Tietokirjailija Kari Enqvist.
Kosmologi ja tieteen popularisoija Kari Enqvist on viime vuosina useissa kirjoissaan käsitellyt uskontoon ja tieteeseen liittyviä maailmankatsomuksellisia kysymyksiä. Uusimmassa teoksessaan, Uskomaton matka uskovien maailmaan, Enqvist on tutkivan ja hutkivankin antropologin tavoin lähtenyt tutkimusmatkalle uskovien outoon maailmaan.
Enqvistin kirjan perusteesi on, että uskonnollinen usko – yhtä vähän kuin uskonnottomuuskaan – ei lopulta ole järkiperäisen todistelun asia, vaan se perustuu tunnetason kokemukseen. Tämä on Enqvistille yhtä hyvin lähtökohta kuin eräänlainen tutkimustulos. Kirjoittaja nimittäin kuvaa vierailujaan useiden uskonnollisten (lähinnä kristillisten) suuntausten tilaisuuksissa.
Tutkimusmatkansa lopputuloksen Enqvist tiivistää kirjan lopussa. Hän oli otaksunut suomalaisen uskovan sangen järkiperäiseksi ja suvaitsevaiseksi. ”Siksi taikauskoisen ahdasmielisyyden ja ääriuskonnollisuuden laajuus on ollut minulle yllätys”, joutuu tutkimusmatkaaja toteamaan.
Itse en voi välttyä ajatukselta, että Enqvistin tarkastelun lähtökohta ja sen toteutus eivät ole aivan reiluja. Vaikka uskonnollinen usko kuuluu ensisijaisesti ei-järjen alueelle, miksi siitä seuraisi, että uskonnollisia ilmiöitä ei voisi lainkaan ymmärtää?
Vaikutelmaksi nimittäin jää, että Enqvist on jo lähtökohtaisesti sulkenut pois uskonnollisten ilmiöiden ymmärtämisen mahdollisuuden. Hän kertoo vierailuistaan uskonnollisissa tilaisuuksissa, mutta ei kuvaa ainuttakaan keskustelua uskovaisen henkilön kanssa! Enqvist toteaa, että häneltä itseltään yksinkertaisesti puuttuu uskonnollinen tunne. Uskonnollisen tunteen luonnetta kirjoittaja taas ei sen enempää yritä eritellä eikä ymmärtääkään.
Kuitenkin uskonnollisuutta on monenlaista ja siksi ilmeisesti uskonnollisia tunteitakin on monenlaisia. Vielä enemmän vierastan sitä, että Enqvist pukee kaiken hengellisyyden dogmaattisen tai karismaattisen uskonnollisuuden pakkopaitaan. Hyvin monet suomalaiset pitävät itseään hengellisinä ihmisinä, vaikka eivät voikaan uskoa minkään institutionaalisen uskonnon dogmeihin. Heidän peruskokemuksensa nimittäin sanoo, että maailmaan kuuluu ulottuvuus, jota Enqvistin ylistämä tieteellinen tutkimus ei tavoita.
Jos siis uskonnollisuus – Enqvistiä seuraten – olennaisesti toimii ihmismielen ei-rationaalisella tasolla, ei uskonnollisten väitteiden puolesta ole mielekästä esittää rationaalisia tai tieteen kanssa kilpailevia perusteita. Siksi evidentialismiksi kutsuttu uskonnonfilosofinen suuntaus saa Enqvistiltä jyrkän tuomion.
Ikävä kyllä Enqvist vetää taas tapansa mukaan vastakohdat liian jyrkiksi. Evidentialismia luonnehtiessaan hän etenee suoraan evoluutioteoriaa kritisoivan älykkään suunnittelun murjomiseen. Mutta eiväthän useimmat evidentialistit pidä Jumalaa tai muita uskonnollisia uskomuksia tieteen alueelle kuuluvina empiirisinä hypoteeseina.
