Ukrainalainen ikoniprojekti ei väistele sodan kauhuja mutta uskoo elämään ja rauhaan

Ukrainassa on menossa jo 11. sotavuosi. Venäjä kaappasi Krimin vuonna 2014 ja aloitti sotatoimet Itä-Ukrainassa. Sen jälkeen sota on leimunnut hiljaisempana tai rajumpana, mutta rajakahakointi oli mukavinta unohtaa – jopa Ukrainassa, saati sitten täällä Suomessa. Sodan todellisuus tunkeutui ahdistavana mieliin vasta helmikuussa 2022, kun Venäjä aloitti massiivisen hyökkäyksen valloittaakseen ja tuhotakseen koko Ukrainan.

Sonia Atlantova ja Oleksandr Klymenko, kaksi taiteilijaa, rohkenivat sodan alusta saakka katsoa todellisuutta silmiin. Nyt tuotantoa esitellään Saksassa julkaistussa kirjassa. Runsas värikuvitus antaa kattavan kuvan kymmenen vuoden aikana tuotetuista ikoneista. Atlantovan ja Klymenkon lisäksi kirjaan on kirjoittanut kolme teologia: Regina Elsner, Stefan Kube ja Agnes Slunitschek. Johdantopuheenvuoron on laatinut Saksan parlamentin varapuhemies Katrin Göring-Eckardt, jolla myös on teologitausta.

Atlantova ja Klymenko ovat koko sodan ajan maalanneet ikoneita ammuslaatikoihin. Se, mikä oli rakennettu palvelemaan sotaa ja surmaamista, alkoi maalauksen myötä ilmentää voittoa kuolemasta, ylösnousemusta. Klymenko selittää, että teoksissa muutos on tärkeää ja nimenomaan kuolemasta elämään. Ikoniprojekti on taiteilijapariskunnan tapa katsoa sotaa kyynistymättä ja menettämättä toivoa rauhasta.

Atlantovan ja Klymenkon ikoneissa näkyy sekä sota ja kuolema että rauha ja ylösnousemus. Edellinen näkyy materiaalivalinnassa. Atlantova kertoo, miten projektissa on tärkeää säilyttää laatikoiden yksilöllisyys ja käyttöhistoria satunnaisia saappaanjälkiä myöten. Tältä kannalta ihmetyttää, että laatikoiden alkuperäinen käyttötarkoitus kerrotaan ylimalkaisesti.

Laatikot luokitellaan ammus- ja kranaattilaatikoiksi. Ilmeisesti ammus (Munition) ymmärretään kirjassa kivääriammukseksi. Kaksi kertaa poikkeuksellisesti täsmennetäänkin, että kyse on AK-rynnäkkökiväärin ammuksesta.

Kranaattilaatikoiden luonnetta ei kertaakaan täsmennetä. Arvelen, että tarkemmilla tiedoilla voisi olla ikoniprojektin kannalta merkitystä: millaisen tuhovoiman kanssa ollaan tekemisissä ja mitä halutaan ikoneilla kääntää elämäksi?

Kirja antaa esimerkkejä aiheryhmistä, joita kutsutaan sykleiksi (Zyklen). Ensimmäinen sykli on omistettu Ilovaiskin taistelun uhreille. Vuonna 2014 käyty taistelu kääntyi ukrainalaisille katastrofaaliseksi tappioksi. Ikonien teemana on esirukous kaatuneiden puolesta. Ikoneissa on Ilovaiskissa kaatuneiden sotilaiden nimiä samaan tapaan kuin seinäkirjoituksia Kiovan keskiaikaisissa kirkoissa.

Esirukous-teema löytyy myös Mariupol-syklissä. Vuonna 2022 venäläiset saartoivat Mariupolin suuren kaupungin. Yksitoista viikkoa kestäneessä taistelussa menehtyi arviolta 20000 kaupungin asukasta ja kaupunki raunioitui täysin. Taisteluiden rajuus näkyy ikoneissa, joihin on maalattu kaupungin silhuetteja. Bysanttilaista tyyliä tavoittelevissa ikoneissa on karkeutta, joka kuvaa sodan mielettömyyttä. ”Absurdia kuin hiilen piirto ikonissa”, Atlantova ja Klymenko selittävät.

