väitteen patriarkka Kirillin kahdesta ulostulosta, jotka ovat edeltäneet Venäjän aloittamia sotilaallisia operaatioita. Kirjoittajat tulkitsevat patriarkan tervehdyksen presidentille isänmaan puolustajan juhlapäivänä 23.2.2022 toimineen ”ikään kuin rohkaisuna” sotatoimien aloittamiseen ja viittaavat hänen pitäneen samanlaisen ”profeetallisen” puheen myös ennen Krimin miehitystä vuonna 2014.
Vaikka kirjoittajat toteavat, että ”kirkon johtajan ei tällä perusteella voi väittää tienneen seuraavana päivänä alkavasta sodasta – –”, vaikuttavat väitteet rohkaisusta ja sitä seuraavat pohdiskelut sodan eri vaiheiden, kuten syksyn 2022 osittaisen liikekannallepanon, tarkoituksellisista ajoittamisista historiallisesti merkittäviin päiviin melko spekulatiivisilta.
Sotilasoperaatiot tuppaavat yleensä myöhästymään niille suunnitelluista aloituspäivistä. Syinä ovat useimmiten valmisteluiden keskeneräisyys tai epäsuotuisat sääolosuhteet. Sotilaallisten toimenpiteiden ajoittuminen historiallisesti merkittäviin päivämääriin, vaikka niitä viestinnässä käytettäisiin, ovat siten todennäköisimmin sattumanvaraisia. Patriarkka Kirillillä on myös tapana tervehtiä Venäjän presidenttiä ja asevoimien johtoa juhlallisilla ja kannustavilla viesteillä jokaisena isänmaan puolustajan juhlapäivänä. Tulkinta rohkaisusta hyökkäyspäätökseen vaikuttaa yliampuvalta.
Kirjoittajat analysoivat harmillisen vähän patriarkka Kirillin lähes puolitoista viikkoa kestänyttä hiljaisuutta, joka seurasi hänen vaisuhkoa ensireaktiotaan Venäjän hyökkäyksen alettua (24.2.) ja päättyi (6.3.) omituiseen saarnaan, jossa patriarkka oikeutti sotaa muun muassa omituisilla viittauksilla homoparaateihin. Tuon hiljaisuuden ja sen jälkeen selvästi radikalisoituneen puheenparren perusteella olisi voinut pohtia, kannustiko Kirill maansa johtoa hyökkäyssotaan vai ryhtyikö hän sen tukijaksi monen venäläisen tavoin tapahtuneen tosiasian edessä isänmaallisuuden ja oman asemansa takia.
Teos tuo koskettavalla tavalla esiin maailmanlaajuisen ortodoksisen kirkon syvät keskinäisen yhteyden ja päätöksenteon ongelmat. Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) kokousta edeltänyt ortodoksisten kirkkojen valmistelukokous kesällä 2022 tyytyi valitettavasti kuulemaan Venäjän ortodoksisen kirkon ulkosuhteiden osaston muotoilemaa tiedonantoa Ukrainan tilanteesta. Paikalla ei ollut yhtään ukrainalaista.
Ilman KMN:n suoraa yhteydenpitoa ukrainalaisiin ei Karlsruhessa syksyllä 2022 pidettyyn kokoukseen olisi todennäköisesti tullut ainuttakaan ukrainalaista edustajaa. Kristittyjen yhteys ekumeenisessa liikkeessä vaikuttaa vahvemmalta kuin ihmisten ja ryhmien poissulkemiseen erikoistuneessa ortodoksisessa kirkossa.
Ukraina on meidän! on erinomainen taustoitus ukrainalaisten ja venäläisten kirkkopoliittisiin kiistoihin ja niiden yhteyksiin käynnissä olevaan sotaan. Aihepiirin tutkimus sopii mainiosti Itä-Suomen yliopiston osaamisalueeseen. Hyvin viitteistetyssä kirjassa on kattava lähdeluettelo, josta on varmasti hyötyä muille tästä teemasta kiinnostuneille.
Arvioitu teos: Heta Hurskainen & Teuvo Laitila: Ukraina on meidän! Kirkot ja politiikka Ukrainan ja Venäjän suhteissa. 416 sivua. Gaudeamus 2023.