Jumala-todistukset ovat ensisijaisesti filosofisia argumentteja, eivät tieteellisiä väitteitä. Toisaalta ei suinkaan ole epämielekästä kysyä, kuuluuko maailmaan ulottuvuus, jota ei kyetä objektivoivan tieteen menetelmillä tavoittamaan. Analogisesti voidaan ajatella ihmisen tutkimista. Pelkästään ihmisen fysiologiaa ja neurologiaa tutkimalla emme saa täydellistä kuvaa ihmisestä; ihmisen olemukseen kuuluu myös (itse)tietoisuuden taso.
Enqvistin mukaan uskonnon kautta emme saa ”toisenlaista” tietoa maailmasta, vaan todellista tietoa tarjoaa tiede ja erityisesti perustavin tiede eli fysiikka. Ajoittain kirjoittaja äityy suorastaan runolliseksi fysiikan tutkimusta ylistäessään:
”[Fysiikan totuuksiin] ei koske ajan hammas, ei hallin haukku eikä ranskalainen dekonstruktio. Nämä ovat väitteitä, jotka sävyttävät monen humanistin korkean otsan kiukunpunaiseksi”.
Muista tieteistä Enqvistillä on hyvin vähän sanottavaa.
Mikä Enqvistin suhde tarkalleen ottaen on tieteeseen? Hän torjuu skientismin, josta luonnontieteilijöitä ajoittain syytetään. Enqvistin mukaan skientisti uskoo, että ”tiede ratkaisee kaikki ihmisen ongelmat”. Sitten hän ivaa filosofeja, jotka väittävät, että tieteenkin taustalla on erilaisia filosofisia oletuksia. Miksi tällainen väite muuten synnyttää Enqvistissä niin voimakkaan purkauksen?
Myöhemmin saamme Enqvistiltä tunnustuksen: hän uskoo, että tiede on ainoa luotettava tiedonhankinnan keino. Minusta tämä kyllä kuulostaa aika skientistiseltä! Lopulta – Enqvistin mukaan – tieteen täytyy antaa kuljettaa tutkijaa kuin opaskoiran sokeaa.
Toisaalta on myönnettävä, että Enqvistin suoraviivainen uskonnollisten uskomusten ja käytäntöjen kritiikki myös ajoittain puree. Hän viittaa uskovaisten lähinnä maagisiin uskomuksiin koskien esimerkiksi ihmeparantumisia ja rukousvastauksia. Enqvistille karismaattisuus on ”puhtaasti hormonaalista” ja helvettiopin levittäminen ”moraalitonta”.
Lukija odottaa, että kirjoittaja pohtisi myös sitä, miksi ihmiset kaikesta huolimatta haluavat tällaisia uskomuksia kannattaa. Toisaalta ulkopuolisena Enqvist tuo esille usein teologeja selvemmin kristillisen opin ongelmakohtia. Esimerkiksi: kristillinen sovitusoppi pohjautuu lopulta ihmisen perisynnistä johtuvaan syntisyyteen ja pelastustarpeeseen; mutta jos syntiinlankeemusta ei – tieteen kuvausta ihmisen kehityksestä seuraten – ole koskaan tapahtunut, mihin silloin tarvitaan sovitusta?
Enqvistin kirjassa on myös kiinnostavia lukuja mm. natsi-Saksan kristillisyydestä ja katolisesta kirkosta. Islamiakaan uskonnon kriitikkomme ei unohda. Kuinka moni tietää, että Kairon islamilaisessa yliopistossa opetettiin Ptolemaioksen maakeskeistä kosmologiaa aina vuoteen 1961?
Enqvistin teksti on lennokasta ja aika taitavasti rakennettua. Itse asiassa tekstiä voikin myös lukea bongaillen sieltä lentäviä lauseita, joiden osumatarkkuus tosin hiukan vaihtelee. Ja lopuksi on muistettava kirjoittajan itseään koskevat sanat:
”Minäkin olen erehtynyt monta kertaa.”
Leo Näreaho
Arvioitu teos:
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan. Helsinki: WSOY, 2012. 230 s.