Kirjassa esitellyistä useista sykleistä mainittakoon vielä Jumalanäiti-sykli, joka ilmentää kaikkein vahvimmin elämää. Maria Jeesus-lapsen kanssa viittaa syntymään, suorastaan paluuseen paratiisiin. Uusi Aatami ja Eeva kääntävät synnin ja kuoleman todellisuuden elämäksi ja rauhaksi. Paradoksaalisesti juuri näissä ikoneissa sodan jätteet ovat voimakkaimmin läsnä: hylsyistä on tullut sädekehä ja risti. Samalla syklin ikonit kertovat äideistä, jotka joutuvat antamaan lapsensa uhriksi.

Atlantovan ja Klymenkon ikoneita on esitelty näyttelyissä Sveitsissä ja Saksassa. Ikoneita myös myydään ja varat käytetään haavoittuneiden kuntouttamiseksi sekä sosiaalisiin projekteihin. Myytäviin ikoneihin voi tutustua myyntisivulla. Taloudellisen tuen kohteina ovat haavoittuneiden kuntoutuskeskus, liikkuva kenttäsairaala, siviiliväestöä sosiaalisesti tukeva Dom Marcina ja 114. aluepuolustusprikaatin kenttälääkintäkomppania. Kuoleman laatikot palvelevat nyt konkreettisestikin elämän suojelemista.

Taiteellisesti mielenkiintoinen kirja tarjoaa myös teologista pohdintaa, jossa sodan todellisuutta ei voida enää etäännyttää yleisiin rauhanrukouksiin. Venäjä on osoittanut kykynsä käydä hillitöntä ja raakalaismaista tuhoamissotaa, jossa ei säästellä edes omien joukkojen henkeä. Silloin rauhaakin pitää ajatella hieman tarkemmin. Klymenko kirjoittaa, että hän ymmärtää rauhan tekemisen – viite on selvästi Matt. 5:9 – raamatullisesti:

”Rauhan tekeminen on rakkauden teko, joka kumpuaa vahvasta vakaumuksesta ja omien ihanteiden puolustamisesta, ei maailmankatsomuksellisesta relativismista. Selkärangattomuus ei tuo rauhaa, vaan rohkaisee hyökkääjää etenemään edelleen. Jos rauhaa tehdään vain aseiden vaientamiseksi, se menettää kaiken mielekkyytensä. Rauha aselevon muodossa ei saa olla itseisarvo, vaan väline ja tie johonkin toiseen, pelkkä alku ja ensiaskel.”

Klymenko allekirjoittaa vanhatestamentillisen totuuden, jossa rauha ei ole vain sodan poissaoloa vaan kaikinpuolista hyvinvointia. Ja sitähän antautuminen Venäjän armoille ei tuo. Se tuo vain kauhua, murhaa ja raiskauksia, kidutusta ja ryöstöä. Tämä on jo nähty, naamiot on riisuttu. Jos me haluamme rauhaa, meidänkin on oltava valmiita taistelemaan ja torjumaan tuo ihmisyyden polkeminen.

Kuka sanoo, ettei Venäjällä vielä nosteta miljoona-armeija aseisiin ja panna juoksemaan kohti inhaa länttä. Sitten alkaa meiltäkin löytyä runsaasti ammuslaatikoita taideprojekteihin. Pitäkää aseenne kunnossa ja rukouksenne palavina, sillä se päivä saattaa vielä valjeta.

Arvioitu teos: Sonia Atlantova & Oleksandr Klymenko, Ikonen auf Munitionskisten: Die Kunst, den Tod ins Leben verwandeln. Schwäbisch Hall & Sindelfingen: Molino, 2024. 191 s.