Watergate kiinnostaa yhä

Elokuun 8. päivä  tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Yhdysvaltain presidentti Richard M. Nixon erosi 1974 – kesken toista kauttaan – virastaan. Syynä oli niin sanottu Watergate-skandaali, joka alkoi paljastua kesällä 1972. Skandaali ei ehtinyt vielä vaikuttaa Nixonin valintaan toiselle kaudelle 1972, mutta uusien raskauttavien seikkojen vyöryessä esiin 1973–1974 hänen kannatuksensa ja tukensa niin kansan kuin kongressiedustajien parissa laski nopeasti.

Watergate on Washingtonissa sijaitseva rakennuskompleksi, jonka yhdessä rakennuksessa sijaitsi demokraattisen puolueen puoluetoimisto.  Nixonin republikaanisen hallinnon palkkalistoilla olevat miehet murtautuivat sinne 17.6.1972 mutta jäivät kiinni tarkkana olleen vartijan ansiosta. Melko nopeasti kävi ilmi, että möhläilystä huolimatta kyseessä eivät olleet mitkä tahansa murtomiehet vaan että näillä oli yhteyksiä Valkoiseen taloon. Vyyhti alkoi purkautua Nixonin ja hänen lähimpien avustajiensa peittely-yrityksistä huolimatta.

Garrett M. Graffin kirjan kannessa on nauhuri. Keskeisessä roolissa skandaalin tutkinnassa ja selvittämisessä olivat nimittäin nauhat, joille Valkoiseen taloon asennettu äänitysjärjestelmä oli tallentanut presidentin käymät keskustelut. Niiden olemassolo tuli yllätyksenä ja samalla taivaan lahjana tutkijoille.

Nixon vastusti viimeiseen saakka nauhojen luovuttamista skandaalia tutkivien kongressin komiteoiden ja erikoissyyttäjän käyttöön, ja kun hänen viimein oli pakko se tehdä, hän päätti erota. Nauhat paljastivat näet armottomasti sen, että Nixon oli heti Watergate-murron mentyä pieleen aloittanut tapauksen peittelyn ja oli siten syyllinen, vaikka hän oli julkisuudessa lupaillut tekevänsä kaiken syyllisten paljastamiseksi. Nauhoilta paljastui myös monia järkyttävästi Nixonin jatkuva kiroilu ja juutalaisia halventavat lausumat. Nauhoituksia voi kuunnella YouTubessa, yksi esimerkki tässä.

Miksi nyt sitten tarvittiin uusi kirja Watergatesta, vaikka aihetta on käsitelty vuosikymmenten kuluessa jo yllin kyllin? Graff toteaa, että vaikka tietoa löytyy loputtomasti sirpaleina ja eri näkökulmista monelta taholta, puuttui kuitenkin teos, joka vetäisi yhteen kaiken tähän mennessä tietoon tulleen. Sen Graff on tehnyt erinomaisesti. Hän on käynyt läpi tarkasti kaiken tähän mennessä kirjoitetun ja kuunnellut viimeisetkin julkistetut nauhoitukset. Uusia haastatteluita hän ei ole tehnyt, sillä hän ei uskonut niiden paljastavan enää mitään uutta – päinvastainen olisi ennemminkin mahdollista, kun ottaa huomioon ihmisen muistin pettävyyden. Graff ei ole kuitenkaan laiminlyönyt lähteille menemistä, sillä hän on hyödyntänyt ahkerasti muun muassa presidenttien nimikkokirjastoissa olevaa aineistoa.

Yksi eräänlaiseksi Watergate-skandaalin auktoriteetiksi muodostunut teos on The Washington Post -sanomalehden toimittajien Carl Bernsteinin ja Bob Woodwardin teos All the President’s Men (1974) ja siitä 1976 tehty samanniminen elokuva, jonka pääosissa olivat Dustin Hoffman ja Robert Redford. Graff toteaa, että elokuva sisältää ilmeisesti jonkin verran myös fiktiivistä ainesta. Graff tuo hyvin esiin, että asialla olivat The Washington Postin lisäksi merkittävällä tavalla esillä muutkin isot lehdet kuten The Los Angeles Times, The New York Times ja Time, jotka julkaisivat vuorotellen omia skuuppejaan. Bernsteinin ja Woodwardin teoksen tunnettuuden vuoksi on saattanut kuitenkin muodostua käsitys, että The Washington Post paljasti skandaalin lähes yksin!

Merkittävimpiin tutkinnan todistajiin kuului John Dean, joka toimi aluksi Nixonin neuvonantajana ja oli mukana merkittävänä tekijänä peittelyn alkuvaiheissa mutta totesi lopulta, että hänen oli presidentin hallinnon laittomuuksien lisääntyessä oman etunsa vuoksi parempi ryhtyä syyttäjän todistajaksi. Hän kirjoitti muistelmateoksen Blind Ambition (1976) – jonka itse löysin yllättäen eräästä jo taannoin lopettaneesta oululaisesta antikvariaatista – jonka Graff toteaa sisältävän useita Deanin hyväksi toimivia kaunisteluita. Sama vinouma on näkynyt muidenkin skandaaliin osallistuneiden muistelmissa.

Aivan kaikki ei ole tähänkään mennessä varmistunut ja selvinnyt. Graff huomauttaa, että puolen vuosisadan jälkeen ei ole vieläkään selvää, kenen määräyksestä Watergate-murto tehtiin ja mikä sen varsinainen tavoite oli. Voi siis hyvinkin olla, että Nixon ei murtoa tilannut, mutta sen kohtalokkaaksi käyneeseen peittelyyn hän kiistatta osallistui alusta lähtien. Graff käy läpi muitakin Nixonin hallinnon valonarkoja hankkeita ja toteaa, että Nixonille oli ensimmäisestä vaalivoitostaan 1968 lähtien tärkeää poliittisten kilpailijoiden pakkomielteinen kontrolli ja heidän kampanjoidensa sabotointi sekä vuotojen selvittäminen.  Siinä ei kaihdettu likaisia temppuja, ja nekin kaikki nousivat tutkinnan aikana esiin. Niiden tekijöiksi löytyi aina halukkaita avustajia.

Jos Watergate-skandaali kiinnostaa ja siitä haluaa jotakin vähän perusteellisempaa lukea, voin suositella lämpimästi Garrett M. Graffin kirjaa.

Arvioitu teos: Garrett M. Graff: Watergate. A New History. Avid Reader Press 2022. 793 s.