Žižek kristinuskosta ja kristillisestä ateismista (ensimmäinen osa)

Slovenialainen filosofi ja kulttuurikriitikko Slavoj Žižek (1949–) on varsin monipuolinen ja erittäin aktiivinen akateeminen toimija. Hän on saanut vaikutteita, myös uskontoa koskeviin, näkemyksiinsä ennen muuta G.W.F. Hegelin (1770–1831) filosofiasta, psykiatri Jacques Lacanin (1901–1981) psykoanalyysista ja filosofi Alain Badioun (1937–), erityisesti Paavalia koskevasta, ajattelusta. Žižek sanoo olevansa ateisti ja kommunisti, mutta on selvää, että hänen näkemyksensä näistä kummastakin ovat hyvin omaperäisiä. Viime aikoina hän ollut kiinnostunut yhä enemmän kristinuskosta ja buddhalaisuudesta sekä muistakin maailmanuskonnoista.

Žižekin mielestä kristinusko on liian arvokas asia jätettäväksi pelkästään konservatiivikristittyjen ”haltuun” ja esittämäksi. Žižek kehottaakin radikaaleja vasemmistolaisia ateisteja taistelemaan sen puolesta, ettei näin kävisi. Ateistien viestin ei pidä olla, että hekin voivat käsitellä ja analysoida kristinuskoa, vaan että kristinusko on meille kaikille yhteistä. Valitettavasti konservatiivit ovat kaapanneet sen itsellensä ikään kuin se olisi vain heidän omaisuuttaan. Kristinuskon ja ylipäätään uskontojen moninaisia funktioita historiassa ja erityisesti nykyajan sekulaarissa tai jopa postsekulaarissa läntisessä maailmassa tulee myös, tai pikemminkin aivan erityisesti, uskonnottomien filosofien ja muiden tieteilijöiden tutkia ja analysoida.

Žižek esittää tunnetun katolisen ajattelijan G. K. Chestertonin (1874–1936) lailla, että Jeesuksen sanat ristillä ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” tuovat kristinuskosta esiin poikkeuksellisen piirteen, jollainen ei näytä olevan mahdollista muissa maailmanuskonnoissa. Chestertonin mielestä ei ole vain niin, että Jumala on kapinassa itsensä kanssa, vaan että on olemassa Jumala, joka hylkää itsensä. Jumala näyttää ainakin hetken, siis kieltämisen hetkellä, olevan ateisti, jumalankieltäjä.

Žižek analysoi Jumalan itsensä kieltämisen teemaa pohtien sitä, huijaako Jeesus, kun hän sanoo ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit”? Jos Jeesus todellakin huijaa, ja huijaamisella Žižek tarkoittaa sitä, että Jeesus huutaa ristillä Jumalalle ja Jeesus tietää, että hän itse on Jumala, niin silloin ristinkuolema ei ole hänelle vakava asia. Se on vain ihmisiä varten lavastettu spektaakkeli. Mutta jos Jeesus ei huijaa, eli hänen ristin tuskanhuutonsa on todellista, niin sen seuraukset ovat äärimmäisen radikaaleja.

Jeesus ei ole vain Jumalan edustaja, vaan hän on Jumala. Näin ollen se tosiasia ja Jeesuksen tuskanhuuto ristillä osoittavat kristinuskon Jumalan olevan radikaalisti kahtiajakautunut. Osa Jumalasta ei tiedä, mitä Jumala tekee. Tämä epäjohdonmukaisuus on itse jumaluudessa. Mutta juuri sitä Žižek pitää keskeisenä kristinuskon käsityksenä.

On kuitenkin tärkeää huomata, ettei Jeesus ole kristillisen teologian mukaan messiashahmo samalla tavoin kuin messiasajatus ymmärretään esimerkiksi juutalaisuudessa, hindulaisuudessa, buddhalaisuudessa tai islamissa.

Žižekin mukaan Jeesuksen ristinkuolema vie pohjan pois siltä, että me voisimme luottaa Jumalaan. Kristinuskon viesti ei siis olekaan se, että meidän tulisi luottaa Jumalaan, vaan se, että Jumala luottaa meihin. Jumala jättää meidät oman itsemme varaan. Žižek esittää, ettei ole mitään Isä-Jumalaa, Poika-Jumalaa, vaan on pelkästään Pyhä Henki, joka on uskovien yhteisö. Sen tehtävänä on järjestää asiat kuntoon. Se on Jumalan lahja ihmisille. Seurakunta ei ole niinkään parantumattomasti sairaiden sairaala, vaan Jumalan hylkäämien ihmisten yhteisö, joka pelastaa itsensä ja antaa sen jäsenille voimaa kestää vaikeuksia.

Tämä näkemys muistuttaa jossain määrin ranskaisen uskontososiologi ja sosiaaliantropologi Émile Durkheimin (1858–1917) käsitystä siitä, että yhteisö pyhää palvoessaan palvoo de facto itseään ja näin luo yhteenkuuluvuuden tunnetta yhteisöön kuuluvien välillä sekä antaa heille elämän merkityksen ja vahvistaa ihmisiä erilaisissa vastoinkäymisissä. Jumala, johon uskonnolliseen rituaaliin osallistujat luovat yhteyden, on loppujen lopuksi yhteisölle muodon antavan yhteistietoisuuden symbolinen ilmaus. Durkheimin mukaan kaikki yhteiskunnallinen palautuu loppujen lopuksi uskonnolliseen sosiaalisessa, vaikka ei teologisessa mielessä. Uskonto sosiologisena käsitteenä on identtinen yhteisön ajatuksen kanssa. Näin ajatellen jumala(t) ja yhteisö ovat viime kädessä sama asia.

Žižek ajattelee joistakin yhtäläisyyksistä huolimatta kuitenkin aika lailla eri tavoin. Hänen mukaansa tie materialistiseen ateismiin käy uskonnon kautta. Tämän takia hän kutsuu näkemystään kristilliseksi ateismiksi. Ateismi ei pärjää yksin, vaan ”kiertotie” uskonnon, ennen muuta kristinuskon, kautta on välttämätön. Žižek esittää Lacanin ajattelun kaltaisesti: ”[A]teismi ei ainoastaan tarkoita sitä, että ’jumalaa (god) ei ole olemassa’, vaan että ’jumalassa on jotakin, joka on enemmän kuin jumala itse’”. Juuri tämä ”ylijäämä” (excess) on se, joka on todellista materialismia. Nimittäin, jos heitämme pois tikkaat, menetämme olion sinänsä (the thing itself), jonka saavutimme näiden tikkaiden avulla.

Kirjallisuus

Anttonen, Veikko 1996. Ihmisen ja maan rajat. ’Pyhä’ kulttuurisena kategoriana. Helsinki: Suomen Kirjallisuuden Seura (SKS).

Badiou, Alain 2011. Apostoli Paavali. Universalismin perustaja. (suom. Janne Porttikivi). Helsinki: Gaudeamus.

Durkheim, Émile 1980. Uskontoelämän alkeismuodot. Helsinki: Tammi.

Hegel, G.W.F. 1952 (1807). Phänomenologie des Geistes. Nach dem Texte der Originalausgabe herausgegeben von Johannes Hoffmeister. Hamburg: Verlag von Felix Meiner.

Milbank, John & Žižek, Slavoj & Davis, Creston 2010. Paul’s New Moment. Continental Philosophy and the Future of Christian Theology. Michican: BrazosPress.

Peels, Rik 2023. Life without God. An Outsider’s Look at Atheism. Cambridge: Cambridge University Press.

Žižek, Slavoj. Christian Atheism 2024. How to Be a Real Materialist. London: Bloomsbury Academic.

Artikkelikuvassa Slavoj Žižek. Kuva: Amrei-Marie, CC BY-SA 4.0 via Wikimedia Commons.